Piia Säkkisen muistisairas äiti osti kalliin lomaosakkeen, paloi pahasti ja löytyi saunan kylmältä lattialta – Moni vanhus jää ilman riittävää tukea

Piia Säkkisen äiti hymyilee. Etualalla häämöttää mansikkahyytelökakku pitsisine kermareunuksineen, päähän on aseteltu ruusuista ja pietaryrteistä sidottu seppele.

Liisa viettää valokuvassa 70-vuotissynttäreitään.

Sitä ei uskoisi. Liisa näet näyttää kaksikymmentä vuotta ikäistään vanhemmalta. Raihnaiselta, kalpealta ja aivan hirmuisen laihalta.

Oikeastaan Liisan kunto alkoi heiketä jo alta viisikymppisenä. Koskaan ei saatu selville, mikä Liisaa lopulta vaivasi. Yhtäkkiä tämä ei vain pysynyt muiden mukana. Muistikin temppuili. Mutta koska virallinen diagnoosi puuttui, kesti yli kaksikymmentä vuotta ennen kuin hän sai edes jollakin tavoin asianmukaista hoivaa.

Välissä tapahtui asioita, joista Piia haluaa nyt kertoa.

Liisan annettiin asua yksin kotona, vaikka hän oli liian heikko painamaan turvarannekkeen nappia. Hän ei kyennyt nostamaan pudottamiaan esineitä lattialta – jos jukurttipurkki tipahti käsistä, se jäi siihen. Sitten Liisa köpötteli rollaattorillaan jukurtin päältä ja levitti sotkun ympäri huoneistoa. Hän ei kyennyt käymään yksin vessassa. Hän ei kyennyt avaamaan jääkaapin ovea ja ottamaan sieltä syötävää. Loppuaikoina Liisa ei päässyt ylös edes seniori-tuolista, vaan kökötti siinä tuntikausia. Ja jos vatsa oli toiminut aamiaispuuron jälkeen, niin vaipat pullollaan.

Kotipalvelu kävi Liisan luona kolme kertaa päivässä, mutta kotipalvelun tehtäviin ei kuulu siivoaminen.

Loppu kaatui tyttären kontolle. Se ei ollutkaan helppoa, sillä Piialla oli kolme alaikäistä lasta ja vaativa päivätyö. Ja vaikka hän oli tottunut byrokratiaan ja muutoinkin napakka ja sanavalmis persoona, niin jopa hän oli sekavan palvelujärjestelmän edessä usein avuton ja hukassa. Ja tietenkin aina muka syyllinen äidin ongelmiin. Syyllistämiseen hän törmäsi tavan takaa.

– Joka kerta kun puhelin soi ja näytössä näkyi tuntematon numero, tiesin, että jotakin on taas sattunut, hän sanoo.

Tunne ei ole vieläkään haihtunut, vaikka äidin kuolemasta on jo kaksi vuotta.

Aina kun puhelin pirahtaa, kylmä tunne hulmahtaa kehon läpi.

Piian mukaan kaikki, jotka kohtasivat hänen äitinsä kasvotusten, tajusivat, että kaikki ei ollut kohdallaan. Tai että hissi ei kulkenut yläkertaan asti, kuten Piia itse kuvailee.

Kaikki eivät vain kohdanneet.

Jotkut taas hakeutuivat Liisan seuraan vähän liiankin innokkaasti. Liisa oli kiltti ja hellämielinen sielu ja nyt vielä höppänäkin – se avasi huijareille ja puhelinmyyjille mahtavat apajat. Liisa lahjoitteli tavaroitaan ympäri naapurustoa. Hän tilasi puhelinmyyjiltä ummet ja lammet, jopa pikkutyttöjen Prinsessa-lehden.

Hurjin ostos oli lomaosake pohjoisesta.

Silmät kirkkaina Liisa selitti tyttärelleen, että mehän voidaan matkustaa sinne lomailemaan koko perhe. Mutta eihän äiti pystynyt kunnolla liikkumaan. Ja miten heidän revohkansa ylipäätään matkustaisi pohjoiseen? Puhumattakaan Liisan tuskin tuhannen euron eläkkeestä, ei semmoisella osteltu lomaosakkeita.

Piia ja äiti lähtivät Helsinkiin perumaan kauppaa.

Vastaanotto oli hyinen. Myyjä haki esimiehensä, joka saapasteli nyreänä paikalle ja totesi, että kyllä rouva oli tässä muutama päivä sitten ihan erilainen. Emme me voi noin vain perua sopimusta.

Kaupan purku oli haettava oikeusaputoimiston kautta.

Mutta niin vain kävi, että Liisa menetti lopulta luottotietonsa ja tuli häädetyksi asunnostaan. Eräänä päivänä kaveri soitti Piialle töihin, että hei, täältä sinun äitisi kämpästä kannetaan juuri huonekaluja pihalle. Kun Piia kiireesti otti yhteyttä vastaavaan viranomaiseen, tämä puolustautui, että “äitisi on vakuuttanut, että hänellä on paikka minne mennä.”

Mutta ei Liisalla mitään ollut.

– Että äidin juttuihin uskottiin silmää räpäyttämättä, Piia ihmettelee. –Se on ihan käsittämätöntä.

Piia Säkkinen saattaa edelleen värähtää puhelimen soidessa, vaikka äidin kuolemasta on kulunut jo kaksi vuotta. Muistisairaan äidin annettiin asua vuosia kotonaan, vaikka tämä ei kyennyt enää huolehtimaan itsestään.

Kesti viisi vuotta, ennen kuin Piian anomus äitinsä oikeustoimikelpoisuuden rajoittamisesta meni läpi.

Sitä, että ikäihmiset ja vammaiset jätetään ilman tarvittavaa hoivaa ja apua, kutsutaan hoivaköyhyydeksi, yhteiskuntapolitiikan professori Teppo Kröger Jyväskylän yliopistosta selittää. Kyse on tikittävästä aikapommista, sillä väestö ikääntyy vauhdilla. Suomessa on jo nyt enemmän yli 65-vuotiaita kuin pohjoismaisissa verrokkimaissa.

Jostakin syystä täällä myös satsataan suhteessa vähemmän vanhustenhoitoon kuin Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa. Esimerkiksi vuonna 2019 kaksi ensinmainittua käyttivät 2,3 prosenttia BKT:staan vanhuspalveluihin – ja Tanskakin kaksi prosenttia. Mutta Suomessa luku on 1,5. Miksi näin, siihen Krögerillä ei ole oikein vastausta.

Summa, joka tarvittaisiin, että suomalaiset hoivapalvelut vastaisivat pohjoismaista tasoa, on jäätävä: 1,8 miljardia euroa.

Siihen tuskin tulevalla hallituskaudella ylletään. Suunta on pikemminkin päinvastainen.

Juhlapuheissa toki puhutaan kauniisti vanhuksista, mutta käytäntö on muuta. Tähänkään ristiriitaan Krögerillä ei ole esittää kuin arveluita. Yksi on se, että Suomessa on aina arvostettu työntekoa. Kun työn tekeminen on ihmisarvon mittari, niin ihminen, joka ei sitä tee, ei yksinkertaisesti ole arvokas. Ei, vaikka takana olisi 50 vuoden työura. Tai että on kasvattanut ja ruokkinut uuden sukupolven ja maksanut veronsa.

Tähän päälle vielä ajatus kuolemasta. Ihmisen raihnaisuudessa haiskahtaa tuoni, ja sitähän kukaan ei halua ajatella kuin korkeintaan murhadekkaria lukiessa. Mieluummin hellitään aktiivisen seniorin ajatusta, mikä onkin ihan käypä konsepti. Ihmiset todellakin elävät yhä pidempään ja on totta, että terveiden elinvuosien määrä on kasvussa.

– Mutta niin on myös epäterveiden vuosien, Kröger huomauttaa. –Usein kielletään se tosiseikka, että aktiivisten seniorivuosien jälkeen seuraa väistämättä elämänjakso, jossa ihminen on todella vanha ja heikko. Ja tarvitsee apua.

On ihmeellistä, että vaikka tuo aika on jokaisella edessä, niin se halutaan väkisin unohtaa.

Vai ajattelevatko ihmiset, että he välttyvät siltä – ja mikä ettei jopa itse kuolemalta?

Vuosi vuodelta Piian äidin kunto huononi. Oli tasaisempia jaksoja, mutta niitä seurasi aina isompi romahdus.

Kotihoidon ihmiset tulivat, menivät ja vaihtuivat. Kaikilla oli kiire. Kerran Liisa sai vatsataudin ja lakanat olivat ulosteessa. Piia sattui olemaan äitinsä luona ja rauhoitteli stressaantunutta hoitajaa, että jätä siihen, kyllä minä hoidan. Pesukoneesta löytyi vuodevaatteita, jotka oli heitetty sinne kakkoineen päivineen. Kerran eteisen matto, johon oli tippunut vaipasta ulostetta, oli kääräisty rullalle ja laitettu sivuun. Haju huoneistossa oli infernaalinen.

Pahempaa oli tulossa.

Piia oli järjestämässä lapselleen syntymäpäiviä, kun puhelin hälytti taas. Luurin toisessa päässä oli hoitaja, joka selitti, että äitisi päässä taitaa olla palovammoja. Perään soitti myös kotihoidon esimies, joka ei yleensä ollut lauantaisin töissä, ja kehotti menemään paikan päälle.

Kun Piia näki äidin, hän oli järkyttynyt. Äidin tukka oli palanut karrelle ja korvat olivat isoilla rakkuloilla. Äiti oli polttanut illalla tupakkaa ja sytyttimen liekki oli leimahtanut vahingossa tukkaan. Liisa vietiin ambulanssilla Jorvin palovammaosastolle, jossa hän vietti kolme viikkoa.

Se oli kolmas kerta, kun äiti poltti itseään.

– Jaksan yhä ihmetellä, että miksi hoitoalan ammattilainen keittää tuossa tilanteessa vain kaurapuuron ja pukee asiakkaalle päivävaatteet ylle.

Ja sitten oli saunakeissi. Silloin kun äiti pystyi vielä liikkumaan rollaattorilla, hän paineli usein taloyhtiön saunaan. Hoitaja istui yläkerrassa ja mietti, missähän se Liisa piileksii. Lopulta hoitaja soitti Piialle, lähti asiakaskäynneille ja palasi kolmen tunnin kuluttua tyhjään asuntoon. Ja soitti taas.

Liisa löytyi lopulta rähmältään saunan kivilattialta, jalat sinertävinä. Ambulanssia taas kerran odotellessa Piia yritti lämmittää äitiään. Silloin omaan saunavuoroonsa tullut naapuri astui sisään, harppasi lattialla makaavan äidin yli ja tiuskaisi: ei tuota Liisaa pidä päästää enää tänne saunaan höperehtimään.

Piian kokemus avunsaannista oli kaiken kaikkiaan kaoottinen: tuntui, että kukaan ei ottanut äidistä kokonaisvastuuta. Se on professori Teppo Krögerin mukaan yleinen kokemus.

– Palvelujärjestelmämme on yhä hajanainen sote-uudistuksesta huolimatta.

Koska määrärahoja puuttuu, ala kuormittaa myös työntekijöitä. Iso osa vanhustyössä toimivista harkitsee työpaikan vaihtoa. Osa on suoraan sanoen kyynistynyt. Osa tekee hommia loppuunpalamisen partaalla.

Vanhusta pompotellaan sinne tänne ennen muuta siksi, ettei liikkumavaraa ole. Kaikki haluavat tapauksen äkkiä pois käsistään ja jonoja puretuksi. Mutta kun ihminen sysätään jonkun muun kontolle, asiat eivät ratkea millään tasolla. Se on hölmöläisten matonjatkamista.

Pahinta on loputon kierre terveyskeskuksen, sairaalan päivystyksen ja kotihoidon välillä. Tuo Bermudan kolmio tuli tutuksi myös Liisalle, joka sairasti mm. ykköstyypin diabetesta ja astmaa. Loppuaikoina Liisa oli jo “Lissu” ensihoitajille ja lääkäreille.

Piia Säkkinen on säästänyt edesmenneen äitinsä nappikokoelman. Hän suree sitä, ettei äiti saanut viimeisinä vuosinaan riittävää tukea elämiseensä.

Krögerin mukaan tällainen on yhteiskunnan kannalta kannattamatonta toimintaa. Vanhuksen makuuttaminen sairaalassa maksaa huomattavasti enemmän kuin palvelutaloasuminen.

Sairaalassa usein myös henkinen puoli romahtaa.

Kun järjestelmän oikea käsi ei tiedä, mitä vasen tekee, asiat muuttuvat surrealistisiksi.

Piia oli käynyt kaksikymmentä vuotta useamman kerran viikossa äitinsä luona. Siivonnut ja pyykännyt, tehnyt välipaloja ja niin edelleen.

Sitten omassa elämässä tuli eteen niin raskas tilanne, ettei hän enää jaksanut. Piia pyysi kaupungilta lisäapua. Ymmärrän, myötäili seniorineuvoja toisessa päässä. Palaan heti, kun minulla on jotakin kättä pidempää.

Parin päivän kuluttua puhelin pirahti taas. Siellä oli sama neuvoja, joka selitti, kuinka Espoossa oli paraikaa käynnissä mitä ihanin hanke vanhoille ihmisille. Hankkeen nimi oli “Ilo ensin”. Nainen jatkoi, miten Liisa ilahtuisi, jos hänen luokseen tulisi koulutettu laulaja laulamaan.

Piia ei ollut uskoa korviaan.

Hän oli pyytänyt käytännön apua puolikuurolle, muistisairaalle äidilleen. Joka ei pystynyt tekemään mitään kotonaan. Joka ei päässyt yksin edes vessaan tarpeilleen. Joka ei ollut ikinä pitänyt musiikista. Sen sijaan äidin luokse lähetettiin laulaja.

– Samanlaista sekoilua oli myös sairaalan ja kotihoidon välillä. Toisinaan kun soitin sairaalaan ja kyselin äidistä, he olivat “kadottaneet” tämän – äiti oli toisella osastolla tai häntä siirrettiin juuri.

Ja kun äiti sitten lopulta kotiutettiin, kukaan sairaalasta ei älynnyt soittaa kotihoitoon tai Piialle.

Niinpä Liisa istui vuorokaudenkin yksin kotonaan ilman lääkkeitä ja ruokaa, märät vaipat allaan. Kilttinä ja ketään vaivaamatta, niin kuin ikänsä pienituloisen ihmisen elämänasenteeseen kuului.

Lopulta myös apaattisena ja aivan aloitekyvyttömänä.

Vuosien jälkeen Piia sai tiedon, että äidille oli vihdoin tarjolla palvelukotipaikka. Piia huoahti helpotuksesta. Mutta helpotus oli väliaikainen: ongelmia alkoi ilmetä myös hoivakodissa.

Ensin hävisi kuulokoje, sitten tekohampaat. Kun Piia kurkisti äidin suuhun, hän huomasi, että sinne oli työnnetty jonkun ihan toisen mummon hampaat.

Uusia laitteita ei herunut. Sekin oli Piiasta uskomatonta.

Vain neljän kuukauden kuluttua äidin kunto huononi. Tie vei taas kerran Jorvin sairaalaan. Siellä Liisa myös kuoli, kuin puolittain salaa, eikä Piia ehtinyt paikalle.

Hän halusi silti hyvästellä äitinsä.

– Sanotaan, että kuolemassa ihminen saa rauhan. Mutta siinä maatessaan äiti näytti vain kärsineeltä.

Piia istuutui sairaalavuoteen viereen ja otti äidin kuihtuneen käden omaansa. Hän muisteli sitä hetkeä, kun he olivat menossa yhdessä sairaalan apteekkiin, ja työkaveri tuli vastaan koiranpentu sylissään. Pitkästä aikaa äidin riutuneet kasvot syttyivät iloon. Liisa olisi paijannut pentua vaikka miten pitkään.

– Silloin mietin, että eläimistäkin tunnutaan pidettävän parempaa huolta kuin vanhuksista. Eläinrääkkäyksestä saa oikeustuomion, mutta ketä vastaan pitäisi nostaa syyte, kun iäkästä ihmistä rääkätään?

Jos asiat olisivat menneet toisin, Liisa olisi hymyillyt paljon useammin kuin syntymäpäivinään.