Työpaikan perässä on vaikea muuttaa, sillä silloin pitäisi rakastaa työtä enemmän kuin elämää

Mihin me kiinnymme, kun juurrumme joillekin asuinsijoille? Lehtijutuissa lapsiperheikäiset arvostavat asuinalueensa hyviä kouluja ja harrastusmahdollisuuksia, vähän vanhemmat kätevästi saatavilla olevia palveluita ja hyviä ulkoilureittejä. Kaikki arvostavat turvallisuutta.

Syyt aloilleen jäämiselle voivat silti olla lopulta muita.

Muutimme nykyiseen kotiimme 14 vuotta sitten. Alue valikoitui kolmekymppisten intressien pohjalta: tuntui kivalta ja tärkeältä, että kaupungin riennot olivat lähellä. Lapset kasvoivat ja muuttamiselle tuli aina uusia jarruja: päiväkoti on hyvä, lähikoulu erinomainen.

Nyt lapset eivät ole enää naapurissa koulussa enkä tiedä riennoista enää mitään. Täällä sitä silti yhä ollaan. Tottumus on korvannut aiemmat järkisyyt. On vain kiva käydä aina samassa kaupassa ja aina samalla lenkkipolulla. Se, mihin kiintyy, on arki­elämän kokoinen maisema.

Pohjois-Karjalan Outokumpu on tietenkin täysin erilainen paikka kuin Helsinki. Silti jäin miettimään juuri asettumista, kun luin toimittaja Ismo Tuormaan kirjoittaman artikkelin Outokummusta. Tuormaa lähti selvittämään, millaista on kaupungissa, jonka työttömyysprosentti oli alummalla syksyä maan korkein. Tilanne on seurausta sekä pitkä­aikaisesta työttömyydestä että tuoreista irtisanomisista. Viime vuosien tapahtumat ovat kurittaneet lujaa koko Pohjois-Karjalaa.

Outokumpu on vanha kaivoskaupunki, jonka kaivos suljettiin jo 1980-luvun lopussa. Isolla työnantajalla on silti pitkä ja leveä häntä. Moni perhe on tullut ja juurtunut kaupunkiin aikoinaan kaivoksen tähden ja vaikka monet vanhat kaivosmiehet ovat taas maan alla, heillä on lapsia, jotka ovat voineet kasvaa vuosikymmeniä kaupunkiin kiinni. Tottumukseen ja ajatukseen siitä, että elämä on täällä.

Alueellisissa työttömyyseroissa on kyse myös elinkeinorakenteesta, mutta myös siitä, että murtaakseen tottumuksen voiman, pitäisi rakastaa työtä enemmän kuin elämää.