Jäkälät selviytyvät siellä missä mikään muu ei enää elä – Näin ne kertovat meille arvokasta tietoa muutoksista luonnon tilassa

Vaikka jäkälät näyttävät kasveilta, ne eivät niitä ole, vaan rakentuvat sienten ja levien molempia hyödyttävästä yhteiselosta, symbioosista.

Jäkälän osat ovat kuin kumppaneita yhtiössä, jossa on kahdenlaisia osakkaita: sieniä ja leviä. Yhdessä ne pystyvät elämään sielläkin, missä yksin eivät.

Jäkälät nimetään ja luokitellaan sieniosakkaansa mukaan. Lähes kaikki jäkälöityneet sienet kuuluvat kotelosieniin, jollaisia ovat esimerkiksi tryffelit ja leivinhiiva.

Jäkäliä on kaikkialla. Ne ovat niin yleisiä, että niihin ei luontoretkellä useinkaan tule kiinnittäneeksi erityistä huomiota.

Seisomakorkeudella olevat jäkälät ovat helpoimpia havaita, sillä silloin katse osuu niihin automaattisesti. Esimerkiksi kallionseinämillä jäkäliä on helppo katsella ja kuvata.

Kuluneena talvena kiinnitin huomiota Helsingin rannikolla kalliota peittäviin lehtimäisiin jäkäliin, joiden keskiosa näytti läheltä katsottuna kuin korallilta. Määritin lajin kuhmujäkäläksi tuttujen asiantuntijoiden avulla.

Ihmettelin, kuinka jäkälän itiömaljat olivat jonkin vaalean kuorrutuksen peitossa. Vaikka ulkona oli neljä astetta lämmintä ja aurinko paistoi suoraan jäkäliin, massiivisena varaajana toimiva kivi saattoi olla vielä pakkasen puolella. Kun lämpimämpi kostea ilma osuu kylmään kiveen, ilman kosteudensitomiskyky laskee ja jäkälän pinnalle syntyy huurretta.

Tämä kohtaamiseni kuhmujäkälän kanssa oli esimerkki siitä, kuinka kiehtovia näkymiä nämä sinänsä arkiset eliöt voivat luonnon tarkkailijalle tarjota.

Kuhmujäkälät, joista Suomessa elää vain yksi laji, ovat rakenteeltaan lehtimäisiä. Ne kiinnittyvät alustaansa, kuten kallion kylkeen, keskiosan navalla. Kuhmujäkälien leväosakkaana eli fotobionttina toimivat Trebouxia-viherlevät. Ne kuuluvat kehityshistoriallisesti samaan joukkoon kuin kasvikunta. Kuten versokasveissa, myös viherlevissä viherhiukkaset sisältävät a- ja b-klorofylliä, ja siksi ne ovat väriltään kirkkaanvihreitä.

Lupot ja naavat ovat riippujäkäliä, jotka voivat kasvaa puolen metrin pituisiksi. Niiden esiintyminen kertoo ilman puhtaudesta.

Karttajäkälät koristavat rakkakivikon pintaa Lapin tuntureilla.

Merikultajäkälä peittää Suomen pitkän rannikon kiviä.

Monet jäkälät ovat hyvinkin värikkäitä, kuten rikinkeltaiset haavankeltajäkälä ja rannikon kivillä ja kallioilla viihtyvä merikultajäkälä.

Erityisen koristeellisia ovat tunturien rakkakivikoissa elävät karttajäkälät, jotka nimensä mukaisesti muodostavat karttamaisia kuvioita.

Rupijäkälät kiinnittyvät alustaansa litteinä pintoina, kun taas torvijäkälissä sieniosakas muodostaa tötterömäisiä tai sarvimaisia muodostelmia.

Jäkälälajien määrittäminen on oma tieteenalansa. Suomessa esiintyvistä jäkälälajeista vajaa kymmenesosa eli noin sata on sellaisia, jotka ovat maastossa melko helposti tunnistettavissa.

Kokeneetkin tutkijat voivat maastossa tunnistaa vain noin joka neljännen Suomessa esiintyvän jäkälälajin. Loput ovat sellaisia, että lajinmääritys onnistuu vain keräämällä näyte ja viemällä se mikroskoopin alle.

Monien lajien määrittämisessä tarvitaan kehittyneempiä menetelmiä, kuten värireagansseja. Värjätyt jäkälien kärjet on tutkittava jopa tuhatkertaisella suurennoksella ennen kuin tiedetään, mikä laji on kyseessä.

Kuhmujäkälän yläpintaa peittävät suuret rakkulamaiset pullistumat.

Monilla torvijäkälillä itiölavat ovat kirkkaan punaiset. Näitä muutaman sentin korkuisia jäkäliä elää yleisenä koko Suomessa ja muuallakin maailmassa.

Merikultajäkälä.

Torvijäkälä.

Jäkälien elämä perustuu siihen, että niiden pinnan tuntumassa olevat levät yhteyttävät ja tuottavat auringon energian avulla sokeria. Lisäksi jäkälissä elävät mikroskooppisen pienet sinilevät ottavat ilmasta kaasumaista typpeä, jota käytetään jäkälän kasvussa tarvittavien proteiinien rakentamiseen.

Maailmassa arvioidaan olevan jopa noin 20 000 jäkälälajia, ja Suomesta niitä tunnetaan 1 652.

Jäkälä pystyy lisääntymään sekä suvullisesti että suvuttomasti. Sieniosakas tuottaa itiöemiä, kuten muutkin sienet. Kuivina monet jäkälät ovat hauraita, ja niiden sekovarren kevyet muruset kulkeutuvat helposti uusiin kasvupaikkoihin.

Jäkäläkankaat kärsivät helposti kulutuksesta, ja esimerkiksi luonnonsuojelualueilla jäkäläkankaiden halki kulkevalta polulta ei yleensä saa poiketa.

Etenkin puiden oksilla elävät epifyyttijäkälät ovat herkkiä ilmansaasteille, koska ne saavat ravinteensa ja vetensä suoraan ilmasta. Jäkälät sopivat hyvin luonnon tilan seurantaan senkin vuoksi, että niitä voi havainnoida ympäri vuoden, kunhan ne eivät ole lumen peitossa.

Jäkälät ovat hidaskasvuisia ja reagoivat ympäristön muutoksiin viiveellä. Niinpä jäkälät kertovat ympäristön tilasta pitkällä aikavälillä. Ilmanlaatua parantavien uudistusten vaikutukset saattavat näkyä jäkälissä vasta vuosien tai vuosikymmenten päästä.