Miksi niin moni muistisairas on mielessään risteilyllä? – Hanna Jensen teki hauskan havainnon äidistään ja ymmärsi, että elämälle voi nauraa myös sairauden keskellä

Huhtikuun 14. päivä kirjoitin Twitteriin anekdootin muistisairaan äitini kanssa käymästäni puhelinkeskustelusta. Se kuului näin:

Muistisairas äitini luulee usein olevansa senioritalossa risteilyllä. Kerran yritin ehdottaa, että hän menisi ikkunan luo ja näkisi katumaiseman, mutta ennen kuin olin saanut lausetta loppuun, hän oli ikkunalla ja totesi: ”Jahas, ollaankin jo tultu satamaan.”

Twitterin analytiikka näytti, kuinka viserrys lähti leviämään. Sitten alkoi keskustelu. Eräs hoivakodin työntekijä kertoi, kuinka heilläkin yksi asukas oli käytävällä kysynyt tietä takaisin satamaan (asukas kelpuutti vastaukseksi vain laivaruotsin). Toisen tviittaajan isä istui usein “satamassa odottamassa risteilyltä palaajia”. Kolmas kirjoitti pariskunnasta, joka teki harva se päivä senioritalon odotusaulassa eli terminaalissa lähtöselvitystä.

Kaikki risteilyllä! Tviitin katsoi 110 000 ihmistä, ja sen alle kertyi lähes sata kommenttia siitä, mitä kaikkea ilahduttavaa muistisairaat ihmiset ovat arjessa tehneet ja sanoneet. Ei yhtäkään paheksuvaa kommenttia huumorin käytöstä vakavassa asiassa, ja oltiin sentään pahamaineisessa Twitterissä.

Olen huolehtinut muistisairaista vanhemmistani neljäntoista vuoden ajan. Ensin vuonna 2009 diagnoosin sai isä, vuonna 2015 äiti (vanhempani erosivat vuonna 1990). Jossakin vaiheessa kävi selväksi, että näin pitkästä omaisrupeamasta en selviäisi, jos en välillä saisi myös tilanteille nauraa.

Etenkin tomeran äidin otteissa oli mielestäni alusta alkaen tahatonta huumoria. Kun koronapandemian aikaan kaikki yli 70-vuotiaat käskettiin hallituksen määräyksestä eristäytymään koteihinsa, äiti lähti liikkeelle. Asun Helsingissä lähellä Mannerhemintietä, ja näin välillä, kuinka tyhjä raitiovaunu kolisteli ohi, matkassaan vain yksi tutun näköinen matkustaja. Se huolestutti tapahtumahetkellä mutta myöhemmin nauratti. Äidille koruna ei ollut ongelma.

Kerran hän suuttui naapurilleen ja tilasi tälle kostoksi 112:sta ambulanssin. ”Se tulisi pian”, hän vakuutti puhelimessa. En ollut uskoa tapahtunutta todeksi. Tuntia myöhemmin puhelin soi taas. Siellä oli äiti. Hän tivasi: ”Pihalla on ambulanssi. Ensihoitajat ovat ovellani. Oletko tilannut minulle ambulanssin?” Ähisten pyysin ensihoitajan puhelimeen ja selitin tilanteen. Hän varmisti: “Apua ei siis tarvita?” Toki teki mieli vastata, että “en minä niinkään sanonut”, mutta hetki ei ollut oikea mustalle huumorille.

Kun aloin näyttää huumoria sosiaalisessa mediassa, otin riskin, että joku suuttuu. Mutta ihmiset tiesivät, että nyt ei naurettu läheisille vaan yritettiin lisätä keveyttä hankaliin tilanteisiin. He tiesivät, että minulla ei ollut tarvetta mollata omaa läheistäni omalla nimelläni. Minä taas tiesin, että perheissä kyllä lievennetään sairauksien aiheuttamia pelkoja huumorilla – mutta neljän seinän sisällä.

Kun nyt saan jakaa käänteitä ulkopuolisille, tuntuu, että saan jakaa myös omaishoitajuuden taakkaa. Kyse on komiikan opettajan John Vorhausin mukaan siitä, että komedian ytimessä yhdistyvät totuus ja kipu. Jos joku suuttuisi, ajattelisin, että kyseinen ihminen ei ole vielä hyväksynyt totuutta, jonka huumori paljastaa: että elämä on tällaistakin.

Mutta kukaan ei ole suuttunut. Suomessa on 200 000 muistisairasta, joten riittävän monella on tarttumapintaa muistisairauksiin. He tietävät, mistä on kyse ja miten huumoria lukea. Ja rehellisyyden nimissä: enhän minä vitsejä kerro. Kerron vain, miten asiat menevät.

Logoterapian kehittäjä, psykiatri ja neurologi Viktor Frankl käytti huumoria jo sata vuotta sitten yhtenä auttamiskeinona. Minusta juuri hän on osannut kiteyttää hyvin sen, miksi huumori toimii lohduttajana. Hän kirjoittaa kirjassaan Logoterapia – avain mielekkääseen elämään, että huumori antaa ihmiselle suhteellisuudentajua ja tuo välimatkaa kulloiseenkin ongelmaan.

Äiti ei ole minulle ongelma, mutta katsoessani tilanteiden humoristista puolta saan välimatkaa muistisairauteen ja oletukseen siitä, millaista omaishoitajuuden oletetaan olevan: rankkaa, ilotonta, uhrautuvaa ja vakavaa.

Franklin mukaan huumori auttaa ihmistä etääntymään itsestään niin, että hän kykenee näkemään asiat neutraalimmassa valossa.

Yhdysvaltalainen Michelle M. Matter tutki vuonna 2022 huumorin käyttöä muistisairaiden omaisten vertaistukiryhmässä. Coloradon yliopiston tutkimusartikkelista käy ilmi, että omaiset käyttivät huumoria kertoessaan arjen hankaluuksista ja jakaessaan tietoa, aivan kuten minäkin. Tutkija näki kuitenkin huumorin käytössä riskinsä tilanteissa, joissa on tarkoitus tukea toisiaan. Itse en käyttäisi huumoria, jos äidin sairaus olisi vielä lievässä vaiheessa. Brasilialainen, vuonna 1999 tehty muistisairaiden omaisia ja huumorin käyttöä koskeva tutkimus vahvistaa, ettei huumori siihen vaiheeseen hyvin sovikaan.

Huumorin käyttöön on siis suhtauduttava vakavasti.

Äitini kommenteissa komiikka syntyy siitä, että hänestä on tullut koominen hahmo maailmassa, jossa suurin osa yrittää esittää jotakin, jota he eivät ole. Äiti on aito. Kun parahdin hänen parvekkeellaan tänä keväänä lintutuntemukseni olevan surkea ja nolo, äiti vilkaisi kyllästyneenä parvekkeen kaiteen yli ja tuhahti: ”Voivat minun puolestani visertää siellä.” Äidillä on uusi filtteri, oma tapansa katsoa maailmaa, joka on kekseliäs, täysin ennustamaton ja siksi humoristinen. Twitterissäkin äidillä on jo pieni faniklubi.

Ulkopuoliset saavat nähdä tviiteissäni, kuinka muistisairas ihminen on omalla tavallaan luova. Hän ei välitä enää kaavoista. Molemmat vanhempani ovat esimerkiksi keksineet uudissanoja yrittäessään selvitä muistikatkoksista. Isälleni mikroaaltouuni oli pikalämmitin ja jalkapallokentältä kuuluva metakka ihmismeteliä.

Puhelut hänen kanssaan saattoiva kulkea näin:

”Mitäpä kuuluu?”

”Veljesi tulee maanantaina klo 18.30, mutta vahvistus puuttuu.”

Tai:

”On tärkeää levätä fysioterapian jälkeen fyysisesti ja mentaalisesti.”

”Miten levätään mentaalisesti?”

”Se koostuu pienistä palasista.”

Isä todella kevensi elämääni lausahduksillaan. Vuonna 2011 hän katosi Taiteiden yönä hammaslääkärikäynnin jälkeen. Häntä etsittiin poliisien ja taksien kera Helsingin keskustasta, sadantuhannen juhlijan seasta. Lopulta taksikuski löysi hänet yöllä ja vei Haartmanin sairaalaan. Isä oli kävellyt keskustassa lähes puoli vuorokautta. Kun sain puhua hänen kanssaan aamulla, kerroin, että olin ollut todella huolissani, kun emme olleet löytäneet häntä vielä iltakymmeneltäkään.

”No mutta eihän kymmenen ole vielä myöhään”, hän huomautti.

Voivottelin aikani. Hetken päästä hän totesi:

”No mutta olihan tämä myös vähän piristävää!”

Twitterissä pohdittiin lopulta huhtikuussa syvällisesti, miksi ihmeessä niin moni muistisairas ihminen kuvittelee olevansa risteilyllä. Geriatri totesi, että jos tasapaino on huono ja keinuttaa, voi tulla risteilyn tuntemuksia. Toinen ehdotti, että käytävät ja hyttimäiset huoneet tuovat muistot laivalta. Kolmas mietti, että kun muut “matkustajat” tuntuvat koko ajan vierailta, tulee matkanteon olo. Hoitajat totesivat olevansa ihan mielellään välillä matkanjohtajia ja risteilyhenkilökuntaa.

Joten kyllä, äitini ja somehuumori ovat tuoneet elämääni iloa ja väriä. Äiti on opettanut minulle tietämättään, että jokainen voi valita asenteensa tiukassakin paikassa lopulta itse. Isäni muotoili sen ääneen näin: “Olen yrittänyt kuiskata omaan korvaani, että se on itsestä ja asenteesta kiinni.”

Maltan tuskin odottaa seuraavia keskustelujamme äidin kanssa. Tekstiviestejä hän ei ole enää muutamaan vuoteen osannut lähettää. Mutta vanhat viestit minulla on tallella.

Yksi piristävimmistä on heinäkuulta vuonna 2021: Missä on laturi? (Sen kun olisi tiennyt.)

Tammikuussa vuonna 2022 sain viestin: Rym. (Ruotsiksi se on ”karkaa”).

Valtikkaa pitelee silti viesti, jonka äiti yhtäkkiä osasi lähettää reilun vuoden hiljaiselon jälkeen. Viestissä luki: Tule käymään.menetät asunnon . Lisätietoja saat kun soitat. Äiti.