Apu

Mummobussi pitää sivukylien puolta – kauppias kyyditsee ilmaiseksi asiakkaita Rovaniemellä

Mummobussi pitää sivukylien puolta – kauppias kyyditsee ilmaiseksi asiakkaita Rovaniemellä

Palvelujen hiljalleen kadotessa kyliltä Pirttikosken kauppa Rovaniemellä köröttelee vastavirtaan: ilmainen ”mummobussi” on jo 46 vuotta tuonut sivukylien ihmisiä kyläkauppaan ostoksille.
Teksti Jorma Lehtola
Kuvat Kaisa Sirén
Mainos

Diplomikauppias Juhani Rinne hyppää valkean pikkubussin rattiin kotikulmillaan Auttissa, tunnin automatkan päässä Rovaniemeltä – muodollisesti kaupungin alueella kumminkin.

Edessä on kymmenien kilometrien taival Rovaniemen ja Kuusamon välisillä pikkuteillä. Hän hakee asiakkaita kotoa kaupalle ja vie ostosten jälkeen takaisin.

Pohjois-Suomessa, jossa viimeinen myymäläautokin lopetti toimintansa viime vuonna, tällainen lähikylien palvelu on harvinaista hyvää.

Ei ihme, että tasavallan presidentti jokunen vuosi sitten myönsi Rinteelle Suomen Valkoisen Ruusun ensimmäisen luokan mitalin kultaristeineen.

Kyllä tämä vähintään sen arvoista on.

Ilmaista kyytiä jo 46 vuotta

Annikki Palosaari nousee autoon Juotasniemessä. Etupenkkiin, maksoi mitä maksoi, vaikka eihän se mitään maksa, kun kyyti on ollut ilmaista jo 46 vuotta.

Palosaari on paljasjalkainen ranualainen. Miehen hän löysi Posiolta, isännällä on jo ”viimeinen vuosi yhdeksääkymmentä” menossa. Kyllähän elämä Ranuan rajamailla on muuttunut – ”on, on”.

Annikki Palosaari ja Juhani Rinne.

– Meillä oli kymmenkunta lehmää, hevonen, kanoja, lampaita ja possuja. Kun isäntä täytti 65 vuotta, työt lakkasivat kaikki, oli pakko heittää. Minä olin nuorempi, mutta ei annettu jatkoaikaa. Mutta onhan tuota elämää ilman niitäkin.

Nyt maito tulee pastöroituna kaupasta.

– Ei enää maistukaan se lehmänmaito, vaikka olen 50 vuotta juonut. Kun etelässä tarjosivat, niin tarttui huulipieliin, tuntui niin sakialta. Isäntä kyllä juopi mielellään.

Kauppiassukua

Rinne koukkaa Kyläkartanon nurkalla ja poimii pinkan tuoreita iltapäivälehtiä myyntiin.

Rinteellä on kaupanteko verissä, juuret Vienan Karjalan laukkukaupassa asti. Suvun vanha elämä jäi bolševikeille 1920-luvulla. Uusi kotipaikka löytyi suvun vanhasta kortteeripaikasta Auttista.

– Ukki oli kulkenut täällä laukkukaupalla, sillähän se on tänne tullutkin. Ukin veli perusti jo 1900-luvun alussa Rovaniemelle kaupan, Rinne sanoo.

Nyt Juhani pyörittää kauppaa Pirttikoskella, kaksosveli Reino kauppakeskusta Rovaniemellä, ja Reinon pojatkin ovat kauppiaita. Pari vuotta sitten suku palkittiin Rovaniemen Vuoden yrittäjinä.

Juhani Rinteelle kauppa ja ajaminen ovat niin sydämen asia, että niistä ei malta vielä eläkeiässäkään luopua.

Autti on Rinteen lapsuusmaisemaa, ”koulua käytiin ja pahhaa tehtiin”.

– Auttin kylälläkin oli sata oppilasta. Kouluja oli joka puolella. Nyt ei ole koko Ylä-Kemijoen alueella kuin yksi koulu Vanttauksella.

Paikkavarausta ei tarvita

Tien laidassa seisoo kolmikko odottamassa autoa, ja vielä otetaan Irma Komulainen kyytiin ennen kuin nokka kääntyy kaupalle. Tällaisia lasteja Rinne noutaa useita päivän mittaan.

– Parasta on se, että tähän ei tartte varata paikkaa etukäteen, menee vain tienposkeen, niin mummot kerätään kyytiin. Kunnallinen taksikin vie, mutta silloin pitää varata edellisenä päivänä ja muistaa lähteä, kun se pitää osittain itse maksaa, Komulainen sanoo.

Komulainen on nähnyt, miten perheet 1970-luvulla alkoivat lähteä työpaikkojen perässä muualle, vaikka ”viihtyisiä nämä lähikylät yhä ovat”.

– Auttikin on vanha kylä, mutta edelleen elää tätä päivää. Ei tänne lapsiperheet tietenkään mielellään ole tulossa, kun ainoa koulu on Vanttauksella, mutta eläkeläisiä tulee takaisin. Osa täältä kulkee töissä jopa Rovaniemellä, vaikka on 70 kilometriä matkaa.

Maatalouden hiipuminen näkyy ympäristössä. Karja-aidat ovat poissa ja maisema repsottaa.

– Kun elukat eivät ole syömässä tienvarsia, on aikamoisia pensaikkoja. Täällä on komeaa jokivartta, mutta eihän se näy paljon mistään kunnolla, Komulainen suree.

Ensimmäinen myymäläauto aloitti 1961

Helle huokaa. Vaarat hohtavat kuivan, tomuavan tien päässä. Rinne polkee rivakasti kaasua, mutta ”ei se koskaan ole tieltä tippunut”, rouvat tietävät kertoa.

Autot eivät ole Rinteille uusi asia. Heidän ensimmäinen myymäläautonsa aloitti jo 1961, kun suuret ikäluokat alkoivat tulla teini-ikään.

Jokivarressa oli työtä ja elämää. Pirttikosken voimalaitosta rakennettiin ja ”yhteen syssyyn tekivät Juukosken”.

– Tässä Ylä-Kemijoen alueella laskettiin silloin 55 kauppaa. Nyt ei ole enää kuin kaksi. Jossain vaiheessa laskin, että se on vähentynyt prosentin verran vuodessa: 45 vuotta, 45 prosenttia, Rinne sanoo.

Hän muistelee, että Auttin kylälläkin oli 1960-luvulla neljä kauppaa, Luusuan kylässä seitsemän, enimmäkseen pikkuisia muutaman neliön kauppoja. Posteja oli joka kylässä.

Kun voimalaitos valmistui 1961, elämä alkoi hiljentyä.

Jotain uutta piti keksiä

Rinteiden myymäläauto, ”mynkky”, ajoi kahta linjaa. Kauppa kävi hyvin ja asiakkaat olivat tyytyväisiä. Myynnistä 80 prosenttia tapahtui myymäläautoissa.

Huippuvuonna 1970 koko Suomessa oli yli 1 200 myymäläautoa, Rinteilläkin parhaaltaan kolme. Valtio myönsi korko- ja investointitukea. Sitten ne alkoivat tippua jopa sadan auton vuosivauhtia liikenteestä.

Lapissa rakennemuutos ja ”suuri muutto” alkoivat tyhjentää maaseutua työikäisistä etelään ja Ruotsiin. Kaupat keskittyivät taajamiin ja kaupunkeihin, maaseutu autoistui, linja-autovuorot harvenivat.

Jäljelle jäi eläkeläisiä, huonosti kannattavaa maataloutta, kalaton Kemijoki ja haaveita suurista teollisuusinvestoinneista. Televisio esitteli toisenlaisia elämänmuotoja ja mahdollisuuksia.

1970-luku halleineen ja marketteineen pudotti Suomesta noin 6 000 vähittäiskauppaa. Itä- ja Pohjois-Suomessa keskimäärin joka neljäs myymälä lopetti toimintansa.

Jotain uutta piti keksiä.

Sosiaalinen palvelumuoto

Autokuljetusten idea syntyi 1970-luvun alussa, kun koulubusseja oli jäänyt virattomaksi. Rinteen veljekset, jotka juuri olivat aloittaneet kaupanpidon Pirttikoskella, keksivät käynnistää liikenteen.

Joku koulukuski oli merkannut vihkoonsa ”mummobussiajoa 5 tuntia”, ja siitä tuli toimiva alanimike.

– Oli kovasti kulkijoita silloin, saattoi olla se 40 hengen bussi täynnä. Ajettiin kolmesti viikossa pitkiä reissuja, 500–600 kilometriä päivässä. Tänä päivänä ajetaan kahdesti viikossa, mutta vielä tulee 400–500 kilometriä, Rinne sanoo.

Mummobussi on kirkkaasti myymäläautoa sosiaalisempi palvelumuoto. Se on yhteismatkailua ja kuulumisista raataamista. Se antaa syrjäseudun ihmisille myös ryhtiä ja runkoa viikkoon. Kaikki tietävät, että tiistaina tai perjantaina se tulee ja vie.

Viikoittain autoa käyttää 40–50 ihmistä. Parhaaltaan heitä oli lähemmäs 100. Kuskejakin tarvittiin enemmän, kun oli rekkaa, myymälöitä ja ”monenlaista touhua”.

– Suurin bussi alussa oli 45-paikkainen. Kun väki väheni, laitoin 22-paikkaisen, sitten 13-paikkaisen ja nyt on tämä, Rinne sanoo.

Rinteellä ei ole tietoa, että muualla olisi tällaista palvelua, ”ainakaan, että on ilmainen”. Mukana on aimo annos asiakaslähtöisyyttä, koska tukea toiminta ei saa.

– Kun oli enemmän kävijöitä, kyllähän ne ostivat tavaraakin aika reippaasti. Ostavat vieläkin, mutta niitä on vähemmän nyt, Rinne sanoo.

Läsnäolo tärkeää asiakkaille

Auto kaartaa Pirttikosken K-Marketin pihaan. Matkustajat hajaantuvat ostoskärryineen myymälään.

Lauri Harju-Autti kerää ostoksia.

Pirttikosken kauppa kolmen kunnan rajalla on vanhaa perua. Osuusliike Salla perusti sen 1950-luvun alussa. Rinteen veljekset ostivat paikan vuonna 1972.

”Kaikki hyvä on lähellä”, lupaa mainos kaupan seinässä. Ilmoitustaululla myydään järeää keloa ja kuivaa koivuhalkoa.

Lauri Harju-Autti nostaa kärryyn margariinia ja ylikypsää kinkkua. Ostoskassiin kertyy parinkympin edestä päivittäistarpeita. Komulainen kokeilee kerettyään kolikkopeliä.

Kaupalla on veikkauspiste, polttoainemyyntiä, postin sivupiste ja pankin asioimispääte. Itse pankit ja postit ovat kaupungeissa.

Juhani Rinne ei ole varsinainen supliikkimies, mutta asiakkaille hänen läsnäolonsa on tärkeää. Hän on jo reippaasti eläkeiässä, mutta omaa kauppaa ei jätetä – eikä oman kaupan asiakkaita.

Mummobussin mittariin kertyy yhä 40 000 työkilometriä vuosittain, henkilöautoonkin lähes 10 000. Oli aika, että kilometrejä tuli jopa 200 000.

Kyläkauppa on elämäntapa

Päivittäistavarakaupan rakennemuutos puolitti myymälöiden määrän vuosina 1980–2000. Lapissa suurimmat kauppakeskittymät ovat nykyään hiihtokeskusten liepeillä. Niiden ulkopuolella on autiota.

Monesta ikämieskauppiaasta on tullut sukunsa viimeinen.

Kyläkauppoja, joita maassa vielä 1980-luvulla oli 3 400, on jäljellä noin 240. Määrä vähenee noin 30 myymälän vuosivauhtia – kauppiaat ikääntyvät, ostovoima kaikkoaa.

Kun asiakkaita ja ansioita on yhä vähemmän, uuden sukupolven on vaikea alasta innostua. Kyläkauppa on elämäntapa, siitä on oikeasti pidettävä.

Rinteille Pirttikosken kauppa on eräänlainen seitsenkymppisten harrastus. Myymäläautot seisautettiin 1990-luvun lopulla, jolloin niistä alkoi luopua moni muukin sinnikko. Tänään niitä on alle kymmenen koko maassa.

Mummobussikaan ei ole ikuinen.

– Kyllä tämä jossakin vaiheessa loppuu. Ei sen takia, ettei vanhuksia olisi, mutta kun uusia ihmisiä tulee, niin niillä on ajokortit ja autot ja ne kulkevat mieluummin niillä. Nuoria paluumuuttajia ei ole paljon, kun ei täällä ole oikein töitä. Eläkeläisiä tulee takaisin, ei täällä monta tyhjää taloa ole, Rinne arvelee.

Vahvat paikallisyhteisöt olisivat kaikkien etu

Haja-asutusalueiden palvelut ovat yhteiskunnan luonnetesti. Vahvat paikallisyhteisöt ja ”älykäs hajauttaminen” olisivat koko maan etu.

Emeritusprofessori Hannu Katajamäki on puhunut ”toivon maantieteestä”, paikallisuuksien ja erityisyyksien tunnistamisesta. Maa pitäisi nähdä kokonaisuutena, ei pelkkänä keskittämisenä.

Silti ennusteet lupaavat, että seuraavan 15 vuoden aikana väestö vähenee noin kahdessa kolmesta kunnasta. Pohjois-Suomi kuuluu tappioalueisiin.

Liikenneministeri Anne Berner on ehdottanut robottiautoja syrjäseutujen kuljetusvälineiksi. Droneista eli lennokeistakin on puhuttu.

Mutta niihin on matkaa. Lapin talvisilla teillä VTT:n likinäköinen testiauto on yhä ymmällään.

Eikä niiden kanssa voi raatata.

Maaseutu ei anna periksi

Elämä muuttuu vääjäämättä, mutta ihmiset pitävät kiinni kotipaikastaan, vaikka Auttissakin vain yksi bussi kulkee aamulla ohi ja illalla takaisin, ”lauantaina ei pääse kuin lentävä lintu”.

Kunnallisen Likellä-hankkeen palveluauto ajaa kylillä kaksi kertaa kuussa: on terveydenhoitaja, jopa hammaslääkäri. Auttin entinen koulu on nyt kylätalo, jota lääkäri voi käyttää. Kirjasto ja apteekki ovat toiveissa.

– Kyllä täällä oleskelee ja eleskelee. Ne, jotka täällä ikänsä ovat olleet, ei ole lähdössä mihinkään, mutta kun tulee tarpeeksi ikää ja sairauksia, siellä keskuspaikoissahan ne lääkärit ovat, Rinne sanoo.

Mutta vielä kulkee kauppiaan mummobussi, sukunsa ainoa edustaja.

Maaseutu ei anna periksi.

Julkaistu: 9.9.2018