Tapio Mäkeläinen näki, miten Tallinnasta tuli suomalaisten suosikkikohde – ”Ei täällä ollut totuttu siihen, että joku on humalassa keskellä päivää”
Suomalaiset löysivät etelänaapurin 1990-luvulla. Tallinnan maine ryyppyreissujen kohteena oli kuitenkin turhan raju, sanoo elämänsä Virolle omistanut Tapio Mäkeläinen.
Nyt ei liiku ripeästi kuin tuulen työntämä viiltävän viileä ilmamassa, toista oli kolmekymmentä vuotta sitten. Pilvipeite sentään on repeämässä palasiksi, maisemaan tulee värejä: Mustika-kauppakeskuksen vadelmanpuna ja pinkki, Bauhofin oranssi ja Prisman vihreä.
Ihmettelemme ja zoomailemme Tapio Mäkeläisen ja kuvaaja Timo Pyykön kanssa puhelimeni ruudulta valokuvaa näiltä sijoilta 1990-luvun puolivälistä. Avun kuvaajan Markku Lepolan kuvassa vihreänkeltaisen Mersun konepellille ja katolle on levitetty myyntiin lenkkareita, laukkuja ja ties mitä nukenrattaita. Takana näkyy kerrostalo.
Mäkeläinen pyörittelee päätään ja etsii maisemasta oikeaa taloa. Ei aivan helppoa, kun toriakaan ei enää ole.
– Tuo talo se on.
Parvekkeet on maalattu punaisiksi, eiköhän julkisivukin somistettu pariin kertaan. Mutta tämä talo Mersun taustalla on, arvelee Mäkeläinen.
Mustamäen ytimessä on rauhallista, jopa uneliasta. Arki-iltapäivänä asioillaan kulkee muutama tallinnalainen.
Mustamäen entinen hurja tori on lähiöostari, joka sopisi mihin tahansa suomalaiseen kehyskuntaan. 30 vuotta sitten täällä oli vähän toista kuin kotona.
Tapio Mäkeläinen tuntee Tallinnan ja Viron kuten harva suomalainen. Mäkeläinen opasti suomalaisia ensi kerran Tallinnassa jo 1980-luvun alkupuolella. Toisinaan hän toimii oppaana edelleen.
Vielä 1990-luvun puolivälissä juuri Mustamäen tori oli se paikka, jonne moni suomalainen matkustaja tuli suoraan satamasta. Sokkeloisen terminaalin jälkeen joko matkanjärjestäjän bussiin tai taksi alle.
Jos torin seutu on muuttunut, niin on satama-aluekin. D-terminaali, johon Tallinkin laivat saapuvat, on melkein minttikuntoinen: lasipintoja, harmaaksi maalattuja teräspalkkeja ja hillittyjä oranssin sävyjä.
Kolmessakymmenessä vuodessa entinen joutomaa on täyttynyt rakennuksista ja suuri osa vanhoista on revitty pois. Jos terminaalilta vetäisi janan Olevisten kirkon valtavan korkeaan torniin, se leikkaisi ennen vanhaa kaupunkia Tallinnan vierasvenesataman ja kokonaisen uuden kaupunginosan, Porto Francon.
Ja jos tätä janaa alkaisi pyörittää ympyräksi, sen sisälle jäisi paljon enemmän sellaista, mikä on muuttunut vuodesta 1995 kuin pysynyt ennallaan. Uusia hotelleja, kauppakeskuksia ja teitä. Hylätystä teollisuusalueesta kauppa- ja ravintolakeitaaksi muutettu Rotermanni.
”Toimintahan oli ainakin puolittain rikollista. Tuotteet olivat piraattituotteita.”
Mutta tosiaan, vielä vuonna 1995 tyypillinen turisti olisi ehkä suunnistanut suoraan Mustamäelle.
– Se oli monelle ykköskohde. Toimintahan oli ainakin puolittain rikollista. Tuotteet olivat piraattituotteita ja kyllä suomalaiset sen tiesivätkin, Mäkeläinen kertoo.
Mustamäen kerrostalokaupunginosa rakennettiin 1960–70-luvulla. Jo aiemmin alueelle oli perustettu sovhoosi, valtiontila, joka toimitti vuosikymmeniä tallinnalaisille vihanneksia ja juureksia.
Kun Viro itsenäistyi uudelleen, sovhoosi lakkautettiin. Sen entinen johtaja osti alueen itselleen ja pani pystyyn torin, jonka virallinen nimi oli Kadaka Turg, mutta jonka suomalaiset tunsivat Mustamäen torina.
Torin elinkaari jäi lyhyeksi, sillä jo vuonna 1997 puolet torista myytiin ja tilalle alettiin rakentaa Mustika Keskusta, jonka parkkipaikalla seisoskelemme. Vuonna 2002 loputkin torialueesta myytiin kauppakeskuksen käyttöön.
Suomalaiset matkustivat Tallinnaan jo neuvostoaikana. Yksi käännekohta oli Georg Ots -aluksen tulo Helsinki–Tallinna-välille vuonna 1980. Kuitenkin vasta Viron uudelleenitsenäistymisen jälkeen elokuussa 1991 laivamatkailu kääntyi reippaaseen nousuun.
Vuonna 1995 Viro nousi tasoihin Ruotsin kanssa suosituimpana lyhyiden ulkomaanmatkojen kohteena. Seuraavana vuonna Viro oli jo selvästi suositumpi.
Tapio Mäkeläinen arvelee, että Viro kiinnosti suomalaisia kovasti. Ja kun Neuvostoliitto oli kaatunut, maahan voivat nyt matkustaa nekin, jotka eivät Neuvostoliittoon olleet halunneet matkustaa. Kaikki suomalaiset eivät tulleet maahan vain matkailijoina.
– Muutos oli Virossa niin nopeaa. Monet halusivat tehdä bisnestä ja Viro kiinnosti suomalaisiakin, tänne tuli yrittäjiä, aika usein sellaisia, jotka olivat saaneet Suomessa jotenkin näpeilleen. Osa menestyi ja osa ei.
Osa tuolloisen Viron viehätystä oli tietty eksotiikka, ehkä arvaamattomuuskin. Esimerkiksi suomalaisessa populaarikulttuurissa Viro ja virolaiset nousivat esiin alkoholin, seksikaupan ja hupaisalta kuulostavan kielen sekoituksena.
”Yks, kaks, koli, neli”, hoki Kari Hietalahti Vintiöissä Kaido Kuukapina. Jo 1980- luvulla Velipuolikuussa esiteltiin Raivola-rysäpöksyt. Studio Julmahuvin Tallinnan-kirjeenvaihtaja Eero Tähtinen tiivisti: ”Ulos laivasta, taksi alle, tyttö päälle, pussit tyhjäksi. Markan känni. Vaimolle konvehteja kivaan paperiin. Homma on siinä.”
Oikeastaan suomalaiset eivät tienneet Virosta paljoakaan.
– Nykysuomalaisen Viro-tuntemus on ihan eri tasolla kuin vuonna 1995.
Tallinna oli tuohon aikaan tavallaan helpompi suomalaiselle kuin nykyään. Neuvostoaikana Suomen televisiolähetykset näkyivät Pohjois-Virossa. Niistä moni oppi suomen kielen, mistä oli hyötyä, kun maa itsenäistyi uudelleen ja suomalaisia alkoi saapua entistä enemmän.
– Virolaiset tunsivat Suomen ja osasivat suomea. Tallinnassa ravintoloissa ja kaupoissakin pärjäsi suomella. Nykyään suomea ei enää osata, Mäkeläinen kertoo.
Mäkeläinen tilaa porukan kielitaitoisimpana taksin, jotta pääsemme Mustamäestä toiseen Tallinnan perinteiseen Suomi-kohteeseen, Hotelli Viruun. Hän istuu kuskin viereen ja kiinnittää heti huomionsa taksikorttiin painettuun erikoiseen nimeen. Mäkeläinen ryhtyy jututtamaan kuskia ja pian keskustelu kääntyy haastatteluksi.
Selviää, että kuljettaja Evangelos Paralimnitis on saapunut Tallinnaan 22 vuotta sitten, virolaisen naisen perässä. Alun perin Paralimnitis on lontoolaisia, mutta pitää enemmän rauhallisemmasta Tallinnasta.
Varsinaiselta ammatiltaan Paralimnitis on kokki, mutta kun akillesjänteet menivät muutama vuosia aiemmin, piti keksiä työ, jota voi tehdä seisomatta jatkuvasti. Siksi hän siis on taksin ratissa.
Taksikuskin perspektiivi ei yllä aivan vuoteen 1995, mutta paljon on muuttunut tämän vuosituhannen puolellakin. Tarkemmin sanoen kaikki: talot, tiet ja jopa taksilla ajaminen.
– Eivätkä ihmiset ole enää niin viileitä kuin ennen. Nyt voi sanoa hyvää huomenta ja saada vastauksen!
Myös huomautettavaa löytyy. Kaikki on kallistunut, tilastojenkin mukaan inflaatio on ollut Virossa Euroopan jyrkintä. Paralimnitis ihmettelee, miksi kaikki on Virossa kalliimpaa kuin naapurimaa Latviassa. Melkein saman hintaista kuin Suomessa.
”Ihmiset ole enää niin viileitä kuin ennen. Nyt voi sanoa hyvää huomenta ja saada vastauksen!”
Paralimnitis jättää meidät Viru-hotellin massiivisen betonimonoliitin etuovelle. Astumme sisään ja Mäkeläinen muistelee, miten erilainen aula oli neuvostoaikana. Se tuli tutuksi, sillä hän toimi suomalaisten turistien matkanjohtajana Tallinnassa vuosina 1984–89.
– Asuin Viru-hotellissa enemmän kuin kotona Helsingissä.
Viroon Mäkeläinen kytkeytyi mutkan kautta. Hän alkoi opiskella vuonna 1977 fennougristiikkaa Turun yliopistossa. Opintoihin liittyen Mäkeläinen vietti kesän 1980 opinnoissa Unkarissa ja tutustui siellä Tarton yliopistosta samoihin puuhiin tulleisiin nuoriin virolaisiin.
Seuraavana kesänä Mäkeläinen matkusti Neuvosto-Viroon tapaamaan uusia ystäviään. Tuttavapiiri Virossa laajeni nopeasti. Mäkeläinen oppi kielen ja tuntemaan maata.
Hän liittyi suomalaisvirolaista ystävyyttä kehittävään Tuglas-seuraan ja päätyi lopulta matkanjohtajaksikin sitä kautta.
Viru-hotelli on alun perin suomalaisten urakoima. Neuvostovallan aikaan turvallisuuspoliisi KGB salakuunteli säännöllisesti vieraita. Tähän todellisuuteen voi nykyään tutustua Viru-hotellin pienessä KGB-museossa.
Lisäksi hotellissa ja sen liepeillä asiakkaita etsivät lukuisat seksityöläiset.
– Ilotyttöjä näin usein aamiaisella hotellissa, osasta tuli hyvänpäivän tuttujakin.
1990-luvun puolivälissä kaikki oli jo toisin. Viru-hotelli ostettiin suomalaisomistukseen vuosikymmenen alkupuolella. Seksityöläiset häädettiin muualle, taksiralli hotellin edustalla rauhoittui.
Viro kaikkineen alkoi hiljalleen vakautua uudelleen otetun itsenäisyyden ensimmäisten rajujen vuosien jälkeen. Luultavasti myös siksi yhä useampi suomalainen saapui Tallinnaan matkalle.
Nyt, arkisena vuoden 2024 lopun aamupäivänä, hotellin aulabaarissa on rauhallista. Tai melko rauhallista.
– Joukkue, huomio! karjahtaa lähipöydän porukan luokse kävellyt suomalaismies.
Miehiä istuu pöydässä muutama, äänenvoimakkuudesta päätellen krapulaa on hoidettu jo jokusella oluella ja lonkerolla. Jokin sentään on pysynyt samana: alkoholista viehättyvät suomalaiset turistit.
Ehkä vähän yllättäen Mäkeläinen sanoo, ettei suomalaisista Tallinnan-matkailijoista missään vaiheessa suuri osa ole ollut humalaisia örveltäjiä. Näin, vaikka jo 1980-luvulla julkisuudessa puhuttiin paljon votkaturisteista.
– Humalaisia votkaturisteja ei missään vaiheessa ollut kuin ehkä viisi prosenttia tai vähän yli.
Mäkeläinen arvelee, että maine syntyi siitä, että ne suomalaiset, jotka kohelsivat päissään, pistivät silmään.
– Ei täällä ollut totuttu siihen, että joku on humalassa keskellä päivää julkisella paikalla.
Vaikka suomalaiset eivät olisikaan tulleet pelkästään tai edes etupäässä halvan alkoholin perässä Viroon 1990-luvulla, halvat hinnat houkuttelivat varmasti. Hotelleissa oli edullista yöpyä ja ravintolassa pystyi syömään pikkurahalla.
”Ei täällä ollut totuttu siihen, että joku on humalassa keskellä päivää julkisella paikalla.”
Sitä paitsi uudelleen omille jaloille päässeen naapurimaan kulttuurielämäkin nousi siivilleen: oli oopperaa, sinfoniaa, uusia teattereita ja gallerioita.
Nyt Viro, varsinkaan Tallinna, ei ole suomalaiselle erityisen halpa matkakohde. Jotain muuta matkailijoille pitäisi tarjota. Tästä Mäkeläinen vaikuttaa olevan vähän huolissaankin: onnistuuko Tallinna ja Viro nykyisellään houkuttelemaan suomalaisia ja muita turisteja niin hyvin kuin se voisi?
– Luonto ja kulttuuri ovat sellaisia, jotka kiinnostavat, mutta pitäisi löytää muutakin, jokaiselle jotain omaansa.
Nykyään Mäkeläinen asuu puoliksi Tallinnassa, puoliksi Riiassa. Puoliso on liiviläis-latvialainen. Mäkeläinen jäi periaatteessa eläkkeelle 63-vuotiaana, mutta opastaa turistiryhmiä silloin tällöin. Ja kirjoittaa. Tähän mennessä Mäkeläinen on kirjoittanut liki kaksikymmentä opasta Virosta suomalaisille.
– Jo yli 40 vuotta elämästäni olen virolaista kulttuuria ja matkailua nähnyt ja esitellyt muille.
Mustamäen toria ei enää ole, eikä Tallinnasta taida löytyä piraattituotteitakaan sen helpommin kuin Helsingistäkään. Kävelemme Tallinnan vanhankaupungin halki. Päivän arvaamaton sää tarjoilee intensiivisen lumikuuron, sitten auringonpaistetta. Raatihuoneentorilla joulun valmistelu on pitkällä. Jokunen hehkuviinikoju on jo auki.
Kapean Voorimehe-kujan kautta Nunne-kadulle ja ulos Vanhastakaupungista. Päärautatieaseman, Balti Jaamin viereen on tehty uudet kaistat autoille ja kevyelle liikenteelle. Kävelemme pari sataa metriä pidemmälle ja olemme Telliskiven Loomelinnakissa, Telliskiven luovassa keskuksessa.
Tämä on sitä Tallinnaa, jota moni suomalainen nykyään matkallaan hakee. Telliskivi viittaa tiileen ja tiilitehtaaseen, mutta suurin osa alueen teollisuusrakennuksista on ollut vetureiden ja junien huolto- ja korjauskäytössä.
– Monet ennen toista maailmansotaa rakennetut on suojeltu, neuvostoajan rakennuksista taas vain hyvin harvat, joilla on jostain syystä poikkeuksellista arvoa, Mäkeläinen kertoo.
Telliskivessä lasilla ja tummalla kivellä päällystetyt tuliterät kerrostalot kohoavat punatiilisten teollisuushallien vieressä. Ravintoloita, craft-olutpubeja, levy- ja kirjakauppoja, vintageliikkeitä…
Ja tietenkin Telliskivessä on Fotografiska, tukholmalaisen valokuvataiteen museon ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa filiaali ulkomailla. Tämän vuoden tapaus saattoi silti olla katutaiteestaan tunnetun Banksyn tuotantoa esitellyt näyttely. Sen näki hyvin moni suomalainenkin.
Vaikka kolmenkymmenen vuoden takaisesta piraattikaman haalinnasta on tultu aika kauas, Tallinnan viehätys on ehkä edelleen siinä, että siellä on vähän toista kuin kotona.
