Ihmiset luokittelevat koko ajan karusti toisiaan – Esimerkkejä löytyy professori Juho Saaren mukaan firman kesäjuhlistakin

Vaikka professori Juho Saari julkaisee eriarvoisuutta ja huono-osaisuutta käsitteleviä kirjoja suorastaan hengästyttävällä tahdilla, vastailmestynyttä uutta kirjaansa, Ihmisiä yhteiskunnan portailla, hän hautoi poikkeuksellisen pitkään.

Miksi? Koska aiheesta ei ole Suomessa juuri kirjoitettu. Siis siitä, miten status ja asema vaikuttavat ihmisten hyvinvointiin ja mielipiteisiin.

Aihe on kuitenkin erityisen ajankohtainen. Sosiaalisessa mediassa kamppaillaan liki verissäpäin siitä, kenen ääni kuuluu, kenen mielipide “voittaa”, kuka näkyy ja kenet nähdään.

Vieläkin ajankohtaisemmaksi kirjan tekee se, että suomalaiset ovat kokeneet statuksensa vuosikausia varsin vakaaksi ja muuttumattomaksi, mutta 2020-luvun alussa on tapahtunut käänne huonompaan. Eikä syy ole niinkään somen, vaan energia- ja hintakriisin sekä nykyhallituksen leikkauspolitiikan.

Sosiaalinen stressi läpäisee koko yhteiskunnan ja kertoo lopulta siitä, miten täällä voidaan.

Kuulostaa pahaenteiseltä.

Saari selittää, miksi näin tapahtuu.

Juho Saari julkaisee huono-osaisuutta ja eriarvoisuutta käsitteleviä kirjoja kovalla tahdilla.

Aiemmin kun haluttiin tutkia, millä lailla hyvinvointivaltiossa elettiin ja mitä ihmiset olivat siitä mieltä, syynättiin Saaren mukaan enimmäkseen sosioekonomista asemaa ja puoluekantaa.

Harvemmin tutkittiin, oliko ihminen tyytyväinen palkkaansa, terveyspalveluihinsa, asuinneliöihinsä. Mutta se oli sitä aikaa, jolloin vuokralainen ei saanut valita edes tapettiensa väriä, vaan seinien väri oli se, mikä vuokranantajan pumaskoissa määrättiin. Yleensä seinät oli vedetty maalarinvalkoisella.

Nyt yksilön mielipide otetaan ihan eri tavalla huomioon.

Kaksituhatluvun alkupuoliskolla eriarvoisuustutkijat tajusivat pari uutta juttua. Kun tutkittiin ihmisten tulojen niukkuutta, määräävää ei ollutkaan se, kuinka paljon ihminen sai palkkaa tai tukea, vaan se, riittivätkö hänen rahansa. Siis tulojen ja menojen suhde, joka aiheuttaa itse kullekin päänvaivaa.

Toinen seikka liittyi yksinäisyyteen. Olennaista ei siinäkään ollut se, kuinka monta kontaktia ihmisellä oli, vaan se, kokiko hän itse yksinäisyyttä. Nytkin ihmisellä saattaa olla kolmetuhatta Facebook-kaveria, mutta joutuu silti itkemään osattomuuttaan lauantaisaunan lauteilla.

Kolmas tekijä, jota alettiin Saaren mukaan syynätä tuolloin tarkemmin, oli status. Ihmisiltä kysyttiin, mihin he asemoivat itsensä yhteiskunnassa. Sijoittuivatko he mielestään “alhaalle” vai “ylhäälle”.

Ihmiset luokittelevat toisiaan jatkuvasti. Saari sanoo, että jos menee vaikka firman kesäjuhliin, samassa asemassa olevat ihmiset hakeutuvat oitis toistensa seuraan. Vieraisiin pöytiin on vaikea huudella, korkeintaan pikku kaljoissa voi mennä sanomaan jotakin nasevaa pomolle ja paukuttaa tätä selkään. Aamulla tietenkin kaduttaa.

Korkean statuksen ihmiset saavat enemmän tilaa. Ihan kirjaimellisesti enemmän tilaa, sillä pomoilla on yleensä työpaikan isoimmat huoneet, mutta tilaa saa myös mielipiteilleen. Saari luonnehtii, että korkean statuksen tyypit näkyvät puhuvina päinä kaikkialla.

Ei alhaisen statuksen ihmisiltä kysytä heidän näkemystään valtionvelasta, Saari heittää sarkastisesti.

Tästä johtuu esimerkiksi se, että kun maahanmuuttajataustaisilta kysytään työelämään sijoittumisesta, he valittavat ulkopuolisuutta. Suomihan on valtava suhteiden rihmasto. Suhteet merkitsevät niin työpaikan saannissa kuin vaikkapa nyt taidemaailmassa.

Kaiken lisäksi on niin, että ylempänä hierarkiassa olevat pyrkivät varjelemaan asemaansa kynsin hampain. Siksi suljetut kerhot, siksi päätösten läpinäkymättömyys ja vastaavaa.

Asemahan voi myös mureta.

Vähättely ja halveksunta aiheuttaa ihmisissä Juho Saaren mukaan paljon stressiä.

Ihmisten status näyttäytyy myös siinä, miten “ylempiarvoiset” kohtelevat “alempiarvoisia”. Yleensä tapoja on kaksi: joko neuvotaan ja opastetaan tai sitten sätitään ja haukutaan.

Muistatko ihmisroska-keskustelun, Saari kysyy.

Vuonna 2018 Oulun kaupunginvaltuusto käsitteli kokouksessaan katujen epäsiisteyttä. Keskustapuolueen valtuutettu puhui kadulla asuvista päihteidenkäyttäjistä ja käytti heistä termiä “ihmisroska”. Syntyi valtava kohu, puhe tuomittiin yli puoluerajojen.

Saaren mukaan tutkijat saivat samalla evidenssiä siitä, miten sosiaaliset hyökkäykset toimivat ja mitä ne aiheuttavat matalan statuksen omaavissa ryhmissä.

Huono-osaiset ihmiset yrittävät selittää auki tilannettaan ja tarjoavat ymmärrettäviä syitä, miksi ovat joutuneet yhteiskunnan pohjalle, hän sanoo.

Työttömät kertovat etsineensä töitä, työkyvyttömät korostavat kuinka ennen olivat töissä, sairaat muistuttavat sairauksistaan ja niin edelleen. Pyritään todistamaan parempiosaisille, että he ovat yrittäneet, todella yrittäneet.

Se, että saa tuta halveksuntaa tai vähättelyä, aiheuttaa ihmisessä sosiaalista stressiä.

Saari muistuttaa, että aivot ovat sosiaalinen elin. Jos ihmisellä on jo niukkuutta ja yksinäisyyttä kontollaan, stressiä lisää entisestään se, jos häntä vielä halveksutaan tai katsotaan ohi. Toisin sanoen jos hän muuttuu läpinäkyväksi kuten Saari muotoilee. Sosiaalisella stressillä on suorastaan viiltävää vaikutusta.

Mutta lyötyä on helppo lyödä.

Silti juuri matalan statuksen ryhmässä on tapahtunut iso muutos viimeisten neljän vuoden aikana. Psykososiaalinen kuormitus, kuten termi kuuluu, on lisääntynyt valtavasti. Huono-osaisten on yhä vaikeampi selviytyä jokapäiväisen arjen haasteista, saati suunnitella tulevaisuuttaan.

Ironisinta on se, että samaan aikaan suuri enemmistö – kahdeksankymmentä prosenttia suomalaisista – voi oikein hyvin. Juuri heidän kokemustensa voimin Suomesta sukeutuu vuosi toisensa jälkeen maailman onnellisin maa.

Silti, kaksikymmentä prosenttia on paljon. Sellainen määrä tyytymättömiä tai suorastaan onnettomia ihmisiä nakertaa aina tavalla tai toisella myös enemmistön hyvinvointia.

Niin kuitenkin nyt tapahtuu, sillä hallituksen sakset todella ja oikeasti viiltävät tiettyjen ihmisten mieliä.

Sosiaalinen media on Juho Saaren mukaan osa nykyajan statuskilpailua.

Statukseen liittyy vielä pari muuta juttua. Ensinnäkin ammatit.

Suomessa arvostetaan kolmen “elimen” töitä: käden töitä eli ihmisiä, jotka tekevät ammattitaidolla konkreettisia juttuja, sydämen töitä eli hoiva-alan ammatteja sekä pään töitä eli oppineita. Noh, tiettyjen pään töiden arvostus on laskussa, kuten poliitikon, journalistin ja joidenkin virkamiesten. Sen sijaan duunareita arvostetaan hyvinkin korkealle, vaikka muuta kuulee väitettävän. Ja sitten ovat tietyt turvallisuusammatit, poliisit ja palomiehet sekä sosiaalialan ja kasvatustyön ihmiset. Heitäkin arvostetaan korkealle.

Toinen juttu on se, että sosiaalinen status avaa yhteiskuntaan aivan tietynlaisen ikkunan. Korkeamman statuksen omaava ei juurikaan havaitse ongelmia. Kaikki pelaa ja elämä maittaa. Matalan statuksen omaava taas näkee koko yhteiskunnan synkeänä ja eriarvoisena.

Saaren mukaan vallitsee negatiivisuusharha. Ja usein media, kaltaiseni toimittajat ovat siihen syypäitä. Kirjoitetaan ja puhutaan korostetusti yhteiskunnan epäkohdista. Sellainen väittämä vaikka että “arvauskeskukseen ei saa koskaan aikoja” (arvauskeskus tarkoittaa tietysti terveyskeskusta) elää ihan omaa elämäänsä. Kuitenkin Saari muistuttaa, että miljoonat ihmiset pääsevät terveyskeskukseen ihan normaalisti.

Kun elämä on raskasta, kaikki näyttäytyy synkeänä ja pahantahtoisena. Se on luonnollista. Mutta samalla se myös jähmettää ihmistä lisää ja luo toivottomuuden ilmapiirin.

Kyky kestää kolhuja on matalan statuksen omaavilla kaikkein huonoin.

Lopuksi on puhuttava vielä sananen sosiaalisesta mediasta. Somehan jos jokin on statusareena - siellä metsästetään seuraajia ja sydämiä, tykkääjiä. Saari katsoi taannoin syrjäsilmällä influenssereiden palkintogaalaa, jossa jokainen palkittu muisti mainita seuraajiensa määrän. Tykkääjien määrä on yhtä kuin korkeampi status.

Erityisen suuren muutoksen some on tehnyt siinä, että se on laajentanut vertailuasteikon maailmanlaajuiseksi. Jos nuori ennen vertasi itseään yläasteen parhaaseen jalkapallon pelaajaan, joka teki hattutempun koulujenvälisissä fudisturnauksessa, niin nyt hänen arjessaan on mukana Erling Haaland ja Kylian Mbappé.

Saari puhuu, että vertailua voi tehdä pienessä lammikossa tai isossa. No, somen myötä isompaa lammikkoa ei ole. Ei ihme, että ahdistaa.

Kirjansa loppupuolella Saari tuo esiin teorioita siitä, mihin statuskilpailu voisi kärjistyneimmillään johtaa. Jotkut visionäärit ovat nimittäin ajatelleet, että niin sanottu ordinaalinen yhteiskunta olisi yksi mahdollinen kehityskulku.

Se tarkoittaa, että alamme pisteyttää toisiamme kaikesta mahdollisesta. Vähän niin kuin Kiinan usein esimerkkinä käytetty erityinen social credit -järjestelmä, joka palkitsee ihmistä puolueuskollisesta käytöksestä.

Ordinaalisuuden esiasteita on sitä paitsi nähtävissä jo nyt. Airbnb:ssä yksikin laiminlyönti, kuten se että jätti pesemättömät tiskit altaaseen, johtaa siihen, että majoittujan ranking putoaa. Google on täynnä arvosteluja. Lukijat pisteyttävät kirjoja Goodreadsissä. Myymälästä lähtiessä pitää painaa “miten tänään suoriuduimme” -naamoja. Ja niin edelleen.

– Jaa-a, mikähän oli tämän kohtaamisen pisteytys, Saari lohkaisee.

Sitten hän vastaa, että kolme ja puoli viiden asteikolla. Ihan ok.