Eräänä yönä heräsin selkeään ajatukseen: meidän pitää mennä Balille. En tiennyt miksi tai mistä ajatus tuli. Suunnittelimme sitten kymmenen viikon reissun Oseaniaan, johon yhdistettiin myös Balin saari.

Jo ajomatkalla Balin lentokentältä Amedin kaupunkiin sanoin miehelleni, että minulle ei enää tarvita paluulippua. Kaikki oli yksin­kertaisesti niin kaunista! Vihreät riisiterassit, hameisiin ja hassuihin otsatötsähuiveihin sonnustautuneet miehet, koristellut puut ja alttarit, kirkas meri...

Amed on pieni kalastajakylä mustalla laavahiekkaisella rannalla. Paikalliset ovat avoimen uteliaita matkailijoita kohtaan, ja ensimmäisenä päivänä vastasimme kymmeniä kertoja samoihin kysymyksiin: mistä tulemme, missä asumme ja minne olemme juuri nyt menossa. Ainahan juttelusta saattaa seurata kaupatkin.

Balilla on uskomaton määrä sääntöjä ja seremonioita. Yhtenä iltana lähirannallemme ilmestyi asukkaita pitämään seremoniaa painajaisia vastaan. He laittoivat koristeita kellumaan mereen ja peseytyivät sitten vedessä.

Asuimme kolmen huoneen majatalossa kylän laitamilla, ja olimme käytännössä ainoat vieraat koko rannalla. Kuulostaa paratiisilta, jos ei ota huomioon talon takapihan metelöiviä possuja ja aamuyöstä kiekumisensa aloittavia kukkoja. Lisäksi kylässä oli lukematon määrä kanoja vapaina ja pari vuohta.

Jo ensimmäisenä päivänä kylän ­tyttöparvi adoptoi meidät. Saimme kutsumanimet mami ja papi. He yrittivät myydä meille ­paikallista suolaa ­korissa ja sitten opettaa meidät balilaisiksi, treenaten samalla omaa englantiaan. Teimme tyttöihin vaikutuksen, kun kutsuim­­me heidät majapaikkaamme Coca-Colalle. Pääsimme heidän avullaan myös pikku temppeliin täydenkuun seremoniaan, jossa kilkuteltiin kelloa ja jaettiin siunattuja hedelmiä.

Naapuritalossa oli valmisteltu häitä, ja mekin saimme ­kutsun. Olimme ­heränneet yleensä varhain, mutta juuri hääpäivän aamuna nukuimme pommiin ja missasimme sulhasen lähettämisen morsiamenhakuun.

Kävimme kuitenkin uusiin sarong- ja udeng-asuihimme sonnustautuneina juhlapaikalla onnittelemassa hääparia ja vanhempia sekä nauttimassa teetä ja banaaninlehti­riisiä. Syötyämme lounaamme muualla palasimme juhlaan seremoniaan, jossa viskottiin vettä morsiusparin päälle. Yksi paikallisista piti meille kohteliaasti seuraa muutaman englannin sanan taidollaan. Balilaisia asujamme kehuttiin kovasti, ja meitäkin kuvattiin.

Tavallinen vieraan antama lahja näissä häissä oli kaksi kiloa riisiä ja sokeria, tuotuna paikalle pään päällä korissa kantaen. Vaatekaupan rouva oli kuitenkin neuvonut meitä viemään hääparille mieluummin vähän rahaa kuoressa, koska emme kuitenkaan osaisi tehdä sitä korijuttua ihan oikein, hän arveli.

Toisen hääpäivän iltana juhliminen huipentui ulkoilmadiskoon, ja musiikki kaikui läpi kylän. Illalla mieheni haettiin vielä mukaan ukko­rinkiin palmuviinalle. Miehet ringissä kotipolttoisella taitaa olla koko maailman yhteinen perinne!

Kolmantena hääpäivänä morsian sitten muutti naapuriin miehensä perheeseen, ja ­hauskat juhlat päättyivät.

Tapahtuiko sinulle reissussa jotain tarinan arvoista? Kirjoita siitä noin A4-arkin mittainen juttu ja lähetä teksti osoitteeseen ­mondo@a-lehdet.fi. Julkaistusta jutusta maksetaan pieni palkkio.