Oilin, 65, ja Maija-Liisan, 82, ystävyys alkoi ruusujahdissa rautakaupassa, mutta oli katketa heti alkuunsa – Lehti-ilmoitus toi heidät taas yhteen
Ystävyys
Oilin, 65, ja Maija-Liisan, 82, ystävyys alkoi ruusujahdissa rautakaupassa, mutta oli katketa heti alkuunsa – Lehti-ilmoitus toi heidät taas yhteen
Erilainen tausta ja ikäero eivät merkitse mitään Oili Kantolan ja Maija-Liisa Härkösen tuoreessa ystävyydessä. Heti ensi tapaamisella he vaistosivat, ettei kumpikaan ole päässyt elämässä helpolla. Ystävyyden perustana ovat silti huumorintaju ja myönteinen asenne.
Julkaistu 17.1.2023
Apu Terveys

Oili Kantolaa, 65, ja Maija-Liisa Härköstä, 82, naurattaa. He muistelevat jälleen viime toukokuista tapaamistaan.

– Eikö se ollut niin, että minä aloitin puhumisen? Maija-Liisa kysyy.

– Sinä se olit. Olimme yhtä aikaa rautakaupan edessä pyörätelineen luona. Ruusut olivat kaupassa tarjouksessa, ja sinä mietit, mistähän päin ne löytyvät, Oili muistaa.

Hän ehdotti vanhemmalle rouvalle, että lähdetään yhdessä etsimään ruusuja.

– Ajattelin heti, että sinulla on tosi terävä huomiokyky. Tajusit, että toivoin hieman apua, Maija-Liisa sanoo.

Ruusut löytyivät, ja Oilin huomiokyvystä oli jälleen hyötyä. Kukat piti kääriä itse paperiin, mikä ei ollut helppoa Maija-Liisalle, jonka toinen käsi ei ollut aivan kunnossa. Oili havaitsi silmänurkastaan, että apu voisi olla taas tarpeen. Hän kääri ruusut ja asetteli ne Maija-Liisan pyörän koriin.

­– Oili houkutteli minut myös ilmaisen kahvitarjoilun äärelle, haki kahvit ja järjesti alustan, jolle sain laskettua kahvikupin.

Rouvat söivät munkkipossun puoliksi ja saivat vielä ilmaiset ämpäritkin. He löysivät nopeasti yhteisen keskustelunaiheen. Kumpikaan ei pitänyt siitä, että ihmiset valittavat usein niin turhan tuntuisista ja mitättömistä asioista.

– Jotenkin vaistosimme toisistamme, ettei kumpikaan ole päässyt elämässä helpolla. Totesimme, että nautitaan elämästä niin kauan kuin pystytään, Oili sanoo.

Maija-Liisa Härkönen ja Oili Kantola tapasivat rautakaupassa, mutta kadottivat sitten toisensa hetkeksi. Onneksi paikallislehti tuli apuun.

Ystävä löytyi lehti-ilmoituksella

Rautakaupan pihasta naiset lähtivät taluttamaan pyöriään ämpärit pyöränkahvoissa roikkuen.

– Puhua pälpätimme koko ajan. Ohimennen esittelimme itsemme, mutta myöhemmin kävi ilmi, ettei kumpikaan muistanut toisen suku­nimeä, Maija-Liisa nauraa.

Muutama viikko myöhemmin Maija-Liisa lähti etsimään Oilia suunnilleen sieltä päin, missä tiesi tämän asuvan. Hän katseli postilaatikoita: tulisiko nimi mieleen, jos sen näkisi?

– Ei tullut. Surin, että tähänkö tämä ystävyys päättyi. Sitten otin yhteyttä tuttuun paikallislehden entiseen toimittajaan. Hän sanoi tietävänsä konstin.

Pian paikallislehdessä julkaistiin tekstari, jossa yli kahdeksankymppinen eläkeläisrouva etsi häntä kaupassa auttanutta nuorempaa naishenkilöä. Tekstarissa todettiin, että ystäviä ei ole koskaan liikaa. Lopuksi tuli pyyntö: ”Oili, ota yhteyttä toimituksen kautta.”

– Minä näin ilmoituksen, ja niin näki moni tuttavakin. Puhelin alkoi soida. Kun menin kauppaan, tunsin itseni jo ihan julkkikseksi. Soitin lehteen ja sain numerosi, Oili kertoo huvittuneena.

Sen jälkeen kaksikko on soitellut viikoittain, ja Maija-Liisa on usein pyöräillyt Oilin luo. Jos ei asiaa, niin ainakin asiantynkää riittää aina. Ja naurua. He pyrkivät siihen, että myönteiset asiat pysyvät päällimmäisinä.

Oililla on paljon ystäviä, iältään parikymppisistä yli kahdeksankymppisiin. Hän tekee myös vapaaehtoistyötä vanhusten parissa.

Vanhusten auttaminen tuo iloa

Oilin ja Maija-Liisan taustat ovat hyvin erilaiset. Oili muutti nuorena Suomussalmelta Ouluun. Aluksi hän asui siskonsa luona ja työskenteli kotiapulaisena.

– Elämä oli sellaista raiteilleen hakeutumista, koska ei ollut omaa asuntoa. Sitten sain laitosapulaisen paikan päiväkodissa ja pystyin vuokraamaan pienen yksiön rivitalosta. Huonekaluja ei alkuun juuri ollut: omistin sängyn ja muutaman lakanan. Elämä näytti kuitenkin valoisammalta. Oli ihanaa asua omassa kodissa, Oili muistelee.

Seuraavaksi hän pääsi toiseen päiväkotiin siivoojaksi ja pystyi vuokraamaan isomman asunnon. Elämä sujui hyvin, ja Oili ajatteli, että hän ei koskaan mene naimisiin. Tansseista löytyi kuitenkin mukavan tuntuinen mies. Oili avioitui, ja liitto kesti 20 vuotta. Nykyisin hänen perheeseensä kuuluu kolme lasta ja kolme lastenlasta.

Sittemmin Oili muutti Kempeleeseen ja on viihtynyt erittäin hyvin. Hän on jatkanut myös vapaaehtoistyötään, joka juontaa juurensa lapsuuteen.

– Naapurissa asui vanha pariskunta, isän kaukaisia sukulaisia. Pidin heistä paljon. Siitä asti vanhukset ovat olleet lähellä sydäntäni. Olen käynyt mielelläni auttamassa, siivoamassa ja laittamassa ruokaa. Sanonta ”antaessaan saa” pitää ainakin minulla paikkansa. Olen saanut suurta iloa vanhusten auttamisesta.

Maija-Liisa syntyi talvisodan keskellä eikä elämä ole aina hellinyt. Silti hymy on edelleen herkässä.

Ihaili mopoa, sai kuljettajan

Maija-Liisa eli lapsuutensa Lapissa. Hänen isänsä työskenteli Inarin kirkkoherrana. Pappilaa ei ollut, vaan perhe asui kirkon sakastissa. Myöhemmin ruotsalaiset lahjoittivat seurakunnalle parakkiasunnon pappilaksi.

– Kävin kansakoulun, ja sen jälkeen äiti piti pappilassa keskikoulua lapsille. Lapsuuteni oli rankkaa jälleenrakennusaikaa sodan jälkeen. Ihmiset asuivat korsuissa – meillä sentään oli sakasti. Metsät olivat miinoja täynnä, ja moni ystävä kuolikin niihin, hän muistelee.

Myöhemmin isä siirtyi Tervolan kirkkoherraksi ja perhe muutti etelämmäs. Maija-Liisa lähti opiskelemaan muun muassa teologiaa ja filosofiaa.

Opiskelujen kautta hän tapasi myös tulevan puolisonsa 21-vuotiaana. Maija-Liisa opiskeli tuolloin Oulun kesäyliopistossa ja asui viikot erään ystävänsä luona.

– Viikonloput vietin Rovaniemellä toisten ystävien luona ja ajoin sieltä maanantaiaamuisin mopolla Ouluun. Matkaa oli yli 200 kilometriä, joten ehdin yleensä viime tingassa opiskelupaikan pihalle. Eräs nuori mies avasi minulle usein ulko-oven.

Mies ihaili tytön mopoa ja samalla vaivihkaa kuljettajaa. Maija-Liisa ja Seppo Härkönen vihittiin muutama vuosi myöhemmin. Miehestä tuli opettaja, joka teki mittavan elämäntyön myös musiikin alalla ja johti muun muassa monia kuoroja. Maija-Liisakin päätyi lopulta opettajan työhön.

”Ajattelin heti, että sinulla on tosi terävä huomiokyky. Tajusit, että toivoin hieman apua.”
Maija-Liisa

Hän sai miehensä kanssa viisi lasta. Ensin syntyi neljä tyttöä, sitten poika.

– Poika eli vain yksitoista kuukautta. Hän kuoli hemofilusbakteeriin. Myöhemmin adoptoimme pienen pojan, jota isosiskot palvoivat, aivan kuten edesmennyttä veljeäkin.

Maija-Liisa menetti myöhemmin vielä toisen lapsen. Tytär Kirsti Härkönen oli ihmisoikeusaktivisti, joka päätyi Turkkiin tutkimaan, onko maa kelvollinen Euroopan unioniin

– Tuolloin hän tutustui kurdien vaikeuksiin. Hän pyhitti elämänsä kurdeille ja kirjoitti kirjan Kunniallisen naisen taakka, jossa kertoo kurdinaisten kauheista kokemuksista.

Tytär joutui turkkilaisten vainon kohteeksi. Kotimaahan palattuaan hän teki väitöskirjaa filosofiasta ja opetti Turun yliopistossa. Kokemukset olivat kuitenkin liikaa herkälle ihmiselle eikä hän jaksanut enää elää.

– Hän kuoli 31-vuotiaana ja jätti jälkeensä viestin: ”Häpeän olla ihminen.”

Seitsemän vuotta sitten Maija-Liisa jäi leskeksi. Hän asuu nykyään yksin.

Oili ja Maija-Liisa ovat samaa mieltä siitä, että on ystävän paras ominaisuus on huumorintaju.

Huumori ja ukkosen pelko yhdistävät

Elämänkokemuksiaan naiset ovat jakaneet etenkin viime kesänä Ylikiimingissä Maija-Liisan mökillä.

– Oli kaunis kesäpäivä. Sinä istuit laiturilla, ja minä lämmitin saunaa. Sitten aloimme kertoa elämämme tarinoita, Maija-Liisa muistaa.

Oili sanoo, että hän nautti suuresti veden rauhoittavasta vaikutuksesta. Se oli kuin terapiaa. Mieleen tuli muistoja, joista hän halusi avautua.

– Kerroin, mistä olen lähtenyt ja mitä kaikkea kokenut. Se oli hyvin erikoinen tilanne. Aiemmin lamaannuin aina täysin, kun aloin puhua menneisyyden kipeistä asioista. Nyt pystyin kertomaan niistä Maija-Liisalle.

Naiset toteavat, että harvalla elämä menee pelkästään hyvin. Välillä on todella raskasta, ja monesta asiasta saattaa jäädä traumoja.

Maija-Liisa ja Oili yrittävät aina nähdä ja muistaa hyvät asiat. Se on helpompaa yhdessä, koska henkilökemiat pelaavat, ja molemmat osaavat iloita pienistäkin asioista. Toista voi myös katsoa silmiin.

– Meillä on huumorintajua emmekä valita mistään, Oili sanoo.

Ikäero ja erilainen tausta eivät haittaa kumpaakaan. Molemmilla on myös muita ystäviä, mutta Oilin sanoin jokaisen kanssa seurustellaan eri tavoin. Häntä ja Maija-Liisaa yhdistävät myös huonounisuus ja ukonilmojen pelko. Kaksi yötä Ylikiimingin mökilläkin lyheni yhteen, kun taivaanrannassa alkoi näkyä ukkospilviä.

– Muistan aina, miten empaattinen Oili oli rautakaupassa ja miten hyvä huomiokyky hänellä oli. Toivon, että ystävyystarinamme rohkaisisi myös muita: jos kohtaa ihmisen, jonka haluaisi uudestaan tavata, pitää olla rohkea. Minä en ole Facebookissa, mutta paikallislehti oli tässä tapauksessa minun Facebookini, Maija-Liisa nauraa.

Hän ottaa laukustaan esiin kaksi kukkia käsittelevää kirjaa. Toisen hän oli ostanut edesmenneelle tyttärelle joululahjaksi, mutta sitä joulua ei koskaan tyttärelle tullut. Toinen on hänen äidilleen kuulunut kirja, jota Maija-Liisa on säilyttänyt aarteenaan.

– En ole aiemmin kohdannut sellaista ihmistä, jolle olisin nämä raaskinut antaa.

Hän on kirjoittanut äidin kirjaan omistuskirjoituksen: ”Ystävä on valtava voimavara.”

Vuorovaikutus ratkaisee

Ystävyys syntyy useimmin suunnilleen samanikäisen kanssa. Psykologi, psykoterapeutti Leea Mattila sanoo, että kaveruutta ja vertaistukea haetaan helposti ihmiseltä, jolla on suunnilleen samanlainen elämäntilanne kuin itsellä.

– Ratkaisevin tekijä ei kuitenkaan ole ikä, vaan vuorovaikutus. Tärkeintä on, että toisen seurassa tulee hyvä olo. Ystävän seurassa pitää kokea, että on hyväksytty ja arvostettu. Myös turvallisuuden tunne on tärkeä, hän sanoo.

Suuri ikäero ei haittaa, jos on avoimesti kiinnostunut siitä, miten toinen näkee maailman omien kokemustensa pohjalta.

– Kun vuorovaikutus tuntuu hyvältä, erilaiset taustat, esimerkiksi erot koulutuksessa tai varallisuudessa, eivät haittaa. Osoittaa avarakatseisuutta ja kypsyyttä, että on kiinnostunut ihmisestä ihmisenä. Iän myötä moni kasvaa henkisesti ja kykenee luopumaan tietyistä ystäviin liittyvistä vaatimuksista. Toisen kokemuksia pystyy jakamaan, ja hänelle voi kertoa, mikä on itselle tärkeää.

Ystäviä tarvitaan läpi elämän, sillä yksinäisyys on hyvin satuttava tunne. On myös luonnollista, ettei yhdeltä ihmiseltä voi saada kaikkea. Jonkun ystävän kanssa puhutaan pinnallisista asioista, mutta toiselle avaudutaan syvimmistä tunnoista.

– Lapsuudesta asti säilynyt ystävyys on hyvin arvokas suhde ja osa omaa elämäntarinaa. Tuolloin toisen tausta on itsestäänselvyys eikä siitä välttämättä edes keskustella. Kun ystävystytään varttuneempina, voi tuntua hyvältä kertoa oma elämäntarinansa. Saattaa olla kiinnostavaa nähdä, miten toinen reagoi kuullessaan sen ensi kertaa.

Mattila sanoo, että kuulija voi auttaa kertojaa oivaltamaan jotain uutta. Varttuneempana asioista myös kertoo ehkä eri tavoin kuin nuorena.

– Omasta tarinastaan on saattanut kokea niin valtavaa häpeää, ettei siitä olisi kyennyt aiemmin edes puhumaan. Iän myötä häpeästä pystyy luopumaan. Uuden ystävän kanssa saattaa syntyä niin syvä turvallisuuden tunne, että voi puhua vaikeistakin asioista, Leea Mattila toteaa.

Asiantuntija: psykologi, psykoterapeutti Leea Mattila.

Kommentoi »