Apu

Myllypuron ruoka-apu on kuin ystävyyden majatalo



Myllypuron ruoka-apu on kuin ystävyyden majatalo

Ulkona on kylmä maailma, mutta Helsingin Myllypuron ruoka-avussa ongelmaiset auttavat ongelmaisia. Ruoka-apu on monelle korvaamattoman tärkeä osa viikkoa.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Satu Nyström

Risto Skog kertoilee päivästään. Hän sanoo tapaavansa illalla veljensä Lassen, joka on edennyt työurallaan merkittävään asemaan Valtiokonttorin toimialajohtajaksi.

– Olemme täysin eri planeetoilta, Skog toteaa.

48-vuotias Skog on koulutukseltaan diplomi-insinööri. Silmien viherkaihi vei hänet kuitenkin työkyvyttömyyseläkkeelle – ja toi tänne Myllypuron ruoka-avun leipäjonoon. 

Ruokakassit on nyt täytetty, ja edessä on lyhyt polkupyörämatka Itä-Helsingin Kivikkoon. Safkat himaan, kuten Skog sanoo.

– Entinen naisystäväni kirjoitti kirjan Kahden kerroksen väkeä. Nyt voisi jo sanoa, että on kolmen kerroksen väkeä: täysin syrjäytyneet, normaalit ja menestyjät, Skog miettii.

Täysin syrjäytyneillä Skog tarkoittaa ihmisiä, jotka ovat hänen itsensä tavoin tulleet hakemaan ruokaa Myllypuron ruoka-avusta.

Risto Skog pitää ruoka-apua korvaamattomana. – Olisin muuten varmaan kuollut, hän sanoo.

Ruoka-avun toiminnanjohtaja Sinikka Backman puhuu syrjäytyneiden sijaan syrjäytetyistä, mutta tosiasia on ainakin se, että ruoka-apu tulee tarpeeseen.

– Se on ollut korvaamattoman tärkeää. Tämä on viimeinen tukipilari. Olisin muuten varmaan kuollut, Skog kertoo.

– Tässä on se konkreettinen apu, ja sitten se, ettei täällä tarvitse hävetä, että melkeinpä kerjää apua, hän jatkaa.

Ilopilleri Armas Mestiläinen juttelee leipäjonossa kaikkien kanssa. Joskus hän lukee jopa runojaan.

Ruoka-avun virallinen nimi on pitkä: Myllypuron elintarvikeapu ry Herttoniemen seurakunta. Tilat sijaitsevat Myllypuron metroaseman vieressä Itä-Helsingissä.

Linjasto on alkanut rakentua jo seitsemän jälkeen aamulla. 

Sama rutiini nähdään kolmena aamuna viikossa. Kaupoista ja tukusta tulee lahjoituksena myymättä jäänyttä ruokaa, jota haetaan ruoka-avun pakettiautoilla Myllypuroon ja jaetaan eteenpäin.

– Sen haluan sanoa, että täällä on runsautta, Leila iloitsee.

Hän ei liioittele. Pienessä varastossa on laaja valikoima elintarvikkeita: vihanneksia, hedelmiä, leipää, eineksiä, viljatuotteita, maitotuotteita ja lihaa.

Niistä saa jo monipuolisen ruokapaketin, eikä kenenkään anneta lähteä tyhjin käsin. Ruoalla on helppo rakastaa, on toiminnanjohtaja Backmanin ajatus.

70 vuoden ikään ehtinyt Leila työskenteli ravintola-alalla, mutta joutui sairauseläkkeelle nivelongelmien takia. Hän käy ruoka-avussa kahtena päivänä viikossa eikä pärjäisi ilman. 

”Sossusta” ei kuulemma saa tarpeeksi elämistä varten – Leila ei saanut kaihia varten silmälasejakaan.

– Onneksi myös tytär on monesta pälkähästä päästänyt, hän kertoo.

Ruoalla voi rakastaa, on yksi ruoka-avun toiminnanjohtaja Sinikka Backmanin keskeisistä ajatuksista. Hän on tehnyt arjen diakoniatyötä jo 1990-luvun lopulta.

Myllypuron leipäjonon kävijämääräksi on arvioitu jakelukertaa kohti 700–900 ihmistä. Jono kiertyy pitkälle. Tänään on kylmä päivä. Mittarissa on 20 pakkasastetta. 

Kovilla pakkasilla jonottaminen ei ole mukavaa, mutta ruoka-apu ei  ole saanut käyttöönsä suurempia tiloja. Sisätiloissa sijaitsee vain linjasto, jonka läpi kuljetaan avonaisten ruokakassien kanssa.

Ilman tarvetta ei kukaan jonottaisi ruokaa, toistellaan kaikkialta. Ei varsinkaan pakkasella.

Ruoka-apu on lama-ajan surullista perintöä. Kun vähävaraisuudessa koettiin 1990-luvun puolivälissä äkillinen piikki, kirkot ja kansalaisjärjestöt perustivat ruoka-apupisteitä. Ne tulivat jäädäkseen.

– Ei tämä ole mennyt parempaan suuntaan, vaikka kävijämäärät ovat vähentyneet, Backman sanoo.

Hän on tehnyt arjen diakoniatyötä jo vuodesta 1998.

Myllypuron kävijämäärien lasku selittyy lähinnä sillä, että erilaisten ruoka-apupisteiden määrä on kasvanut. Asiakkaat jakaantuvat useampaan paikkaan.

Asiakaskunta on myös laajentunut. Jos jonossa oli aikoinaan lähinnä miehiä ja päihdeongelmaisia, nyt ruoka-apuun tulee hyvin sekalainen porukka ihmisiä.

– Habituksesta ei voi päätellä mitään. Kuka tahansa meistä voi joutua huonoon taloudelliseen asemaan, Backman sanoo.

On miehiä ja naisia. On lapsiperheitä ja eläkeläisiä. On työttömiä ja opiskelijoita. On koulutettuja ja kouluttamattomia. On syntyperäisiä helsinkiläisiä ja muualta Suomesta pääkaupunkiseudulle muuttaneita. On jonkin verran maahanmuuttajiakin, etenkin venäläistaustaisia.

Pääkaupunkiseudun sosiaalialan osaamiskeskus Socca teki vuonna 2012 perusteellisen tutkimuksen pääkaupunkiseudun ruoanjaosta. Sen mukaan asiakaskunta painottui yli 46-vuotiaisiin. Työtilanteeltaan suurimmat ryhmät olivat työttömät ja eläkeläiset.

– Ei kukaan tämän ikäistä enää palkkaa, yli viisikymppinen, painoalalla työskennellyt Jari sanoo.

Jonot ulottuvat pitkälle. Ruoka-avussa käy jakeluaamuna 700–900 ihmistä.

Mediaan suhtaudutaan ruokajonossa penseästi, jopa aggressiivisesti.

– Et saatana saa häiritä, heitetään.

Miekassa on kaksi terää. Mediahuomio edesauttaisi julkista keskustelua. Mitä enemmän vähävaraisuus on esillä, sitä todennäköisemmin asioihin saatettaisiin tarttua.

Toisaalta harva haluaa toimia äänenä – edustaa kameran edessä vähävaraisuutta.

– En sanoisi, että tässä on häpeää. Tähän on tottunut, mutta en silti viitsi toitottaa tästä kenellekään, Leila sanoo.

Pettymystäkin on. Sosiaaliturvajärjestelmä ei kaikilta osin toimi, ja yhteiskunta vain eriarvoistuu. Poliitikot saavat ruokajonossa vähän ymmärrystä osakseen.

– Se SDP:n (Jukka) Järvinen kävi täällä alvariinsa lippuja jakamassa, vaikka hänelle sanottiin, ettei hän kuulu tänne, Leila sanoo.

– Kansanedustajat sanoivat, että talkoot ovat yhteiset, mutta Pertti Salolainenkin huuteli, että häneltä ei oteta.

Tarjontaa kehutaan. – Täällä on run­sautta, sanoo leipäjonossa käyvä Leila.​

Surullista on, että avuntarvitsijoita on. Hienoa on, että apua järjestetään. 

67-vuotias Backman on saanut paljon julkistakin kiitosta työstään.

– Mä vain teen tätä. Todellinen auttamistyö on hiljaista. Ei sitä tarvitse miettiä. En koskaan tule huonolla mielellä tänne, hän kertoo.

Ulkona on kylmä, sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti, mutta ruoka-avussa ilmapiiri on lämmin. Monille leipäjonossa käynti on myös tärkeä sosiaalinen hetki.

Ongelmia ruokajonossa on vähän. Työntekijöitten ja asiakkaiden välillä on vahvaa solidaarisuutta, vahvaa ymmärrystä.

– Kyllähän tämä loistoporukkaa on. Olen tarkka siitä, että kaikkia pitää kunnioittaa. Emme voi olla vallankäyttäjiä, Backman sanoo.

Tärkeää on, ettei ketään katsota alaspäin tai holhota. Kenenkään köyhyyttä ei myöskään mittailla. 

Tuliko ruoka-apuun autolla, onko pukeutunut turkkiin, tai käyttääkö vähiä varojaan tupakkaan.

– Jos se vaikka on ainoa huvi.

Jakelusta on vastaamassa vapaaehtoisia sekä erilaisten ohjelmien kautta työmarkkinatuella työllistettyjä työntekijöitä.  

Ruoka-avussa tarjotaan kuntouttavaa työtoimintaa ja autetaan esimerkiksi vankilasta vapautuneiden totuttautumista siviilielämään.

– Toinen ongelmainen auttaa toista ongelmaista, Backman sanoo.

– Tai onko ongelmainen ihan oikea termi? Ehkä niin voi sanoa.

Jotkut ruoanjakajista ovat alun perin leipäjonosta. Esimerkiksi hanskoja käsiinsä laittava Pekka, joka joutuu parin minuutin kahvitauon jälkeen palaamaan pakkaseen vastaamaan ulkona jaettavista tuotteista.

– Ei se ole pakkasessa herkkua, mutta tästä tulee hyvä fiilis, kun on itsekin apua tarvinnut, hän toteaa.

55-vuotias Pekka työskenteli rakennusalalla lähes 30 vuotta, mutta jäi työttömäksi.

Työtön on myös 38-vuotias Minna Paananen, joka on kolme kuukautta työskennellyt ruoka-avussa – neljänä päivänä viikossa.

– Mielestäni tänne on tosi kiva tulla. On yhtenäinen porukka. Heti haastattelussa tuli hyvä fiilis, kun kukaan ei katsonut nenänvartta pitkin, hän kertoo.

Työntekijöitä kehutaan ahkeriksi. Monet ansaitsisivat Backmanin mukaan mahdollisuuksia työelämässä.

Kaikenlaisia mielikuvia murretaan leipäjonossa – esimerkiksi halpoja käsityksiä toivottomien ihmisten toivottomasta paikasta.

Soccan tutkimuksen mukaan suurin osa leipäjonojen ihmisistä ovat niukkuudesta huolimatta tyytyväisiä elämäänsä.

Erikoista polkupyöräänsä esittelevä, Inkerin Karjalasta kotoisin oleva Armas Mestiläinen on leipäjonon ilopillereitä.

Hän osaa tervehtiä lähes jokaisella eurooppalaisella kielellä, tykkää musisoida ja on lukenut ruoka-avussa runojaan.

– Arka en ole, hän hymyilee.

Pyöränsä hän on koonnut halvalla, työssä opittujen kädentaitojensa kautta. 

Lähes 20 vuotta sitten Virosta Suomeen muuttanut Mestiläinen, 78, on ollut työurallaan muun muassa autokuski, asentaja ja paloautonajaja. Nuoruudessaan hän toimi ilmatorjuntapatterissa kuljetuskersanttina – Afganistanin-komennuksella asti.

Eläkepäivien taloudellinen niukkuus on tuonut Mestiläisen Myllypuron ja Pelastusarmeijan ruoka-apuihin. Silti hän on iloinen. Mestiläisen isäkin sanoi aina, että ahkeruus voittaa kovan onnen.

– Suomi on hyvä paikka. Olen kiitollinen Suomelle. Lapsilleni on töitä, ja minulle lämmin koti. Neuvostoliitossa ei riittänyt tavaroita, koska tehtiin vain aseita, Armas Mestiläinen toteaa.

– Kyllä maa on ihmistä varten, hän miettii.

No, ainakin Myllypurossa on. 

Myllypuron ruoka-apu ry.

- Toimii Myllypurossa Itä-Helsingissä, 

Herttoniemen seurakunnan alaisuudessa.

- Ruoka-apukulttuuri on lähtöisin 1990-

luvun lama-ajan jälkimainingeista.

- Myllypurossa autetaan kolmena aamuna viikossa 700–900 vähävaraista.

- Ruoka tulee lahjoituksina pääkaupunkiseudun tukusta ja kaupoilta.

- Asiakaskunta on monikasvoinen. Ruoka-avussa käy monenlaisia ihmisiä lapsiperheistä eläkeläisiin ja maahanmuuttajiin.

- Suurimpina ryhminä ovat iällisesti yli 46-vuotiaat, ja työllisyystilanteensa 

mukaan työttömät ja eläkeläiset.

Teksti Topias Kauhala, kuvat Satu Nyström

Julkaistu: 4.2.2016