Näin Mäntsälän kapina kuivui kokoon
Lapuan liike syntyi yhdeksänkymmentä vuotta sitten tarkoituksenaan kitkeä kommunismi Suomesta. Mäntsälässä tapahtui suoranainen mahalasku. Muilutukset ja kyyditykset olivat kääntäneet Lapuan liikkeen tähdenlennon alakierteeseen.
Jutun pääkuva: Suojeluskuntalaiset purkavat konekivääreitä Mäntsälän suojeluskuntatalolla kapinan päätyttyä.
Iltamat ehtivät vanheta vain kymmenisen minuuttia Honkolan työväentalolla, kun laukaukset kajahtivat. Kansanedustaja Mikko Erich keskeytti puheensa. Tulitus jatkui taukoamatta pari minuuttia. Rikkoutuvat ikkunat helähtelivät.
Tiedettiin, ketkä ampuivat. Mäntsälän lapualaismieliset olivat yrittäneet jo etukäteen estää iltamatilaisuuden. Kun sitä ei kielletty, uhottiin, että se jäisi kuitenkin pitämättä. Tilaisuusilmoitukset revittiin tolpista ja tilalle pantiin toinen: ”Kansalaiset! Työläiset! Juutalaistohtori Mikko Erich Ei puhu juhlassa jota ei pidetä Ohkolan työv.yhd. talossa lauantaina 27.2. 1932. Ohjelmassa vain loppusoittoa.”
Vaikka maaherra Bruno Jalander oli lähettänyt iltamien turvaksi 25 poliisia, se ei pysäyttänyt edessä olevaa. Nelisensataa suojeluskuntapukuihin sonnustautunutta oli piirittänyt talon ja ryhtynyt pyssysille.
Lapuan liike oli saavuttanut kaikki alkuperäiset päämääränsä. Kommunistilehdet oli lakkautettu ja kommunistien kaikki julkinen toiminta oli kielletty. Viimeinen suurvoitto oli tullut, kun ”oma mies” P. E. Svinhufvud oli saatu presidentiksi 1931, ohi tasavaltalaisen K. J. Ståhlbergin. Myös valkoinen kenraali C. G. E. Mannerheim oli palannut takaisin valtiolliseen tehtävään, puolustusneuvoston puheenjohtajaksi.
Erichistä tuskin oli kovin suureksi kiihottajaksi, lapualaisten suuren inhon kohteeksi kyllä. Erich oli entinen kokoomuksen kansanedustaja, nyt sosiaalidemokraatti. Hän oli hetken ehtinyt puhua laillisuuden puolesta, kun ulkoa ammuttu laukaus sai hänet lopettamaan kesken lauseen.
Lapuan liike oli löytänyt kansanvihollisia yhä lisää, kun kommunistit oli kukistettu. Tähtäimeen olivat joutuneet marxilaisiksi julistetut sosiaalidemokraatit ja liberaalitkin. Ihmisten hakkaamiset ja kyyditykset olivat huipentuneet lokakuussa 1930 Ståhlbergin kyyditykseen. Se oli viimeistään vienyt liikkeeltä maltillisen oikeiston hiljaisen tuen.
Presidentille osoitettu julistus
Ensimmäinen laukaus oli ammuttu valopistoolista. Se oli vastaus hajaannuskäskyä antamaan tulleelle nimismies Laitiselle, ja komento yleisen ammunnan aloittamiselle. Silmitön luotisuma suunnattiin päin taivaita ja päin täpötäyttä työväentaloakin, jossa oli myös naisia ja lapsia.
Kun räiske loppui, nimismies katsoi viisaimmaksi tilaisuuden keskeyttämisen. Ihmeellistä kyllä, kehenkään ei ollut osunut, vain kahden poliisin mantteliin oli ilmestynyt reikä. Väki sai poistua piiritysrenkaan läpi. Kansanedustaja Erich haukuttiin ennen siirtymistä poliisin turvakyydillä Helsinkiin. Piirittäjät hyppäsivät autoihinsa ja rekiinsä, ja he suuntasivat kymmenen kilometrin päähän kirkolle Mäntsälän suojeluskuntataloon. Siellä odottelivat lottien valmistamat pullakahvit.
Riehuva joukko oli katkaissut työväentalon puhelinlinjan. Helsingistä lähetetyn liikkuvan komennuskunnan päällikkö komisario Edvin Stolt teki lähimmästä talosta tilanneilmoituksen maaherra Jalanderille. Maaherra käski vangita kaikki kapinalliset.
Tieto nauratti suojeluskuntataloon kokoontuneita. Ilmeet vakavoituivat, kun saatiin kuulla, että muutama kotiin mennyt mekkaloija oli pidätetty. Nimismiehen tultua hakemaan suojeluskuntatalolta syyllisiä hän sai ovelta uhittelevan vastauksen: ”Tulkaa ottamaan!”
Suojeluskuntatalolla olleita kiihotti vastarintaan tehomuiluttaja Artturi Leinonen, joka oli piileskellyt virkavaltaa Mäntsälän kulmilla jo pitkään yhdessä toisen etsintäkuulutetun Kosti-Paavo Eerolaisen kanssa. Vuorimaan johdolla yöllä laadittiin presidentille osoitettu julistus.
”Me emme peräänny, emme hellitä, emmekä alistu. Marxilaisuus on kukistettava ja se kukistetaan silläkin uhalla, että meidän on ensin hävitettävä sitä tukeva ja suojeleva valtiovalta ja sen edustajat...”
Yön aikana Vuorimaa soitti Lapualle liikkeen pääsihteerille Kurt Martti Walleniukselle. Ajan Sanan päätoimittaja, everstiluutnantti Arne Somersalo oli kiiruhtanut Helsingistä Mäntsälään. ”Käväistessäni talon suuressa juhlasalissa näin sen olevan täynnä miehiä, joista monet tekivät hyvin kiihtyneen vaikutuksen.”
Tarina ei kerro, joko tässä vaiheessa läträttiin huutovetten kanssa kapinatunnelman kohottamiseksi. Joka tapauksessa, kieltolaista huolimatta, viinaa kapinoitsijoille tulevina päivinä riitti. Ensin loppuivat Mäntsälän apteekin konjakki ja lääkesprii. Sitten tyhjennettiin pitäjän makasiinissa ollut poliisin takavarikoima pirtuvarasto.
Lapuan liikkeen johto, kärjessä Vihtori Kosola, siirtyi Hämeenlinnaan. Mäntsälään alkoi virrata lisää aseistettuja miehiä, ja kapinalliset asettivat maanteiden varsille aseistettuja vartioita. Lehdistö seurasi tapahtumien kulkua tiiviisti. Uusi Suomi ja Suomen Sosialidemokraatti julkaisivat lisälehtisiä, Helsingin Sanomien päätoimittaja Eljas Erkko päätti perustaa Ilta-Sanomat kansalaisten uutisnälkää tyydyttämään. Luotettavien tietojen saanti oli vaikeaa.
Kriisin huippu
Lapualaiset yhtyivät virallisesti kapinallisiin Kosolan 29. helmikuuta antamalla julistuksella liikkeen laajennetun johdon nimissä. Rauhallisuutta maassa ei katsottu voivan säilyttää, ”ellei nykyinen hallitus heti eroa ja poliittinen suunta muutu”. Vaatimuksiin yhtyi myös Vapaussodan Rintamamiesten Liitto kenraalimajuri Hannes Ignatiuksen johdolla. Alkoi liikkua yhä enemmän huhuja siitä, että muuallakin Suomessa liikehdittiin. Samoin kerrottiin, että kapinalliset pyrkisivät Helsinkiin. Lapuan liike julisti valtakunnallisen liikekannallepanon.
Alun perin lapualaisten vaatimuksesta syksyllä 1930 annetut tasavallan suojelulait otettiin nyt käyttöön – lapualaisia vastaan. Svinhufvud ja hallitus määräsivät armeijan yksikköjä valmiustilaan, samoin päätettiin keskeisten Lapuan liikkeen henkilöiden vangitsemisesta. Lapuan liikkeen johto sai vihiä asiasta ja pakeni Hämeenlinnasta Riihimäelle. Wallenius saapui Mäntsälään. Somersalon mukaan hän näytti ”erinomaisen väsyneeltä”. Kokoomuksen eduskuntaryhmä kävi tukemaan vaatimusta hallituksen erosta, puolueen kaksi ministeriä erosi Juho Sunilan hallituksesta.
Maaliskuun ensimmäisenä puolustusministeri Jalo Lahdensuo luki Svinhufvudin vaatimuksen radiossa. Suojeluskuntain päällikkö Lauri Malmberg oli tehtävästä kieltäytynyt kurkkukipuun vedoten. Presidentti käski ”kaikkia suojeluskuntalaisia kuuliaisina laeille ja valalleen viipymättä palaamaan kotiseudulleen ja seuraamaan ainoastaan oman päällystönsä käskyjä”. Arkkipiispa Lauri Ingman julisti, että ”jotka miekkaan tarttuvat, ne miekkaan hukkuvat”.
Etelä-Pohjanmaan suojeluskuntapiirin päällikkö Matti Laurila rauhoitteli lakeuden miehet pysymään aloillaan tuon käskyn mukaisesti. Sen jälkeen hän lähti Helsinkiin neuvottelemaan Suojeluskuntain yleisesikuntaan.
Kriisi saavutti huippunsa. Parisataa suojeluskuntalaista valtasi Etelä-Pohjanmaan esikunnan Laurilan poissaollessa 2. maaliskuuta aamulla. Uudeksi johtajaksi huudettiin jääkärikapteeni Ville Kosola, Vihtorin velipoika. Tuhansia miehiä oli aseissa Mäntsälän ja Etelä-Pohjamaan lisäksi Etelä-Hämeessä, Porissa, Salossa ja Jyväskylässä.
Presidentti puhui nyt itse radiossa. Ukko-Pekka käski jyrkkäsanaisesti suojeluskuntalaisia palaamaan koteihinsa. Hän korosti, että ”jokainen salahanke” kohdistui paitsi laillista järjestystä, myös häntä itseään vastaan henkilökohtaisesti. Hetimiten kotiaskareisiin palaavia ei uhkaisi mikään rangaistus, mikäli he eivät olleet kapinaan yllyttäjiä.
Kosola yritti vielä vängätä, että Sunilan hallitus vaihdettaisiin kenraalimajuri Rudolf Waldenin komentoon ja että Mannerheimista tehtäisiin armeijan ylipäällikkö. Svinhufvud ei vaatimuksiin suostunut.
Kapina alkoi kuivua kokoon. Poriin, Saloon ja Seinäjoelle kokoontuneet suojeluskuntalaiset alkoivat hajaantua. Laurilan rooli pohjalaisten tyynnyttämisessä oli merkittävä.
Viimeisetkin kipinäpesäkkeet sammutettiin. Jyväskylään lennätettiin Vientirauhan toimitusjohtaja Martti Pihkala. Hänen arvovaltansa riitti rähinöitsijöiden rauhoittamiseen. Sen jälkeen Mäntsälän miehillä ei ollut vaihtoehtoja. Maaliskuun 6. päivän vastaisena yönä paikalle lähetetty everstiluutnantti Elja Rihtniemi sai aikaan antautumissopimuksen.
Johtajista Wallenius, Kosola, Iivari Koivisto, Somersalo, Walde Sario ja Paavo Susitaival pidätettiin. Vuorimaa ja Eerolainen ehtivät paeta. Walleniuksen toi Helsinkiin kenraali Malmberg. Kumpi oli perillä enemmän humalassa, jää arvailujen varaan. Rivimiehet saivat poistua aseineen, heidän nimiään ei edes kirjattu talteen.
Lapuan liike lakkautettiin, mutta sen tilalle perustettiin saman tien uusi järjestö, Isänmaallinen Kansanliike. Kesällä Turun hovioikeudessa syytteessä oli 102 henkilöä. Heistä 22 tuomittiin kapinasta ja 32 avunannosta kapinaan. Tuomiot olivat lieviä. Wallenius ja Kosola selvisivät ehdollisella.
Historian ironiaa on, että Mäntsälän kapina kaatui samoihin syihin kuin punakapinakin. Luotettiin, että kumous etenisi itsestään, osaavia johtajia ei ollut, ja vähäistäkin järjenjuoksua lantrattiin viinalla.
Lapuan liikkeen valtuuskunnan jäsen Paavo Rautala sen sanoiksi puki: ”Jo Hämeenlinnassa Wallenius ja Kosola olivat jo hiukan sellaisessa kunnossa, että siitä helposti seurasi jatkoa ja sitä jatkoa alkoi sitten seurata koko se aika kun Mäntsälän kapinaa kesti.”
