Apu

Muistatko Noita Nokinenän, Coxin tai Knallin ja sateenvarjon?



Muistatko Noita Nokinenän, Coxin tai Knallin ja sateenvarjon?

Tänään 90 vuotta täyttävä Yle teki ensimmäiset kuunnelmat jo 1920-luvulla. Ikimuistoisimmat niistä syntyivät ennen television valtakautta. Vieläkö kuunnelmalle löytyy kuulijoita?
Teksti Tuomas Marjamäki
Kuvat Yle

Mikä on helpoin, nopein ja halvin tapa käydä teatterissa? Se on niin helppo, että asian voi hoitaa vaikka auton ratin takana istuessaan, hammaslääkärin odotushuoneessa tai silmät kiinni unta etsiessään. Sitä varten ei tarvitse laittautua, ja esityksen voi nykyään halutessaan keskeyttää ilman että näyttelijätkään siitä loukkaantuvat.

Vastaus on tietysti Radioteatteri. Vielä 1920-luvulla se ei ollut aivan niin joustava kuin nykyaikana; ei ollut älypuhelimia, nappikuulokkeita tai edes kannettavia radiovastaanottimia, mutta edullisuutensa vuoksi jo tuolloin radionäytelmiä kutsuttiin köyhien teatteriksi. Sen näytöksiin maaseudun rahvaskin oli tervetullut, ja se oli monelle ainoa mahdollisuus kuulla omin korvin Kansallisteatterin näyttelijöiden esityksiä.

Kuunnelmilla on yhä edelleen vannoutunut yleisönsä. Radioteatteri tuottaa uusia kuunnelmia jatkuvasti, ja digiaikakaudella myös monet klassikot ovat löytäneet kuulijakuntansa uusintojen sekä myytävien tai lainattavien tallenteiden kautta. Kuunnelmia löytää myös Ylen Areenasta ja lisää aiheesta Ylen Elävästä arkistosta.

Yleisradion perustamisesta tulee syyskuussa kuluneeksi 90 vuotta. Suurin piirtein sen ikäinen on myös suomalainen kuunnelma.

Aluksi ei edes tiedetty, miksi radiossa esitettäviä näytelmiä pitäisi kutsua.  Tilanteen mukaan ne olivat milloin kuulokappaleita, kuulokuvia, kuulonäytelmiä, radiopiloja, vuoropuheluita, kuulelmia ja kuunnelmia. Vuonna 1929 julistettiin käsikirjoituskilpailu, jonka ratketessa Helsingin Sanomat suositteli käyttämään oikeakielisyyssyistä sanaa kuunnelma.

Varhaiset kuunnelmat saattoivat olla vaikkapa teatterinäytelmistä ylijääneitä kohtauksia tai muuten sopivan lyhyitä näyttelijöiden esittämiä ohjelmanumeroita. Ensimmäinen radioon tehty näytelmä oli Arvi Kivimaan kirjoittama Vangit (1927).

Suomalaisen kuunnelman historiasta parhaiten tietää keravalainen Ari Kallio, joka työskenteli Radioteatterissa 25 vuoden ajan toimituspäällikkönä ja on myös ohjannut lukuisia kuunnelmia. Parhaillaan hän viimeistelee Köyhien teatteri -kirjaa, jonka Yleisradio julkaisee juhlavuotensa kunniaksi tänä syksynä.

– Kun kuunnelma syntyi, kukaan ei oikein tiennyt, mikä se on. Toisaalta Suomessa kuunneltiin paljon kansainvälisiä radioasemia ja myös ulkomaisia kuunnelmia. Ihmeteltiin, miksei meillä ole tällaista.

Mikä kuunnelma sitten oikeastaan on? Ari Kallio kaivaa hyvän määritelmän kirjastaan: Markus-setä Rautio pohdiskeli vuosikymmeniä sitten, mitä jää kuunnelmalle, kun tekijöiden ei ole mahdollista käyttää näyttelijöiden ilmeitä, liikkeitä, puvustusta tai näyttämölaitteita esityksensä tueksi.

Se (---) vetoaa vain yhteen ainoaan aistiin. Siten se edustaa puhtaimmin näytelmän ydinainesta, nim. sen sanoilla ilmennettyä sisältöä. Tapahtumien paikasta ja henkilöiden ulkomuodosta ja mimiikasta voi kuulija saada käsityksen vain mielikuvituksellaan, sikäli kuin radion välittämät vuorosanat kykenevät niitä hänelle havainnollistamaan.

Ilman sotavuosia suomalainen radio voisi kuulostaa hyvin erilaiselta. Sota viivytti televisiolähetysten alkua vuoteen 1957 asti, jolloin radio oli ehtinyt saada tukevan jalansijan. Television tullessa radiosta oli jo pitkään kuunneltu näytelmiä, hupailuja, jännityskertomuksia, lausuntaa ja monenlaista viihdettä, joka piti hyvin puolensa näköradion tarjonnalle.

Talvisotaan asti kuunnelmat esitettiin yleisölle suorana lähetyksenä eikä niitä ole jäänyt jälkipolville. Ensimmäiset äänityslaitteensa Yleisradio tilasi Helsingin olympialaisia 1940 varten. Kuunnelmia alettiin äänittää, koska yleisö halusi kuunnella niitä sunnuntaisin, mutta näyttelijöitä ei silloin voinut saada studioon.

Aluksi Yleisradiossa uskottiin, että ohjelmisto pitää suunnitella ihmisten arkirytmin mukaisesti. Esimerkiksi sarjakuunnelmia ei voitu tehdä, sillä kukaan ei sitouisi kuuntelemaan jatkokertomusta viikon välein.

– Tästä huolimatta Viipurin radio teki vuonna 1939 käännöksen BBC:n Monte Criston kreivi -kuunnelmasarjasta. Selvisi, ettei Itä-Suomessa enää saanut tiettyyn aikaan väkeä mihinkään tilaisuuksiin. Kansa istui kotona kuuntelemassa kreiviä. Kun sana kiiri muuallekin Suomeen, sarjaa alettiin vaatia valtakunnan verkkoon. Toive toteutui, ja Viipurin radio ehti lähettää viimeisen jakson juuri ennen kaupungin valtausta, Ari Kallio kertoo.

1940-luvulla Suomisen perhe -kuunnelmat kokosivat perheet säännöllisesti vastaanottimien ääreen. Välillä nautiskeltiin Yleisradion pääjohtajan Hella Wuolijoen kirjoittamista Niskavuori-näytelmistä tai Kalle-Kustaa Korkin seikkailuista.

Radioteatterin tahti oli noista ajoista alkaen hurja: koska kuunnelmia esitettiin kaksi viikossa, niitä piti tuottaa yli sata vuodessa. Määrä on pysynyt samana näihin päiviin asti.

Lapsitähdet Lasse Pöysti ja Maire Suvanto (3. ja 4. oik.)

leimautuivat Olliksi ja Pipsaksi. Kuvassa myös Eila Teikko,

Elsa Turakainen ja Eine Laine. Kuva Yle.

Ari Kallio muistaa, millainen ilmiö oli vuonna 1976 alkanut Kantolan perhe. Kerran viikossa vartin pätkissä esitetty sarja eli eetterissä lähes 30 vuotta. Parhaimmillaan se tavoitti miljoonaa kuulijaa ja osa niistä valui myös viereisille ohjelmapaikoille.

Suuret kuunnelmahitit ovat tulleet tutuiksi nykyisillekin radionkuuntelijoille. Esimerkiksi Paul Temple ja Hyvää iltaa, nimeni on Cox -jännärisarjoja tai hykerryttävää viihdekuunnelmasarjaa Knallia ja sateenvarjoa esitetään Radioteatterissa uusintoina tasaiseen tahtiin.

Radioteatterissa syntyi myös Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja, joka on kasvanut lyhyistä yhden miehen monologikuunnelmista kirjasarjaksi ja elokuvaksi.

Voisiko koko kansan menestyskuunnelmia syntyä enää tänä päivänä?

– Koko kansalla ei ole enää yhteisiä aikatauluja, joiden mukaan ohjelmakarttaan voisi sijoittaa ohjelman, jota kaikki kuuntelisivat. Tämänhän tietävät tv-viihteen tekijätkin, joille jopa lauantai-illat ovat nykyään hankalia. Kuunnelmalla on paljon kilpailijoita.

Toisaalta dialogimuotoinen viihde on muodissa, mistä esimerkkinä kaupallisten radioiden aamushow’t ja television puheohjelmat. Nuorempikin yleisö voisi löytää kuunnelman, jos se tehtäisiin heille sopivalla tavalla.

– Tekniikka on mennyt valtavasti eteenpäin ja laadukkaat laitteet ovat kaikkien saatavilla. Mikäänhän ei estäisi ketä tahansa tekemästä kuunnelmia. Netti on arvaamaton: siellähän uudet kuunnelman tekijät saattaisivat menestyäkin, Kallio tuumii.

Päätöksen tekee tietysti yleisö. Sitä on syytä kuunnella. Kallio kertoo vielä tarinan kuulijasta, joka lähetti 1930-luvulla radioon harmistunutta palautetta.

– Hän kysyi, eikö maanantai-illan kuunnelmaa voisi siirtää jollekin muulle päivälle, sillä hänellä sattui olemaan maanantaisin kuoroharjoitukset. Jos kuunnelma esitettäisiin tiistaina, tulisi sukatkin parsittua.

Muistatko nämä?

Könnin kello. Ruotsalaisen Hertha Odemanin novellista sovitettu kuunnelma esitettiin Yleisradiossa joulukuussa 1940 Markus Raution ohjauksessa ja Kansan Teatterin näyttelijöiden näyttelemänä. Keskeisessä osassa on kaappikello, jonka ympärille kiertyvät vanhat sukuhistoriat ja kummituskertomukset. Könnin kello on Yleisradion uusituin kuunnelma kautta vuosikymmenten. 

Suomisen perhe. Myöhemmin elokuvistakin tuttu Suomisen perhe viihdytti radioyleisöä vuosina 1938–58. Helsinkiläisestä keskiluokkaisesta perheestä kertonut kevyt draamasarja oli aikansa suosituin heti Markus-sedän lastentunnin jälkeen. Kirjoittajat olivat Elsa Soini ja Seere Salminen eli nimimerkki Tuttu Paristo.

Kalle-Kustaa Korkin seikkailut. Humoristinen jännärisarja lähti vuonna 1945  ajatuksesta, että radioon pitäisi saada saman tapaista ajanvietettä kuin sanomalehtien sarjakuvat. Nimimerkki Outsider (Aarne Haapakoski) alkoi kirjoittaa radiossa esitettäväksi tarinoita, joissa seikkaili savolainen monilahjakkuus Pekka Lipponen (Oke Tuuri) aisaparinaan Kalle-Kustaa Korkki (Wilho Ilmari). Lipponen jatkoi uraansa lukuisissa nimikkolehtiensä jännityskertomuksissa sekä elokuvassa Kalle-Kustaa Korkin seikkailut (1949).

Paul Temple. Vuosina 1961–62 valmistuneet Paul Temple -sarjat olivat jännityskuunnelmien aatelia. Francis Durbridgen luoma herrasmiessalapoliisi Temple (Joel Rinne) ja tämän vaimo Steve (Rauha Rentola/Terttu Soinvirta) selvittivät onnistuneesti niin tapaus Conradin, Valentinen tapauksen kuin Spencerin jutunkin, mutta joutuivat samalla itsekin monesti hengenvaaraan ja todistamaan lukuisia henkirikoksia.

Hyvää iltaa, nimeni on Cox! Rolf ja Alexandra Beckerin kirjoittama 20-osainen  Cox-sarja Tytöllä oli sata nimeä (1966) muistutti suuresti Paul Temple -kuunnelmia, etenkin kun pääosassa oli jälleen Joel Rinne. Seikkailija ja uhkapeluri Paul Cox lavastettiin syylliseksi murhaan, ja hänen riesakseen ilmaantui myös mielialojensa mukaan nimeä vaihtava neitonen (Heidi Krohn). Kuunnelmasarja vilisi aikansa kovimpia suomalaisnäyttelijöitä.

Kankkulan kaivolla. Pitkäikäinen, vuosina 1958–70 esitetty radiohupailu ei ollut Radioteatterin, vaan Yleisradion ajanvietetoimituksen toimittajien Antero Alpolan ja Aune Ala-Tuuhosen luomus. Maalaispitäjä Kankkulan kyläläiset kohtasivat kaivollaan, viettivät juhlia ja järjestivät joskus maatalousnäyttelynkin. Radiotoimittaja (Hannes Häyrinen) saapui paikalle raportoimaan ja paikallisia haastattelemaan. Hahmoista suosituin oli Tippavaaran isäntä (Oke Tuuri). Jaksot muodostuivat enimmäkseen itsenäisistä sketseistä.

Ilkeä noita Nokinenä (Marja Korhonen) ja hänen kiltit noitasisarensa

(Elsa Turakainen ja Rauha Rentola). Kuva Leif Öster / Yle.

Noita Nokinenä. Voi tikkerperi! Nykylapsetkin saattavat vielä tuntea Noita Nokinenän, vaikka kolkkoäänisen ilkimyksen viimeisistä seikkailuista on yli 30 vuotta. Marja Korhosen herkullisesti esittämä Nokinenä ja tämän kiltimmät sisarukset Hanna Harvahammas (Elsa Turakainen / Alli Häjänen) ja Vilma Väkäleuka (Rauha Rentola) esiintyivät 26:ssa Toini Vuoriston kirjoittamassa lastenkuunnelmassa, joita uusittiin pääsiäisenä, juhannuksena ja jouluisin säännöllisesti vuoteen 2005 saakka. Kuunnelmien maailma oli herttainen: eriskummalliset ihmis- ja eläinhahmot elivät sulassa sovussa keskenään, Noita Nokinenä ainoana yhteiskuntarauhan horjuttajana.

Kantolan perhe. Suomen pitkäikäisin kuunnelmasarja oli vuosina 1976–2005 esitetty Kantolan perhe. Pienessä suomalaiskylässä asuvan perheen arjesta kertovaa jatkuvajuonista kuunnelmaa kirjoittivat monet tunnetut kirjailijat Antti Tuurista Hannu Raittilaan. Sunnuntaiaamuisin tarina eteni vartin verran kerrallaan.

Elmo. Maailman paras urheilija Elmo syntyi ensin radioon Elmo, urheilija ja Elmo – muu maailma -kuunnelmiin, minkä jälkeen Juhani Peltonen kirjoitti hänelle myös oman romaanin. Elmo (Ossi Ahlapuro) itse oli vähäpuheinen mies, mutta senkin edestä juttua tuli unohtumattomilta urheiluselostajilta Immolta ja Lylyltä (Kauko Helovirta ja Jarno Hiilloskorpi).

Knalli ja sateenvarjo. Suomen pisin viihdekuunnelmasarja perustui brittiläisen Edward Taylorin virkamiesseikkailuihin The Men from the Ministry. Suomessa vuonna 1979 alkanut sarja nousi kuitenkin niin suureen suosioon, että Taylor kirjoitti sitä lopulta vain suomalaisten tarpeisiin yhteensä 170 jakson verran. Jaksot olivat samaa kaavaa noudattavaa kreisihuumoria: ministeriön erikoisosaston työtä vieroksuvat virkamiehet Lamm (Pekka Autiovuori) ja Hamilton-Jones/Lennox-Brown (Kauko Helovirta/Heikki Nousiainen) sotkivat pari asiaa keskenään ja aiheuttivat katastrofin. Sarja päättyi vuonna 2010.

Sinuhe egyptiläinen. Jos oli Sinuhe kirjailija Mika Waltarillekin suuri ponnistus, sitä se oli Radioteatterillekin vuonna 1982. Suosikkiromaanin 22-osainen radiosovitus vaati vuosien työn, ja ohjaaja Marja Rankkala teki jopa tutustumismatkan faaraoiden maahan. Kuunnelman rooleihin tarvittiin 130 näyttelijää.

Linnunradan käsikirja liftareille. Douglas Adamsin parodinen tieteisromaani tunnetaan laajalti, mutta alun perin Adams kirjoitti Linnunradan käsikirjan liftareille BBC:n kuunnelmasarjaksi. Radioteatteri teki sarjasta 12-osaisen kuunnelman 1984–85. Ohjaaja Lars Svedberg ja suuri näyttelijäkaarti olivat suurelle yleisölle tuttuja Knalleista ja sateenvarjoista.

Linnunradan käsikirja liftareille: oleellisissa osissa Kauko Helovirta, Pekka Autiovuori, Aila Svedberg, Yrjö Järvinen ja Esa Saario, takarivissä Martti Järvinen ja Markku Riikonen. Kuva Kalevi Rytkölä / Yle.

Julkaistu: 9.9.2016