Ratkaisu luontokadon pysäyttämiseksi löytyy yllättävän läheltä – ”Ohjaamme taloutta samoilla keinoilla jo nyt”

”Luontokatoa ja taloutta ei voi irrottaa toisistaan. Ne ovat tavallaan sama asia. Talous jäsentää ihmisyhteisöjen toimintaa ja suuntaa sitä. Ja jos talous sitten suuntautuu luontoa vastaan, silloinhan se on mitä suurimmissa määrin taloudellinen kysymys, mitä luontokadolle tapahtuu.

Ihmistaloudet ovat resurssitalouksia. Yritämme tietoisesti ottaa käyttöön luonnon resursseja ja muokata niitä niin, että ne tuottaisivat ihmiselle mahdollisimman paljon mielihyvää, hyvinvointia, käyttöarvoa ja muuta. Esimerkiksi energian- ja ruuantuotannossa, rakentamisessa ja teollisuudessa.

Lopputulos voi lyhyellä aikavälillä näyttäytyä ihmisen kannalta ihan mukavana. Mutta jos luonto unohdetaan tarkastelusta, voi seurata yllätyksellisiä kehityskulkuja, kuten juuri luonnon monimuotoisuuden kanssa on käynyt.

Olemme nyt heräämässä siihen, mitä talouden jatkuva laajeneminen ja uusien alueiden käyttöön ottaminen saa aikaan globaalissa mittakaavassa. Teollis-teknisen, talouteen perustuvan ihmisjärjestelmän suhde luontoon muodostuu hyvin rikkonaiseksi, ihan faktisestikin, kun ihmisen riittävän pitkälle laajentama talous alkaa hajottaa luontojärjestelmiä.

Jos nyt sanotaan suoraan, omaan korvaani Kunmingin–Montrealin sopimuksen tavoite pysäyttää luontokato 2030 mennessä kuulostaa aika utopistiselta, kun tiedämme, miten monimutkainen luontokadon dynamiikka on.

En ainakaan vielä itse näe niitä isoja muutosprosesseja, jotka oikeasti saisivat tarvittavat sosioteknisten järjestelmien muutokset käyntiin ja veisivät kohti sopimuksen visiota. Tuntuu, ettei mikään ole muuttunut, sanotaan viiden vuoden takaisesta, ajasta ennen koronaviruspandemiaa. Nytkin hallitus on subventoimassa bensan hintaa. Se on ihan irrallaan tästä todellisuudesta.

Mielenkiintoista kuitenkin on, että tällainen erittäin kunnianhimoinen ja poliittisesti jopa utopistinen sopimus on saatu läpi. Se kertoo, että asiassa on oltu tosissaan liikkeellä. Se on positiivista.

Talouden näkökulmasta luontokadon estäminen on ennen kaikkea laadullinen kysymys.

Se tarkoittaa, että määrällisesti asiat voivat pysyä samoina – bruttokansantuote säilyy ennallaan, energiaa ja työvoimaa käytetään yhtä paljon saman arvonlisäyksen tuottamiseen – mutta kaikki on laadullisesti toista.

Sektoreita ja toimialoja pitäisi nyt käydä läpi yksi kerrallaan ja katsoa, mikä niissä on pielessä nimenomaan laadullisesti: mikä niissä aiheuttaa luonnon monimuotoisuuden vähenemistä. Mitään yhtä isoa temppua ei ole, vaan pitäisi tehdä monta isoa temppua.

Suomessa se tarkoittaisi esimerkiksi talouden sähköistämistä niin, että se tehdään monimuotoisuutta silmällä pitäen. Ettemme sitten sähköistämisen varjolla tuhoa lisää luontojärjestelmiä ja ekosysteemejä. Vihreä siirtymäkin pitää tehdä järkevästi. Lisäksi esimerkiksi metsien käyttöä sekä ruuantuotantoa ja -kulutusta pitää muuttaa. Lisätä kasvissyöntiä, vähentää lihansyöntiä. Tämän kaltaisia laadullisia muutoksia. Ilmastonmuutokseen verrattuna luontokato on paljon enemmän paikallistason ilmiö, joten myös paikallistalouden dynamiikat pitää ottaa huomioon.

Ratkaisuja ei tarvitse tuoda mistään avaruudesta. Voimme ohjata yhteiskunnan muutosta jo olemassa olevilla ohjaus­mekanismeilla: verokannustimilla, hintaohjauksella, laeilla, kielloilla, ympäristövaikutusten arvioinneilla, julkisilla investoinneilla, päästökaupan laajentamisella ja muilla tutuilla keinoilla. Näillä samoilla keinoilla olemme koko ajan ohjanneet talout­tamme. Ei se ole sen kummempaa. Kun ohjaukseen saadaan myös luonnon näkökulma, tilanne lähtee menemään toivottavasti parempaan suuntaan, ja toivottavasti riittävällä vauhdilla.

Jos luonnon tilanne ei parane laadullisilla muutoksilla, tullaan kysymykseen, pitäisikö meidän tehdä asioita myös vähemmän. Eli tarvitaanko tässä tilanteessa myös jonkinlaista luopumista. Mielestäni alkaa näyttää siltä, että tarvitaan. Sitä mukaa, kun vastaan tulee rajoja, jotka ovat ihan selkeästi ristiriidassa luonnon hyvinvoinnin kanssa, meidän pitäisi nöyränä vain myöntää, ettemme voi mennä enää pidemmälle.

Vihreässä siirtymässäkin monet ajatukset perustuvat sille, että teknologinen kehitys tulee ja pelastaa meidät. Mielestäni monet visioista, joita nyt heitellään, ovat utopistisia, varsinkin jos vielä ajatellaan, miten pienessä aikaikkunassa ihmiskunnan historiaa – luonnonhistoriasta puhumattakaan – kaikki tämä pitäisi saada tehtyä.

Esimerkiksi kiertotalousjärjestelmässä ideana on, että teemme ja kulutamme yhtä paljon asioita kuin ennenkin, ne vain kiertävät nätisti järjestelmässä. Saamme hyödynnettyä sivuvirrat ja jätevirrat. Suomessa emme kuitenkaan tällä hetkellä ole todellakaan minkäänlaisella kiertotalouden polulla vielä. Edes jätteitä ei vielä saada kierrätettyä, vaan suurin osa niistä poltetaan.

Myös puheisiin muutoksen mahdollisuudesta pitäisi suhtautua kriittisesti ja olla nöyrä, jos jokin suunta ei näytä lähtevän toteutumaan konkreettisesti. Samanlaista punnintaa pitäisi tehdä koko ajan myös globaalissa mittakaavassa.

Tarvittaisiin varmaankin myös esimerkiksi EU-tasoisia veroja ja velkaakin, jotka ovat molemmat aikamoisia tabuja, koska EU:n budjettitaloudellista valtaa ei haluta kasvattaa.

Mutta koko ajan pitäisi mennä kohti laajempaa, paremmin koordinoitua tiedon tuottamista ja toimintaa, jotta meillä olisi jatkuva ymmärrys, mitä valinnoista seuraa, vaikkapa vety­talouden rakentamisesta. Se olisi tasapuolisempaakin.

Tätä voi kutsua myös jonkinlaiseksi suunnitteluksi, joka on tietysti pannassa tänä päivänä. Ei saa suunnitella mitään, vaan pitää vain luoda rakenteita ja markkinamekanismeja, ja sitten markkinat hoitavat. Tämä suunnittelun ja markkinamekanismiohjauksen välinen poliittinen kamppailu on edelleenkin käynnissä.

Jos tarvittavia muutoksia ei saada aikaan yksityisesti, ne pitäisi tehdä kollektiivisesti. Tässä meillä on paljon 1980-luvun jälkeisen uusliberalisaation kautta opittuja rajoitteita. Emme halua valtiota oikeastaan mihinkään – juuri sillä hetkellä, kun tarvitsemme sitä kaikkein eniten tuottamaan niitä kollektiivisia ratkaisuja. Myös tällaiset opitut ajatusrakenteet saattavat hidastaa muutosta.

Nykyinen markkinatalous sivuuttaa ihmisen ja luonnon välisen yhteyden tietoisesti ja ehkä tiedostamattakin. Mutta oli meillä sitten markkinatalous tai vaikka valtiovetoinen talousjärjestelmä, joka pyrkii maksimoimaan ihmisen hyvinvoinnin, ottaa materiaalisen kulutuksen annettuna ja sivuuttaa luontoyhteyden, lopputulos olisi varmastikin sama. Jonkinlaisessa sekatalousmallissahan tämä nykyinenkin ekologinen kriisi on saatu aikaan.

Talousjärjestelmän nimeä keskeisempi kysymys on, että luonto on unohtunut kokonaisuudesta. Talousjärjestelmä, joka tunnustaisi vaikkapa maan lähtökohdaksi kaikelle, kuten Maan ystävien utooppinen talous, tuottaisi toki erilaisen loppu­tuloksen.

Nykymuotoisessa markkinataloudessakin voidaan alkaa tunnustaa luonnon arvoa enemmän, kuten juuri on käymässä. Kunmingin-Montrealin sopimus on siitä hyvä osoitus. Sen myötä toivottavasti alkaa syntyä mekanismeja ja rakenteita, jotka alkavat ainakin hidastaa luontokadon etenemistä ja korjata jo tehtyjä virheitä.

Tällainen laadullinen herääminen kapitalismin sisälläkin voi olla merkittävä muutostekijä.

Ihmisyhteisöjen ajattelutavan ja toiminnan muutokset ovat kuin suuria valtamerilaivoja. Ne kääntyvät todella hitaasti, vaikka myrsky tulee yllättävän nopeasti päälle. Mutta se, että jotain on edes käynnissä, antaa toivoa.

Yhteiskunnallisen perustan uudistamisessa luontokadon pysäyttämiseksi voi puhua sadan vuoden perspektiivistä. Jos taloutta alettaisiin nyt välittömästi uudistaa radikaalisti ja määrätietoisesti oikeasti kestävämpään suuntaan, siihen mennessä olisimme varmasti jo päässeet pitkälle. Alueellisesti menestystä nähtäisiin varmasti paljon lyhyemmälläkin aikavälillä.

Meidän sukupolvemme ei vielä näe isoja tuloksia, vasta seuraavat sukupolvet, joten heille tätä hommaa tehdään. Mutta olisi tietysti hienoa ehtiä nähdä, että olemme lähteneet tielle, joka vie niitä kohti.”