Vuosikymmen kuin pyörremyrsky – 2020-luku on vasta aluillaan, mutta se on jo muuttanut melkein kaiken

”Kuuluuko?” ”Sä oot mutella.” ”Ai anteeksi, oli vanha käsi.”

Etäyhteyksillä pidettävä kokous on luonut uuden kielen. Sen fraasit ovat tulleet monelle jo niin tutuiksi, että voi olla vaikea uskoa, että vain neljä vuotta sitten ani harva tiesi, mikä on ”vanha käsi”. Ei tarvinnut nolostua jos aloitti puheenvuoronsa radiohiljaisuudessa, kun mikrofoni oli jäänyt kiinni – eikä liioin punastella, kun tajusi, että se oli jäänyt päälle toilettitauon ajaksi.

Vasta kolme vuotta vanhaksi vuosikymmeneksi 2020-luku on ollut aikaansaava. Maailmanlaajuinen kulkutauti eli pandemia sulki maailman ja ihmiset koteihinsa, mikä olisi voinut riittää, mutta 2020-luku on ollut eri mieltä. Parin vuoden sisällä on koettu niin monta ”ennennäkemätöntä” ja ”mahdotonta” tapahtumaa, että uusiksi on mennyt muutakin kuin koulun historiankirjat: Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan, energiakriisi ja sähkön hinnan raju nousu, Suomen luopuminen vuosikymmenten sotilaallisesta liittoutumattomuudesta, ilmastonmuutoksen aiheuttamia luonnonkatastrofeja kuten tulvia Saksassa, maanvyörymiä Norjassa ja Ruotsissa ja kokonaisten jokien kuivumisia Euroopan sydämessä.

2020-luku on tuonut mullistukset lähellemme. Pelkkien uutisotsikoiden sijaan olemme nähneet ne arjessa. Olemme joutuneet tekemään töitä toisin, opiskelemaan toisin, kohtaamaan toisiamme toisin. Joillekin meistä kaikki tämä on ollut yksi uusi kokemus muiden joukossa, toisille taas perustavaa laatua oleva elämänvaihe.

Kuluva 2020-luku jättää todennäköisesti syvimmät jäljet niihin, joiden lapsuus tai nuoruus on osunut vuosikymmenen alkuun. Se aika ei ollut heille ”uusi normaali”, vaan epänormaali on ”ainoa normaali”, ainoa kokemus arjesta. Se Suomi, mitä olemme tottuneet pitämään normaalina, ei ole enää entisensä.

Siksi 2020-luvun alkuun kannattaa palata lasten ja nuorten kokeman kautta.

Uusi vuosikymmen on mahdollisuus, josta voidaan tehdä yhtä iloinen kuin 1920-luku oli, ennusti Talous­tutkimuksen tutkimuspäällikkö Juho Rahkonen Ylen A-studiossa vuoden 2019 käännyttyä lopuilleen, eikä ollut optimismissaan yksin.

2020-luku herätti monissa toiveita uudesta iloisesta vuosikymmenestä, jonka aikana talous nousisi ja ilmapiiri vapautuisi. Maailmalla oltiin kyllästyneitä kriisiuutisiin ja huolestuineita vaikeiden aikojen nostamasta populismista. Suomen talous oli vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen kituutellut, ja huolenaiheita sen vaikutuksesta yhteiskuntarauhaan oli täälläkin alkanut herätä.

Olisiko 2020-luku ollut ”iloinen”, jos SARS-viruksen variantti, löytövuotensa mukaan nimetty covid-19 ei olisikaan kehittynyt ihmishenkiä uhkaavaan muotoonsa? Muistaisimmeko koko virusta, jos se olisi pysynyt vain Kiinan Wuhanissa? Sitä voi arvuutella, mutta silti totuus on tämä: viruksen aiheuttama koronatauti levisi vain parissa kuukaudessa kaikkialle maailmaan, ja kutisti maapallomme äkkiä hyvin pieneksi. Kaikki olimme saman kodin asukkeja, toisiimme yhteyksissä ja toisistamme riippuvaisia.

Uutisissa alkoi näkyä pian pelottavan korkeita kuolleisuuslukuja paitsi suomalaisille kaukaisemmista maista myös tutummista ja läheisistä kuten Espanjasta, Italiasta, Isosta-Britanniasta, Ruotsistakin. Maailman terveysjärjestö WHO:n mukaan covid-19-viruksen aiheuttamaan tautiin on tähän mennessä sairastunut yli 770 miljoonaa ja virallisten tilastojen perusteella kuollut lähes 7 miljoonaa ihmistä – todellisen luvun WHO:n arvioi olevan paljon korkeampi, jopa 15 miljoonaa.

Suomen ensimmäinen covid-19-tapaus vahvistettiin 29. tammikuuta 2020. Runsaan kuukauden verran uhkaa toppuuteltiin, mutta jo maaliskuussa maata alettiin sulkea ulkomaailmalta ja myös sisäisesti. Suomessa koronatautiin on tähän mennessä menehtynyt runsaat 9 000 ihmistä.

Korona näytti Suomesta epätasa-arvoisemman puolen. Osa saattoi vetäytyä kakkoskotiinsa turvaan ja tehdä etätöitä, ja osa taas jatkoi yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen ylläpitämistä oman terveyden uhalla. Korona levisi nopeimmin niissä kansanosissa, joissa oli paljon matalapalkkaisissa palveluammateissa toimivia eli juuri niissä töissä, joita ei voinut tehdä etänä: kaupan kassoja, hoitohenkilökuntaa, siivoojia, bussinkuljettajia, ruokalähettejä.

Erot eivät pyyhkiytyneet näkyviltä siinäkään vaiheessa, kun yleinen ahdistus alkoi vaihtua lääketieteen tarjoamaksi helpotukseksi. Koronarokotuslaastari olkapäässä ei ollut laastari yhteiskunnan muille haavoille.

Maaliskuussa 2020, viikolla 12, muistaakseni 19.päivä, alkoi koulussamme etäopetus. Aikataulu sen järjestämiseen oli todella nopea. Alkuviikosta kaikki koulun läppärit ladattiin ja laitettiin kotikäyttökuntoon, kerättiin oppilaille ns. selviytymispaketit, jotka sisälsivät oppikirjojen lisäksi sisältöihin liittyviä monisteita ja tehtiin suunnitelmia koulussa tapahtuvan opetusvastuun jakamisesta. Erityisen tuen oppilailla oli perheen niin halutessa mahdollisuus lähiopetukseen, joka tapahtui muutaman vaihtuvan opettajan toimesta koululla muutamassa eri luokkatilassa. Sen aikainen johtoryhmämme teki varmasti ympäripyöreitä päiviä noihin aikoihin.

Näin muistelee peruskoulun ala-asteella työskentelevä eritysopettaja koronasulun alkua. Etäopetus tuli yhtäläisesti kaikkiin kouluihin, mutta se ei tarkoittanut, että kouluilla olisi ollut yhtäläiset valmiudet. Kaikilla lapsilla ei ollut älypuhelimia tai kannettavia tietokoneita käytössään – tai jos oli, niitä saattoi käyttää usea lapsi samassa perheessä. Monikielisissä kouluissa oli omat vaikeuskertoimensa.

– Muovikasseittain läppäreitä, vihkoja ja oppikirjoja kuljetettiin ulko-ovilla odottaville perheille, joille tulkkien käännösten ja omankielisten verkostojen kautta yritettiin saada riittävästi tietoa koronasta itsestään sekä etäopetukseen liittyvistä uusista opiskelutavoista, erityisopettaja kertoo.

Niillekin vanhemmille, joille kieli ei ollut kynnyksenä, uudessa kotikoulussa oli tottumista. Sama asunto saattoi yhtä aikaa toimia aikuisten etätoimistona ja usean lapsen luokkahuoneina.

– Olihan se aikamoista hässäkkää. Kukaan ei oikein tuntunut tietävän miten tilanteessa tulee menetellä. Eri opettajilla oli omat alustansa ja kaikki tiedon vaihto tuntui jotenkin tahmealta ja sekaiselta. Huvittavaa oli se, että mun tytöt otti asian hyvin rauhallisesti ja tuntuivat olevan paremmin kärryillä miten eri yhteydet ja softat toimii käytännössä, kuvaa kahden tytön isä.

Digiloikka oli ollut edellisten vuosikymmenten poliittisia tavoitteita, ja nyt hyppy otettiin pakon sanelemana. Moni toimistotyöläinen ilahtui mahdollisuudesta työskennellä paikasta riippumattomana, mutta kaikille yksinolo ei sopinut. Kahtiajaon jyrkkyys välittyi selkeimmin juuri opettajille, jotka näkivät nopeasti digiauvon nurjat puolet.

– Mielestäni yksilöllisestä yhteydestä oppilaisiin ei voida puhua. Ruudulla näkyi pallukoita, joskus ani harvoin joku piti kameraa päällä. Aika tyypillistä oli, että porukka oli paikalla tunnin alussa nimenhuudossa, mutta sen jälkeen osa katosi, kertoo lukiossa opettava aineopettaja.

Oppilaat ottivat kuvia läksyistä ja jakoivat ne digialustalle. Kokeiden kanssa tarvittiin erityistä luovuutta: opiskelija esimerkiksi jakoi ruutunsa ja piti kameraa päällä, jotta opettaja pystyi valvomaan koetilannetta. Osa lapsista ja nuorista kuitenkin katosi kuvista, ja muutoinkin.

– Puhelinsoittovastuita jaoimme viikoittain ja päivittäinkin, jotta edes joku tiimistä oli kuullut jokaisesta oppilaasta, kuvaa erityisopettaja opettajille tulleita uusia tehtäviä.

Koronavuosien perintönä on kansainvälisestikin tunnistettu oppimisvaje, joka on entisestään lisännyt opettajien työn vaativuutta. Osalla oppilaista on usean vuoden takamatka. Mahdollisesti vieläkin isompi haaste on kontaktien vähäisyydestä johtuva sosiaalisen osaamisen vaje.

– Osa oppilaista ei luopunut maskeista sittenkään kun se oli mahdollista. Etenkin uusien ryhmien kanssa oli omituista, kun et nähnyt oppilaiden kasvoja eivätkä he sinun. Kontakti jäi pintapuoliseksi, perustelee aineenopettaja omaa maski-inhoaan. Pienimmille lapsille maskiton opettaja oli täysin uusi kokemus, samoin kuin koulun erilaiset perinteet kuten kevätjuhlat. Erityisopettajan sanoin:

– Suvivirsi etänä omissa luokissa valkokankaalta katsottuna ei ollut samalla tavoin liikuttava kuin yleensä, mutta jotenkin värisytti siinä mielessä, että oli koittanut jokin uusi aika, josta oltiin selvitty.

WhatsApp-viesti kilahtaa äidin puhelimeen. Uusi tehtävä on esitetty tekstin lisäksi emojein. Tänään on äidinkieltä, eli suomea, huomenna matematiikkaa. Loppuviikosta luvassa on maantietoa, historiaa tai jotain muuta.

Tehtäviä aletaan tehdä. Tikuista saadaan rakennettua aakkosia kynien puuttuessa. Pian äiti ehkä saa kerättyä riittävästi rahaa, jotta voi ostaa oikeita kyniä ja vähän paperia.

Al-Holin leirillä käydään suomalaista peruskoulua.

– Sitä tuskin olisi lähdetty tekemään, jos koronaa ei olisi tullut, huomauttaa opetuskonsultti, kasvatustieteiden maisteri ja kokenut opettaja Ilona Taimela.

Taimela oli kutsuttu poikkeuksellisen ja salaisen aloitteen toteuttajaksi, etäkoulun opettajaksi.

Ulkoministeriön Koillis-Syyrian erityisedustajana toiminut Jussi Tanner oli oivaltanut omien lastensa etäkoulun tarjoavan mallin myös niille suomalaislapsille, jotka elivät käytännössä vankilaolosuhteissa al-Holin leirillä. Salamyhkäisyydelle oli hyvä syy: kännykät olivat leirillä kiellettyjä, ja sotilaat kävivät keräämässä niitä pois jos jäi kiinni. Siksi tehtävät lähetettiin WhatsAppin kautta tiettyyn kellonaikaan, jotta puhelimen saisi kiireesti piiloon.

– Perusteluna koululle oli Suomen voimakas sitoutuminen lasten oikeuksiin. Lapsilla on oikeus oppia. Siksi kurdihallinnon kanssa ei lähdetty neuvottelemaan luvista, Taimela toteaa.

Taimelan opettamat lapset olivat eri-ikäisiä, ja heillä oli monin tavoin erilaiset valmiudet. Osa oli käynyt suomalaista peruskoulua, osalla olisi isoja aukkoja osaamisessa. Opettamisessa johtolangaksi otettiin lapset ja nuoret itse – oivallusten ja onnistumisten tarjoaminen jokaiselle.

Teknologia teki etäkoulun leiriolosuhteissa mahdolliseksi ja samalla haastavaksi. Huonojen verkkoyhteyksien vuoksi videoyhteyksiä ei saatu aikaan. Sähkö oli kallista, joten hitaasti latautuvat tiedostot piti jättää pois. Jäljelle jäivät WhatsApp-tekstit, valokuvat tehtävistä ja ääniviestit, joiden avulla oppilaat pystyivät harjoittelemaan sanoja.

– Joskus sain viestin että ‘opettaja haluan kuulla sun ääntä’, Taimela kertoo. Opettajan ääneen lukemat runot ja varsinkin luvut Eduard Uspenskin kirjasta Fedja-setä, kissa ja koira olivat iltapäivien tärkeitä hetkiä, kuten missä tahansa koulussa.

Osa lapsista palasi Suomeen ja käy nyt Suomessa koulua. Osa katosi, todennäköisesti toiselle leirille, josta puhelimet otettiin pois. Al-Holin etäkoulu loppui kun yhteyttä ei enää saatu äiteihin ja heidän lapsiinsa.

Nämä nuoret elävät digi edellä. Jos yritetään hahmottaa, mitä 2020-luvun viimeiset vuodet tulevat tuomaan tullessaan, kannattaa katsoa mieluummin koko sen aikana kasvanutta sukupolvea kuin muutamaa vuotta korona-aikana.

Jyväskylän yliopiston informaatioteknologian tiedekunnan professori ja tutkimuksesta vastaava varadekaani Heikki Karjaluoto on tutkinut niin sanottua Z-sukupolvea eli nykyisiä teinejä ja nuoria aikuisia kuluttajina. Kännykän käyttö on saumatonta arjessa. Ostoksia tehdään mieluiten mobiililla, yhteydenpitoa käydään mobiilin kautta, myös tietoa haetaan mobiililla.

– Median käyttö on hyvin erilaista kuin edeltävillä sukupolvilla. Sosiaalisen median myötä vaikuttajat eli niin sanotut influensserit ovat tärkeimpiä tiedonlähteitä uusille tuotteille ja palveluille. Kun muille sukupolville influesserit ohjaavat noin kymmentä prosenttia ostopäätöksistä, zetojen kohdalla kolme neljästä ottaa heiltä vaikutteensa, Karjaluoto kertoo. Kavereiden asiantuntemukseen luotetaan yhtä paljon tai enemmän kuin asiantuntijoiden.

Mitä merkitystä tällä kaikella on? Onko kyse vain nuoruusvuosien ohimenevistä ilmiöstä, vai jostain joka tulee vaikuttamaan kaikkialle, muuttamaan meitä kaikkia?

Vuosikymmenen alku on ollut ainutlaatuisen ihmiskokeen aikaa. Se on pakottanut meidät etäämmälle toisistamme, ja ehkä siksi tarvitsemme toisiamme enemmän kuin koskaan. Olemme oppineet käyttämään muuttuneesta todellisuudesta muotihokemaa ”uusi normaali” – toivoen, että epänormaali voisi tuntua jossakin vaiheessa normaalilta.

Lapset ja nuoret ovat joutuneet erilleen iässä, jossa ”yhteenkuuluvuuden tunne on erityisen tärkeä”, kuten Karjaluoto toteaa. Seurauksia näkyy niin opiskelijamaailmassa, syrjäytyneitä koskevissa tilaistoissa kuin asennetutkimuksissa. Poliittista suuntautuneisuutta koskevissa kyselyissä näkyy aiempaa jyrkempiä ja polarisoituneita kantoja.

Kokonaiskuva yhteisestä todellisuudesta on hämärtynyt, ja tilalle on tullut todellisuuksia, digitaalisen maailman palasia ja välähdyksiä. Se ei ole vain nuorten kuva Suomesta vaan yhä enemmän meidän kaikkien.

Piirtyykö meistä enää me, on kiinni siitä, osaammeko luoda yhdessä olemisesta uuden normaalin.