Image

Näin eliitti kuoli

Näin eliitti kuoli

Elitismi on pyrkimystä kohti parempaa, mutta enää kukaan ei halua tavoitella sellaisia asioita, kirjoittaa Jyrki Lehtola pamfletissaan.
Teksti Jyrki Lehtola
Mainos

"MJAAH”, aloitti Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Mari Koppinen kolumninsa tunteista, joita Saara Aallon UMK-kilpailukappale hänessä herätti.

Hetken päästä samassa tekstissä toimittaja kuitenkin jo iloitsi… tätä draamaa!... että oli katsellut myös kappaleen videon. Se sai toimittajan päätymään aivan päinvastaiseen analyysiin: ”Wau!”

Erik Tawaststjerna ja Seppo Heikinheimo, keitä te luulitte olevanne? Miksi teille ei riittänyt maailman kuvailuun vain tunteistanne kertova äännähdys?

Suomen suurimman ja vaikutusvaltaisimman päivälehden kulttuuritoimittajana Koppinen on kevyintä eliittiä, juuri kuolleen pikkulinnun leijuva höyhen Björn Wahlroosin autonkuljettajan näkökentän äärilaidalla. Kulttuuri-ihmisillä on kuitenkin vielä välinearvoa, tässä tapauksessa yksinkertaisimpana kertomuksena siitä, mitä tapahtui eliitille. Siltä pääsi ”Wau!” sen havahtuessa siihen, että Darwin ei viitannut vahvimpien selviytymisellä älylliseen kehittymiseen, vaan kykyyn sopeutua ympäröivään tyhmyyteen.

Siihen nähden, kuinka suuri ja selkeä eliitti Suomessa on, kukaan ei halua Matti Klingeä (joka taas haluaa sitä hieman epäelitistisen liikaa) ja Juhana Vartiaista (filsdeproust nyt Jussi kuulostaa vain rasvaiselta pihviltä) lukuun ottamatta myöntää haluaan kuulua siihen. Mää oon vaan tämmönen tavallinen kansan palvelija, tykkään kuolleen äitini tekemästä saatanan pahasta makkarakeitosta niinku kaikki suomalaiset tietty.

Siihen nähden, että Suomessa ei eliitin mukaan ole eliittiä, Suomessa on kiitettävästi eliittejä: euroeliitti, ulkopoliittinen eliitti, talouseliitti, sotilaseliitti, alueellinen eliitti, kulttuurieliitti, virkamieseliitti, maahanmuuttajaeliitti, hallinnon eliitti, valtaeliitti, tuloeliitti, maakuntaeliitti, kulutuseliitti, homoeliitti. Niiden lisäksi voi löytää kasautuvan määrän pieniä häiriintyneitä eliittejä, kun jokainen toimittaja laskee itsensä vielä vuonna 2018 eliittiin, ja yhä erikoistuneempia eliittejä, kun se Herttoniemen elämäntapaperillinen kuuluu omasta mielestään alkoholistieliittiin lähibaarissa, jossa jokainen pöytä on sen kantapöytä.

Eliittiin kuulumista ei haluta myöntää, koska tasa-arvoisessa maassa voittajaksi julistautuminen tarkoittaisi, että joku hävisi.

Niin hävisikin. Ja juuri siksi on olemassa eliitti ja sen vaappuva historiallinen taakka huolehtia siitä, että häviäjälle turvataan edes minimaalisen siedettävät olosuhteet, joissa elää häviönsä kanssa.

Voittajat tekevät ja kirjoittavat historiaa, ja hyvä niin, koska historiallisessa perspektiivissä voittajilla on ollut pyrkimys yleisen hyvän lisäämiseen. Historia myös todistaa, että eliittiä tarvitaan, koska massoissa vain tahto kohti omaa pienuutta voittaa niiden tahdottomuuden. Sosiaalisen median kasvattavin puoli on sen jatkuvassa muistuttamisessa, että jos kansa saisi päättää ilman eliitin luomia kontrollimekanismeja, sinut teloitettiin juuri Narinkkatorin yleisenä lahtaus- ja pizzaperjantaina, koska hymyilit monitulkintaisella tavalla dieselautossasi.

Suomalainen eliitti on ollut aina hieman surkeaa, ulkopuolista ja häveliästä, missä on ollut myös sen vahvuus.

Ensin eliitti oli enimmäkseen muunmaalaista ja -kielistä, ja kun se oli suomalaista, se tajusi, että ainoa mahdollisuus säilyttää oma olemassaolo Suomen valtion olemassaolon jatkuvuuden avulla on pyrkiä jonkin tason yhteiseen hyvään. Eliitissä asui marxilainen ymmärrys siitä, että kansa koostui idiooteista, mutta toisin kuin Lenin tai Stalin, suomalaiseliitti ei pyrkinyt hiljentämään kansan ääntä joukkomurhilla, vaan vaimentamaan sen kasvatuksen, koulutuksen, uskonnon ja sivistyksen alle. Eliitti huolehti kansalle kielen, itsenäisyyden, luku- ja kirjoitustaidon, perusturvan, Jumalan pelon, tasa-arvokäsityksen ja koulutti sen kiittämään tästä kaikesta sanalla mjaah.

Suomalaisen eliitin terve itseymmärrys oli osittain seurausta oman haurauden hahmottamisesta suurten naapureiden ja sotien välissä. Kun suomalaisvaltuuskunta matkusti Pietariin anomaan itsenäisyyttä tsaarin kukistaneelta Leniniltä, miehet unohdettiin käytävään odottamaan, koska Leninillä oli tärkeämpääkin tekemistä. Kun toisen maailmansodan jälkeen pohdittiin sotakorvausten määriä, Churchill totesi suomalaisten maksukyvystä empaattisesti, ettei ”niillä köyhillä metsäläisillä olisi muuta antaa kuin piisamin- ja kärpännahkoja”.

Piisamin- ja kärpännahkoja! Nimenomaan! Suomessa ei ole eliittiä – ei ole! – ja siksi kaupasta… eikä se ollut Stockmann!... kotiinsa vaappuva, hyväntahtoiseksi mummoksi naamioitunut presidentti Tarja Halonen kampesi itsensä vaihtolavalle etsiäkseen sieltä lisää piisamin- ja kärpännahkoja Kallion kotiinsa ja antoi samanaikaisesti uudet kasvot sekä eliitin että white trashin käsitteille.

Helsingin Sanomat kyseli viime vuonna lukijoiltaan, mitkä piirteet ja valinnat määrittävät ihmisen joko kansaan tai eliittiin kuuluvaksi: osaako vaihtaa autoon talvirenkaat, ostaako kaupasta eineksiä, syökö ABC-asemilla, osaako perata ahvenen.

Talvirenkaat!... Einekset!... Bensa-asemat!... Ahvenet! Kaukana on Hesarin eliittikäsitys baumanilaisesta notkeasta modernista, jossa eliitin yleissivistys on korvaantunut kulttuurisella hajakuluttamisella, ja Kanye Westin ääni vaimenee hybridin kaiuttimista, kun perhe poikkeaa mökkimatkalla ABC-asemalle ostamaan keskiolutta ja lukulasit, jotta illan hämärtyessä voi laskuhumalassa selailla Juha Siltalan kirjaa keskiluokan peloista.

Suomalaisen eliitin notkeus on onneksi ollut helpommin toteutettavissa. Se on ärtynyt mies – Vapaavuoren Janne, terve, mitä sä täällä teet?! – kiiruhtamassa harkitun rennossa kesäasussaan Seinäjoen Tangomarkkinoille, koska eliitin huipulle pääsee vain menemälle ensin näkyvästi pohjalle.

Eliitin tehtävä on ollut huolehtia, etteivät idiootit satuta itseään liikaa idioottimaisuudellaan.

Eliitin yleinen merkitys on perustunut historiallisten esimerkkien synnyttämään toivoon siitä, että eliitin intresseissä on huolehtia heikoimmista. Eliitti on meidät kouluttanut, osittain vastentahtoisestikin isompien valtioiden esimerkkiä seuraamalla rakentanut Suomesta demokraattisen sivistysvaltion, pyrkinyt pitämään huolta köyhimmistä, no hei, aina ei voi onnistua, ja sairaimmista, ditto!, ja yrittänyt selvitä toisiaan seuraavista kansallisista ja kansainvälisistä kriiseistä unohtamatta vastuitaan.

Eliitiltä on odotettu näkymättömyyttä, hillittyä käytöstä ja kompetenssia, tietoa, taitoa, osaamista. Ei se ole sen kummempaa kuin mitä odotetaan sairaanhoitajilta tai automekaanikoilta: että pyrkii kuulumaan oman osaamisalansa huippuihin ja samalla kasvavan osaamisensa valossa toimii nyt niin kuin on yleisesti parasta ilman, että omat itsekkäät agendat tulevat liian julkeasti ilmi.

Kunnes enää niin ei tehty, koska… loppujen lopuksi… jos ihan rehellisiä ollaan… mitä vitun väliä, miljonäärikansanedustaja Eero Lehti nukahti juuri kesken koulutussäästökeskustelun pohdiskeluunsa, kumpi vituttaa enemmän, kansa vai sen kouluttaminen. Viimeistään 2000-luvun alkuvuosina eliitti menetti uskonsa omaan kompetenssiinsa, muiden kompetenssiin, asiantuntijoihin, kansaan, perustuslakiin, se muuttui ahneeksi, nihilistiseksi, rumaksi, kömpelöksi, kasvolliseksi. Se oli se likainen automekaanikko, jonka lapsipornon selaamisen keskeytti vain laskuttaminen uudesta vaihdelaatikosta, jota se ei vaihtanut.

Samalla tapahtui nopea siirtyminen varjoista valoon. Suomalainen eliitti oli pysynyt piilossa, nyt se hyppäsi auton tummennettujen lasien takaa suoraan Twitteriin, Facebookiin, blogeihinsa, kaikkialle latelemaan latteuksia yhteisestä hyvästä, koska sen se oli hylännyt.

Uuden eliitin kehityskaaresta löytyy monta merkkihetkeä. Yksi niistä oli Seinäjoen Duudsonit Activity Parkissa, kun filosofian tohtori Alexander Stubb, euroeliitin, poliittisen eliitin, ulkopoliittisen eliitin haut personnage par excellence ryhtyi Duudsonien, härmäläisisäntien, maalitauluksi. Kymmenissä haudoissa pitkin Hietaniemeä pyörittiin ympyrää hoi polloin yrittäessä osua maalitaulussa pyörivään Sorbonnen ja LSE:n kasvattiin, jota pehmeät tikat eivät tulisi satuttamaan.

Suomalaisesta haute mondesta tuli hoi polloi, eikä uusi hoi polloi -eliitti kadonnut vain uuteen populistiseen imagoonsa ja rakkauden janoonsa, vaan tekoihin ja sanoihin: siihen, että se unohti historiallisen vastuunsa. Se käytti sellaisia käsitteitä kuin ”taloustilanne”, ”yleismaailmallinen kehitys”, ”kiky”, ”jakovara”, ”kestävyysvaje” ja ”yksi hiili” oikeuttaakseen sen, että niin heikoimpien kuin parhaimpien annettiin omia käsiä pestessä valua viemäriin.

Lapset, mielisairaat, köyhät, eläkeläiset, sairaat, työttömät, koululaiset, opiskelijat, tutkijat, opettajat – niistä tuli hoi polloi -eliitille se luokka, jonka tulevaisuusskenaarioita ylipyyhittiin, kun oli huolehdittava siitä, että niillä, joilla meni mukavasti, menisi jatkossakin mukavasti.

Suomalainen eliitti alkoi näyttäytyä yhä itsekkäämpänä ja ahneempana, ja toki se oli sitäkin aina ollut, mutta enää itsekkyyttä ei peitelty, se oli muuttunut julkeudeksi, jossa Suvi Lindén nuoleskelee nautinnosta sekaisin suurinta herkkuaan, sukunimensä aksenttimerkkiä ja tuntee olonsa aateliseksi.

Mitä julkeammaksi itsekkyys kasvoi ja mitä hölmömmäksi mimofantin valheet ja vakuuttelu siitä, että kaikki käsittivät taas meidän hyvyytemme väärin, sitä suuremmaksi kasvoi kansanomaisuuden tavoittelu. Kun kansalle ei voitu antaa mitä se halusi, se sai sentään karikatyyrin itsestään.

Ja siellä ne ovat, kaikkialla, todellakin rentoina, kesäparroissaan, kesäsortseissaan, kesämekoissaan, kesäpillereissään, mökillä, makkara maistuu, veneessä, rockfestivaaleilla, terassilla, yks huurteinen muuten rentouttaa ihmeesti, Tangomarkkinoilla, uimarannalla, jätski on hyvää, kalassa, ihan niin kuin säkin. Kansanedustajien lomien pituutta on kritisoitu, mutta eivät ne lomia ole, vaan rankkaa työtä, sen todistamista, että ei meillä mitään eliittiä ole, kato vaikka, mun kesäparta on ihan jätskissä.

Suomeen oli syntynyt uudenlainen eliitti: vallanpitäjät, jotka leikkivät rahvaalle rahvastakin rahvaanomaisempaa. Ja koska uusi eliitti oli rakastunut sekä itseensä että ajatuksiinsa digitalisaatiosta ongelmaratkaisuna, varjoista ei siirrytty vain valoon, vaan suoraan oman puhelimen salamavaloon, tässä kuva saunani lattiasta, ite tein, tässä kuva allekirjoittaneesta järvellä, ”Hyvää jussia, suomalaiset!”, tässä Suomen lippu ja ”Tsemppiä!” kaikille olympiakisailijoille, minulla on kotisivutkin, niiden osoite on ”juhasi.fi”, ja tässä kuvat paskaisista Crocseistani, koska minä olen sinä ja sinä olet minä.

Kaiken tämän keskellä olisi todellakin toivottavaa, jos rahvas ymmärtäisi seurata hiljaa ja tyytyväisenä, kun hoi polloi -eliitti rakastelee itseään puhelin kädessään. Eliitti löysikin uuden, nöyrän ja vaatimattoman suomalaisen ideaalin, kun kansaa lämmittänyt rasismi sai eliitin ylistämään ”tolkun ihmisen” luonteenlaatua. Tolkun ihminen ymmärsi, missä mennään, se oli ihminen, joka ei turhia marissut, käsitti, että kun lyödään, varmaan syystä lyödään, täytyy kato ottaa huomioon kokonaistilanne, ja mitä kahviin tulee, Kulta Mokasta oon aina tykännyt, mitä mieltä ite oot?

Uudelle hoi polloi -eliitille olisi tarvittu elitistinen vastavoima, mutta eliitin populismi synnytti vastavoimakseen vain lisää populismia niin, että maata sekä johti että kommentoi antielitistinen eliitti. Populismi ei ollut vain perussuomalaisten hetkellinen vahvuus, siitä oli tullut kaikkien yhteisesti tavoittelema hyve, niin että jopa Helsingin Sanomissa tehtiin professori Matti Klingestä friikki vain siksi, että Klingellä on seinällään iso kirjahylly eikä Jari Kurria tai hyväntahtoista pakolaista.

Samalla kriittinen journalismi muutti muotoaan, koska puhelimestaan viihdettä hamuavat saivat päättää paperi-ihmisten lehtien sisällöstä. Kriittistä katsetta alkoi uudessa maailmassa edustaa supermukava (siis todellakin kiva!), sanavalmis ja hyvin kasvatettu tyhjiö, jonka velvollisuudeksi tuli juosta aamutelevisiosta podcast-nauhoituksen ja kymmenen Twitter-päivityksen kautta radion iltamakasiiniin, joissa kaikissa relevanttiuden tunnusmerkki oli se, että pystyi toistamaan toimittajalle ne itsestäänselvyydet, jotka toimittaja ensin sanoi.

Politiikan sisällöstä ei enää puhuttu. Päätöksiä ei kyseenalaistettu. Arvoarvostelmia ei uskallettu tehdä. Kun ei ollut tietoa eikä näkemystä, kriittinen puhe muuttui paria poikkeusta lukuun ottamatta puheeksi kuvasta, imagosta, maineesta ja roolista. Raha ja tulevaisuus olivat siirtyneet journalismista viestintäyrityksiin, jonne oli päästävä turvaan ja siksi uuden ajan kriittinen journalisti totesi, että ”jännää nähdä, miten Niinistö ottaa haltuun uuden roolinsa sekä maan että tulevan vauvan isänä”. Saksan kielestä löytyy sanakin, Backpfeifengesicht, kasvoille, jotka kaipaisivat nyrkiniskua.

Mediassa keskityttiin luomaan sisältöjä, joita klikattaisiin, mikä oli elitismistä suurinta, sillä se perustui ajatuksen siitä, että ihmiset nyt vain ovat niin vitun tyhmiä, ettei niitä kannata edes yrittää sivistää, ja siksi meillä on tässä Helsingin Sanomien toimittaja, jolta pääsi ”Wau!”.

Tässä vaiheessa tapahtui myös kategorinen sekaannus kanojen, munien ja ihmisten välillä.

Kanojen kohteluun oli alettu kiinnittää enemmän huomiota kuin ihmisten kohteluun, koska kanat ovat ihmisiä söpömpiä. Ihaninta kanoissa on se, että myös niiltä löydettiin tunteet, ja koska myös ihmisellä on tunteet, samanlaisia tuotantotalouseläimiä tässä lopulta ollaan, kaikki muu on itsekorostusta ja elitismiä. Median kohdeyleisö muuttui hiljalleen joukoksi tunteitaan hautovia kanoja, kykenemättömiä ajatteluun, analyysiin, argumentointiin tai monimutkaisempiin kulttuurillisiin käsitteisiin, niillä oli enää vain tunteet, ihan niin kuin kanoilla, ja siksi toimittajat kotkottavat teille kulttuurisivuilla.

Kun journalismi oli antautunut populismille, taide seurasi perässä. Taidemaailmakin halusi kanalaan vaappumaan, ja siksi meillä on tässä Riiko Sakkisen maalaus, joka ei edusta minkäänlaista teknistä kompetenssia tai älyllistä oivallusta, vaan – kot-kot! – on kömpelösti kuvitettu lause siitä, että Sakkinen luki sanomalehden ulkomaansivut, joissa kerrottiin, että Syyriassa on kuollut – kot-kot! – lapsia. Osaaminen, yksilöllisyys, ilmaisu ja näkemys unohdettiin, ja merkitystä oli enää vain taiteella, joka banalisoi poliittisen asenteen melodraamaksi tyhmintäkin – kot-kot! – kanaa varten.

Sosiaalinen media tappoi lopullisesti kaiken muun paitsi kanojen tunnesyvyyksien tavoittelun. Sosiaalisessa mediassa tunne oli enää vain tunteen simulaatio, ja koska se oli vain simulaatio, oli korostettava, kuinka suuri ja aito tunne se oli. Sosiaalisen median mallikäyttäytyminen oli kuin Shalom Auslanderin romaanista Hope: A Tragedy, jossa äiti ulvoi aamuisin tuskasta, koska oli lukenut sen olevan tyypillistä käytöstä holokaustista selviytyneille.

Sosiaalinen media on elitismin vastakohta, vaikka nimesi olisi Proustin haima. Elitismi perustuu varmuudelle omasta itsestä ja osaamisesta sekä ymmärrykseen siitä, että jos osaamisesi jättää sinut yksin, sellaista se on, täältä korkealta näkee onneksi kauas. Sosiaalinen media perustuu siihen, että sinua ei ole, jos sinua ei seurata ja toistuvasti hyväksytä, ja alhaalta näkee vain ne, jotka myös ovat alhaalla.

Ja kun populismi, tiedon nihilointi, sosiaalinen media ja rakkauden sekä julkisuuden jano yhdistyivät, valtaa pitävän hoi polloi -eliitin alle avautui rako, johon änkesi uusi suomalainen wannabe-eliitti, maalaistyrkyt.

Eliitti on aina ollut kaupunkilaista, koska kaupungeissa asuu merkittävin valta. Nyt kaupungin valtasivat kanaloista karanneet maalaistyrkyt, joiden annettiin nauttia vapaudestaan vähän liikaa.

Maalaistyrkyt eivät olleet välttämättä maalta, mutta koska sopeutuminen moderniin, urbanisoituneeseen ja digitalisoituneeseen maailmaan oli muuttunut älykkyyden tunnusmerkiksi, he vaikuttivat kuin olisivat maalta ja jatkuvasti sekaisin siitä, että mitä ihmettä ihanaa, katuvalo, ravintola, kahvila, Tesla, kävelykatu, kaupunkipyörä, mä rakastan mun Baanaa, meri, Anni Sinnemäen runo, Wolt, mikä teistä on paras thaikkupaikka stadissa, Whim, sydän, W-kirjain, sydän. Mikael Jungnerista Maaret Kallioon, Tuomas Enbuskesta Maria Veitolaan, Susanne Päivärinnasta Juhana Vartiaiseen, Jukka Relanderista Jani Leinoseen, paikallisradion toimittajasta (haluan kaupalliseen radioon!) kaupallisen radion toimittajaan (televisioon, haluan televisioon!) ja tv-juontajaan (haluan politiikkaan!) maalaistyrkyt olivat täällä, ja se ääni, joka kaikkialta kuului, joka enää annettiin, se oli maalaistyrkyn rakkautta ja huomiota janoava kotkotus.

Koska eliitti oli saanut päätöksillään ja päivystävien dosenttien pilkallaan itsensä lisäksi myös median uskomaan koulutuksen turhuuteen, maalaistyrkyt ottivat päivystävien dosenttien paikan julkisessa puheessa. Toisin kuin dosenteilla, maalaistyrkyillä ei useimmiten ollut koulutusta, erikoisosaamista, tietoa, taitoa, ainoastaan halu tulla kuulluksi ja nähdyksi. He olivat oman itsensä asiantuntijaeliittiä, ja koska he olivat maalaisia, he jaksoivat onneksi rehkiä. Julkisuus ja internet olivat heidän peltonsa, ja maalaistyrkyt ahersivat Instagramissa, televisiossa, radiossa, Twitterissä, lehdissä, Facebookissa, melkein tuli hiki minä-sanaa taivutellessa.

Maalaistyrkyt täyttivät tehtävänsä ja vastasivat kysyntään. Markkinat vaativat ahkeruutta, toistoa, ymmärrettävyyttä, toistoa, avautumista, toistoa, subjektivismia, toistoa, itsensä markkinointia, toistoa, tunteen priorisointia, toistoa, tunteen liioittelua, toistoa, tunteen toistoa, ja kaikkea sitä maalaistyrkyiltä löytyi.

Turha oli ollut aikoinaan pelätä, että uusi teknologia syrjäyttäisi ihmisen ja ihmisyyden. Kaikki se viime vuosikymmenten teknologinen, tiedollinen ja humanistinen kehitys – ja silti, silti, siellä se on, pieni ihminen edelleen keskiössä, maalaistyrkkynä tarkistamassa kymmenen minuutin välein puhelimestaan, kuinka monta sydäntä hänen viimeisin itseään koskeva twiitti on saanut.

Elitismiä on se, että oman kyvykkyyden ja osaamisen tavoitteena tai jopa kilpailijana ei ole se Pillxpää-käyttäjänimen valinnut twiittaaja, joka saa maailmaa koskevan tietonsa kaltaistensa Twitter-fiideistä, vaan paras mahdollinen suoritus suhteessa kaikkeen siihen, mitä voi osata.

Kun Pillxpää… Missä kohtaa suuta on klitorus?... ja sen isä, käyttäjänimi Kxrpä… Tapa ittes, jos et tiedä, mitä jäähdytys nestettä Ooppeliis laitat… saivat äänen, tuhoutui harha kansasta kauniina, hyvänä ja viisautta tavoittelevana. Mutta sen sijaan, että tuolle äänelle olisi tehty jotain, esimerkiksi kysytty, mitä tapahtui peruskouluille, ääni omaksuttiin läpi kansankerrosten. Samalla hiljennettiin eliitti, koska oli mahdollista, että tyhmintä ja osaamattominta voisi loukata se, että joku ei ole yhtä tyhmä ja osaamaton. Eliitti sai olla olemassa vain, jos se tv-ruudussa valui limaa kypärä päässä ja sopersi sekavasti 110 prosentista, muuten me olemme kaikki samanlaisia, aitoja tolkun ihmisiä. Paitsi että emme ole. On eri tason osaamista. On asiantuntemusta, on tietoa, taitoa, on huonoa ja hyvää, keskenjäänyttä ja loppuun tehtyä, tyhmyyttä ja älykkyyttä. Asioiden osaamisesta tulisi ylpeillä, ei hävetä sitä.

Elitismi on sitä, että tietää vähän enemmän kuin muut ja on valmis jakamaan tietoaan. Elitismiä on ymmärtää, että jotkut asiat ovat merkityksellisempiä kuin toiset. Joitakin asioita on tarkoituksenmukaisempaa tutkia, juhlistaa ja tavoitella kuin toisia.

Relativismi on monessa mielessä lämmittävä ajatuskoe, mutta se kannattaa työntää syrjään, kun vastassa ovat Pillxpää ja Kxrpä. Elitismiä on oikeus sanoa, että Pillxpää ja Kxrpä ovat väärässä ja hetken päästä voitaisiin mielellään puhua suvunjatkamisoikeuden juridisista porsaanrei’istä. Sivistysvaltioon kuuluu velvollisuus sanoa, että en kunnioita häiriintyneitä uskomuksiasi ja harhojasi vain siksi, että ne ovat sinun häiriintyneitä uskomuksiasi ja harhojasi.

Eri alojen sisällä on eriarvoista osaamista. Puuseppä, jonka kädet vapisevat, on huonompi kuin puuseppä, jonka kädet eivät vapise. Taksikuskin on hyvä tuntea se alue, jossa ajaa taksia. Tanssiesitys on surkea, jos se jää itseensä rakastuneena polkemaan paikoilleen.

Tunne ei ole ajatus. Se, että enemmistöllä on ajatus, joka on tunne, ei tarkoita välttämättä muuta kuin että enemmistö on taas väärässä niin kuin sillä on tapana ollut olla.

Viisailta ihmisiltä oppii enemmän kuin tyhmiltä. Viisaus on pyrkimystä hyvään, tyhmyys ei.

Jokin asia on ensiluokkainen, jokin toinen hädin tuskin sekundaa. Jos arvoarvostelmia voi tehdä erimerkkisistä vaipoista, maksalaatikoista ja muista kulutustuotteista, niitä on voitava tehdä myös kulttuurista, ajatuksista ja mielipiteistä.

Elitismi ei ole eliitin etuoikeus. Se on pyrkimys, joka yhdistää meitä. Meidän jokaisen sisällä asuu yhä korkeammalle kurottava elitisti, koska kuka nyt haluaisi ehdoin tahdoin kohti huonointa, jos on mahdollista saada parempaa. Ja jos tuo pohjimmiltaan elitistinen ajatus hyväksytään ongelmitta suhteessa perunaan, kalaan, koteihin ja autoihin, sitä tulisi voida soveltaa edes heuristisesti ajatuksiin, mielipiteisiin, kulttuurituotteisiin ja – anteeksi vain, hipit – ihmisiin.

Jotain voi tehdä sille, ettei ei olisi jatkuvasti väärässä ja jatkuvasti yhä ylpeämpi siitä, että on väärässä. Kouluttautumiseen, tiedon hankkimiseen ja älyn kehittämiseen kannattaa panostaa jo siksi, että kouluttamalla itsensä pystyy helpommin ymmärtämään koulutetun ihmisen valehtelevan sanoessaan, ettei koulutuksella ole merkitystä.

Toisaalta: Mjaah. Maailma kehittyy korjausliikkeiden kautta, kunnes maailma ei enää kehity korjausliikkeiden kautta.

Chuck Klostermann on määritellyt tulevaisuuden ”crack-teiniksi, joka keksii paskaa lonkalta”. Ei ole mitään syytä, että tulevaisuudessa odottaisi hetki, jolloin palaamme siihen aikaan, jossa eliitillä, tiedolla, taidolla, sivistyksellä tai osaamisella olisi merkitystä tai jossa hyvin muotoiltu ajatus olisi merkityksellisempi kuin kuva hyvin muotoillusta takapuolesta. Biologisessa mielessä on liian ihmiskeskeistä ajatella, että kyllä sieltä taas ne osaaminen, ajattelu, sivistys… rakastan sivistystä… ja muut kivat asiat pompahtavat esiin, pakkohan niiden on. Valitettavasti ei missään ole määrätty, että elämän tarkoitus olisi luoda älykästä elämää, ja selviytyminen tarkoittaa sitä, että selviytyy olemassa olevissa olosuhteissa, ei omissa ideaaliolosuhteissaan.

Joten mjaah. Wau! Ehkä evoluutio tarkoittikin tätä. Kansa sai äänen… jos ite olisin koulukiusattu, vetäsisin saatanan lujaa takas enkä vaan valittas... vähän ankean äänen… Lähteekö hiivatulehdus pillusta, jos siihen kaataa piimää?... eliitti hiljeni, ja hengissä pysyäkseen viisainta on imitoida kansan ääntä:

Mjaah.

Wau!

Julkaistu: 5.4.2018