Lehtola, Rekula, Jokela, Brotherus... Suurnäyttely palaa 90-luvun valokuvan kultakaudelle ja nyt tunnetut nykyvalokuvaajat kertovat, millaisen jäljen ysäri heihin jätti
Valokuvataiteen museon uusi näyttely keskittyy 1990-lukuun. Millä tavoin 90-luvun vaikutteet näkyvät tuolla vuosikymmenellä aikuistuneiden ja opiskelleiden valokuvaajien kädenjäljessä?
Kesytön ysäri – Suomalaisen valokuvataiteen 1990-luku -näyttely Suomen valokuvataiteen museossa Helsingin Kaapelitehtaalla 20.9.–12.1.2025. Artikkelin pääkuva on Jouko Lehtolan sarjasta Nuoret sankarit, 1995–1996 ja Suomen valokuvataiteen museon kokoelmista.
Saattaa näyttää siltä, että kaikki muuttunut, mutta se ei ole totta. Helsingin Kaapelitehtaalla siis. Viime vuosien lisärakentaminen ja remontit ovat tehneet rakennuksen julkisivusta erinäköisen. Sisäpihan C-rapun toisen kerroksen perimmäinen studiotila on kuitenkin miltei tismalleen samannäköinen kuin noin 30 vuotta sitten.
”Siis tää on niin nostalgista”, valokuvaaja Juuso Westerlund sanoo heti, kun hän on päässyt ovesta sisään.
”Mä olin täällä ysärillä Steffen assarina vedostamassa kuvia. Tuossa seinällä on just yks kuva, mitä olen ollut tekemässä.”
”Steffe” on tietenkin valokuvaaja Stefan Bremer, joka on pitkään ollut täällä vuokralaisena. Päävuokralainen on kuitenkin valokuvatoimisto Quiet, jota pyörittävät Outi ja Juha Törmälä.
”Ois mulla ollu täällä kahvia keitettynä”, Outi Törmälä huomauttaa, kun hän näkee haastattelijan noutolatten.
Kahvi kuitenkin unohtuu, kun Törmälä ja Westerlund alkavat pohtia, missä he ovat ensimmäisen kerran tavanneet.
”Sä olit vuosituhannen vaihteessa töissä Lehdentekijöillä ja mä hain sinne”, Westerlund muistaa. ”Sähän jopa haastattelit mua!”
Suomi on pieni maa, jossa kaikki valokuvaajat tuntevat toisensa jollain tavalla. Tai tunsivat ainakin ennen. Ja siitä on nyt tarkoitus nimenomaan puhua, entisistä ajoista. Tarkemmin sanottuna 1990-luvusta. Tuota ajanjaksoa on kutsuttu suomalaisen valokuvan kultakaudeksi ja taitekohdaksi. Valokuvataiteen museossa, tämän saman rakennuksen G-rapussa, on avautumassa Kesytön ysäri -näyttely, joka esittelee tuon ajan kuvia harvinaisen laajasti: esillä on 90 teosta 48 taiteilijalta.
Monet ovat sitä mieltä, että ysärin jälkeen suomalainen valokuva ei ollut ennallaan. Mutta miksi?
Juuso Westerlund, 49, on suomalaiseksi valokuvaajaksi menestynyt harvinaisen hyvin ulkomailla. Hänen lehti- ja taidekuviaan on julkaistu muun muassa sellaisissa medioissa kuin Wall Street Journal, Monocle, Guardian ja Vice.
Mutta 1990-luvun puolivälissä helsinkiläisellä teinipojalla ei ollut mitään hajua koko hommasta. Westerlund sai ensimmäisen oman kameransa vasta vuonna 1997.
”Siksi mä sitten hainkin opiskelemaan valokuvaa Turun taideakatemiaan. Muualle olisi pitänyt olla portfolio. No, mulla ei ollut, kun ei ollut oikein mitään kuvia.”
Silti Westerlund pääsi kouluun ja viihtyi siellä hyvin. Outi Törmälä taas opiskeli ensin journalistiikkaa Tampereella, sitten valokuvausta Taideteollisessa korkeakoulussa ja lopulta eri koulujen yhdessä koordinoimassa ”elektronisen kuvajournalismin maisteriohjelmassa”.
Miten valokuvasta ysärillä opetettiin?
”No, Turussa oli aluksi paljon ihan perustekniikkaa. Siihen aikaan piti samaan aikaan osata kehittää pimiössä ja toisaalta hallita ne Photoshopin ekat versiot”, Westerlund aloittaa.
”Mutta toinen suuri juttu oli tietysti ilmaisu. Meillä oli paljon vierailevia opettajia ja työpajoja. Esimerkiksi Jönssi ja Steffe ja Timo Kelaranta kävi siellä, mutta ne varmaan kiersi kaikki koulut.”
Jönssi on Jouko Lehtola, ja Steffestä olikin jo puhetta. Lempinimet toistuvat tapaamisen aikana vielä monta kertaa. On selvää, että Lehtola ja Bremer olivat jo ysärillä merkittäviä henkilöitä.
Outi Törmälä pohtii, voiko taidetta ylipäätään opettaa.
”Kyllä mun mielestä voi. Se on just sitä että katsotaan kuvia, tehdään kuvia ja puhutaan kuvista. Opettajilla on suuri merkitys tässä prosessissa. Ysärillä kuvia katsottin dioilta.”
Törmälän ja Westerlundin opiskeluaikoina koko ala oli korkeakouluissa nuori. Taideteollisessa korkeakoulussa valokuvausta saattoi opiskella pääaineena vuodesta 1971 lähtien, Lahden muotoiluinstituutissa vuotta myöhemmin. Sitä ennen koulutusta olivat tarjonneet lähinnä kameraseurat.
Se, että opetusta oli annettu vasta vähän aikaa, merkitsi vapautta, Törmälä ja Westerlund sanovat. Eivät opettajat yrittäneet laittaa heitä mihinkään tiettyyn malliin, vaan antoivat vaihtoehtoja ja mahdollisia suuntia.
”Mutta ei meihin vaikuttaneet vain ne opettajat, vaan myös kanssaopiskelijat”, Törmälä huomauttaa.
”Koko Suomen valokuvaopiskelijayhteisö oli aika tiivis. Mä tiesin, ketkä opiskeli mun kanssa samaan aikaan esimerkiksi Lahdessa ja Turussa. Koko ajan käytiin jossain avajaisissa, oli kauheasti pöhinää.”
Yksi hänen kurssikavereistaan Taideteollisessa korkeakoulussa oli lupaava nuori kuvaaja nimeltään Hanna Weselius.
Hanna Weselius, s.1972, valokuvataiteen vanhempi yliopistonlehtori: ”Ajattelen, että 1990-luvulla tapahtui kaksi merkittävää asiaa. Ensinnäkin silloin tehtiin Suomen ensimmäiset valokuvaa käsittelevät väitöskirjat. Ne olivat Merja Salon ja Taneli Eskolan. Se oli koulutuksellisesti hyvin iso asia, valokuvataiteen koulutus ikään kuin etabloitui.
Toiseksi naiset tulivat hyvin vahvasti alalle. Minä aloitin valokuvan opinnot vuonna 1993 Taideteollisessa korkeakoulussa, ja meidän koko vuosikurssilla oli vain yksi mies. Se tasapaino notkahti kerralla aivan erilaiseksi. Totta kai siinä oli taustalla se, että naiset olivat tapelleet koko 1980-luvun ja pohjustaneet sitä muutosta. Sittenhän he olivatkin kaikki proffina siellä Taikissa, Merja Salo, Leena Saraste ja Ulla Jokisalo.
Naisten esiinmarssi herätti tietysti kaikenlaisia reaktioita. Koulussa meille saatettiin sanoa, että naisten ei kannata ottaa elokuvaa sivuaineeksi, kun ettehän te jaksa kantaa elokuvakameraa. Suunnilleen samaan aikaan Timothy Persons myös aloitti Helsinki Schoolin, josta jälkikäteen sitten tuli kaikenlaisia asioita ilmi.
Minä kuvasin ysärillä esimerkiksi Vihreään Lankaan, Helsingin Sanomiin ja Greenpeacelle aktivistina. Lisäksi tein taidekuvaa. Tuntuu, että silloin lehti- ja taidekuva olivat enemmän erillään. Markus Jokela oli itselleni tärkeä mentori. Vedostin hänelle kuvia ja hän opetti minua. Hänen ja Martin Parrin vaikutteet näkyivät selvästi, kun kuvasin ihmisiä salamalla päin pläsiä.
Ysärillä ei vielä ollut kuvankäsittelytekniikoita ja filmi oli kallista, varsinkin nuorelle ihmiselle. Se tarkoitti, että kuvattiin paljon vähemmän. Nykyään kuvat ovat teknisesti hirveän paljon parempia, ihan kaikki pimeässä kuvaaminen ja tarkkuus ja muut jutut. Kun pystyy tekemään isommalla volyymilla, niin se antaa valtavasti mahdollisuuksia.
Tänä päivänä jokainen voi julkaista. Alalla ei ole enää portinvartijoita samalla tavalla kuin ennen. Silloin oli hirveän tärkeää, että ensin pääsi johonkin kouluun ja sitten lehteen. Sosiaalinen media on muuttanut tätä asetelmaa.”
Aamupäivän valo kulkee pitkin studion seiniä Kaapelihuoneella. Outi Törmälä ja Juuso Westerlund ovat kerranneet opiskeluaikojen fiiliksiä ja kertoneet kouluista, mutta miten paljon he seurasivat kansainvälistä valokuvaa nuorina opiskelijoina?
”No täytyy muistaa, että tää oli aikaa ennen kuin ihan kauheasti käytettiin nettiä. Totta kai meillä oli koulun kirjasto ja isot nimet tunnettiin, mutta ei me niin kauhean paljon tiedetty, mitä ulkomailla tapahtuu”, Westerlund sanoo.
Yksi isoista nimistä oli Martin Parr, joka opetti Taideteollisessa korkeakoulussa 1990-luvun alussa. Hän oli dokumentaristi, joka kuvasi erityisesti keskiluokkaa. Suomessa dokumentaristista valokuvaa oli tehty aiempina vuosikymmeninä, mutta ysärillä suuntaus ei ollut erityisesti voimissaan. Törmälää ja Westerlundia se kuitenkin kiehtoi – ehkä aluksi erityisesti kansainvälisten tekijöiden töissä.
”Monen suomalaisen dokumentaristin kuvamaisema oli niin kiinni maaseudussa. Minä olen kotoisin Tampereelta, niin ei se jotenkin säväyttänyt. Vasta sitten kun alkoi tulla tätä urbaanimpaa kamaa, niin innostuin enemmän myös kotimaisista tekijöistä”, Törmälä kertoo.
Myös Westerlund ihaili enemmän kansainvälisiä tekijöitä. Hän myöntää, että ei osannut innostua esimerkiksi Turun opettajansa Armi Laukian symbolisista töistä, joissa oli paljon kukkia.
”Mähän olin parikymppinen nuori mies ja ajattelin lähinnä, että rokki on sitä parempaa, mitä kovempaa sitä soitetaan. Valokuvaukseen suhtauduin tuolloin vähän samoin, kaikki rajumpi kama kiinnosti.”
Sitä kamaa Westerlund löysi muun muassa yhdysvaltalaisen Larry Clarkin Tulsa-kirjasta ja ruotsalaisen Anders Petersenin 1960-luvun tuotannosta, joka käsitteli kosteaa elämää Hampurin punaisten lyhtyjen alueella.
”Mä kävin tapaamassakin Peterseniä Tukholmassa. Ajattelin, että juuri tällainen kuvaaja haluan olla. Tietty Steffessä ja Jönssissä oli jotain samaa.”
Yhtäkkiä molemmat haastateltavat kohottautuvat tuoleissaan ja alkavat viuhtoa käsillään. Samalla he selittävät, mikä heitä dokumentarismissa aikanaan innosti. Puheenvuorot menevät päällekkäin, ja on vaikeaa saada selvää, kuka sanoo mitäkin.
”...siis että miten pääsee mahdollisimman lähelle sitä kuvattavaa, niin lähelle, että niistä kuvista haistaa hien ja muut eritteet ja silti tuntuu että pitää olla raaempaa, lähemmäs, enemmän!” Westerlund pauhaa.
Törmälä komppaa.
”Joo, ettei se jää vaan kädenlämpöiseksi, silleen että jostain vähän kauempaa katsellaan!”
No, kuka sitä Suomessa teki, siis mainittujen Steffen ja Jönssin lisäksi?
Paljastuu, että haastateltavilla on ollut nuoresta asti yksi yhteinen idoli: Markus Jokela.
Markus Jokela, s. 1952, valokuvaaja: ”Minä tulen sillä lailla valokuvan ulkopuolelta, että en koskaan opiskellut sitä. Olin 1980-luvulla Helsingin Sanomissa kirjoittavana toimittajana. Harrastin kyllä valokuvausta ja olin pitänyt näyttelynkin. Kun tutustuin Ilkkaan (Malmberg), meille muodostui sellainen haave, että haluttiin tehdä yhdessä suuria kuvareportaaseja. Minua kiinnosti erityisesti arki, kaikki tavallinen ja keskiluokkainen. Se natsasi myös Ilkan ajatuksiin.
Kuukausiliite oli juuri perustettu. Me lähdettiin aluksi reportaasimatkoille omin päin ja omilla rahoilla. Ensimmäinen matka suuntautui Münchenin olutfestivaaleille, toinen Meksikoon. Vähitellen päästiin sitten reissaamaan myös talon rahoilla ja työaikana.
1980-luvu oli ollut suomalaisessa valokuvassa mustavalkoisen, romantisoivan dokumentarismin aikaa. Ysärin myötä se väistyi ja tilalle tuli värikkäämpi, moneen suuntaan pyristelevä tyyli. Suomalaisilla kuvaajilla alkoi olemaan enemmän kytkyjä maailmalle ja täällä kävi ulkomaisia tyyppejä puhumassa ja opettamassa.
Lehtikuvaajasakki oli 1990-luvun alussa vielä aika konservatiivista. Kaikki olisi pitänyt tehdä niin kuin ennenkin. Minä taas aloin apinoimaan uutta, erityisesti Iso-Britanniasta tulevaa värivalokuvaa. Ne olivat raadollisia kuvia, jotka otettiin kovalla salamalla. Kohdetta ei kuvattu yhtä myötäsukaisesti kuin aikaisemmin. Aika paljon sain niistä kuvista takkiini, minua ja töitäni haukuttiin.”
On syytä palata ysäriltä nykyaikaan. Valokuvauksessa on viimeisen 30 vuoden aikana muuttunut moni asia: tekniikka, ansaintalogiikka, sosiaalisen median rooli…
Kysytään suoraan: oliko ennen kaikki paremmin?
Törmälä ja Westerlund taitavat olla vähän sitä mieltä, että oli.
”Silloin valokuvaajilla oli vielä tekijänoikeudet”, Westerlund sanoo.
Molemmat haastateltavat ovat olleet opettamassa myös nykyisiä valokuvaopiskelijoita. Näillä on kuvaamiseen erilaisia motiiveja kuin ennen.
”Jotkut haluavat opiskella valokuvaa siksi, että voisivat ottaa parempia selfieitä. Katse on kääntynyt maailmasta itseen”, Törmälä kuvailee.
Westerlundia taas vaivaa nuorison traditiotietoisuuden puute.
”Tulee sellainen olo, että he eivät tunne olevansa osa jatkumoa. En mä tarkoita, että vanhempia tekijöitä pitäisi kunnioittaa mestareina, mutta että ymmärtäisi, mistä tullaan.”
No, mutta miltä ne ysärin kuvat sitten tänä päivänä näyttävät?
Vähän kömpelöiltä välillä, he myöntävät.
”Mutta ainakin uskallettiin heittäytyä, vaikka se välillä olikin vähän naiivia. Ja samaa oli mun mielestä se meidän silloisten opettajien meininki. He hirveällä riemulla jakoivat omaa innostustaan meille. Ja musta me omaksuttiin se sillä lailla, että ei pelätty tehdä kokeiluja”, Westerlund tiivistää.
Lopuksi sananen lehtimaailmasta. Outi Törmälä ei ajattele, että nykylehtien omat kuvaajat olisivat sen huonompia kuin ennenkään.
”Mutta nykyiset käytännöt ja tekemisen tavat tekevät monille mahdottomaksi ottaa ja tehdä hienoja kuvia.”
Westerlund sanoo saman asian vielä suoremmin.
”Kaikki lehdet näyttää nykyään ihan samalta, siis visuaalisesti. Kuvat ovat sellaista kertakäyttöä varten, eivät ne enää jää elämään. Kuka muistaa nykylehtien kuvia 30 vuoden päästä?”
Hän on hetken hiljaa.
”Mä kuulostan kyllä aika huonolta häviäjältä, kun tällä lailla valitan kaikesta.”
Perttu Saksa, s. 1977, valokuvaaja ja kuvataiteilija: ”Ysärin lopussa oli meneillään pieni nousukausi, kun oltiin jollain lailla selvitty lamasta. Siitä tuli sellainen olo, että kaikki on mahdollista. Tietysti se liittyi myös siihen, että olin itse nuori. Mutta valokuvauksessa tapahtui paljon, tehtiin asioita spontaanisti ja rohkeasti.
Minä opiskelin valokuvaa ja taidetta Lahden muotoiluinstituutissa ja Kuvataideakatemiassa. Lahdessa opettajina olivat muun muassa Jouko Lehtola ja Stefan Bremer. Ei heillä mitään yhtenäistä yhtä viestiä ollut. Kaikki tuntui kiteytyvän oman äänen ja tyylin löytämiseen.
Se on ilman muuta vaikuttanut, että aloin kuvaamaan analogisena aikana. Tekeminen oli hidasta. En enää kuvaa juurikaan filmille, mutta sen sijaan olen kuvannut 1800-luvun menetelmillä. Ja otan mielelläni kuvia aika isoilla kameroilla. En tykkää siitä, jos kamera tuntuu kaukosäätimeltä.
Olen tehnyt sekä taidekuvaa että kuvannut eri medioille. Lehtimaailmassa kaikki on 1990-luvun jälkeen muuttunut, kun tekijä-julkaisijasuhde murtui ja lopputuote ei ole enää tekijöiden käsissä. Kyllä se ilman muuta on vaikuttanut siihen, että tänä päivänä lähinnä hukutaan paskoihin kuviin.
Törmäsin Imageen jo ennen opiskeluaikoja, ysärin alkupuolella. Totta kai uudet julkaisut olivat iso juttu. Image oli silloin kuvallisen maailman suunnannäyttäjä.
Ensimmäisen kerran kuvasin Imagelle, kun olin vielä opiskelija Lahdessa. Aiheena olivat helsinkiläiset isot automarketit ja välineenä palkkikamera, sellainen haitaria muistuttava iso kone. Sillä oli tosi kallista kuvata. Tekstissä sitten lueteltiin kunkin marketin autopaikkojen määriä ja tuotteiden hintoja, erilaisia volyymeja. Sen jälkeen tein Imageen useita samantyyppisiä juttuja, joissa visuaalisuus oli se lähtökohta.
Digitaalinen kuva ja some ovat muuttaneet ihmisten suhtautumista valokuvaan. Nykyään kaikki ovat paljon tietoisempia siitä, mihin kuvia voidaan käyttää ja minne ne voivat levitä.”
Haastateltujen kuvia Imagesta
Juuso Westerlund, Outi Törmälä ja Perttu Saksa ovat kuvanneet vuosien ajan myös Imageen. Alla muutamia heidän kuviaan 2010- ja 2020-luvuilta.
Juuso Westerlund
Outi Törmälä
Perttu Saksa
