Kuinka suvaitsevainen osaa olla ihminen, joka ei koskaan altistu vieraalle ja hämmästykselle?
Ajatus siitä, ettei koskaan matkustaisi minnekään kovin kauas, ahdistaa. Matkailu auttaa ymmärtämään eri tapoja, kohtaamaan uusia ihmisiä, hyväksymään toisenlaisia maailmoja. Ja tavalla, jota kulttuuri- ja luontodokumentit eivät koskaan tavoita, kirjoittaa Asta Leppä.
Julkaisin taannoin Instagramissa tarinan minun ja ystäväni nuoruuden matkasta Tiibetiin. 1980–90-luvun taitteessa, Tiibet oli vielä kehitysmaa, majataloissa oli maalattiat, iltaisin peseydyttiin pihalla kylmällä vedellä, katulamppuja ei ollut edes Lhasassa.
Kun kävelin yöllä pääkatua pitkin, pyhiinvaeltajien nuotiot paloivat rätisten pimeydessä. Taivas tiukkusi tähtiä. Kulkukoirat ulvoivat.
Temppelistä nousi savua ja rukousmyllyt pyörivät välkähdellen.
Muistot noista ammoisista tapahtumista olivat ihmeen eläviä. Vietimme idässä koko syksyn.
Mietin samalla, miten tärkeä kokemus tuo oli silloiselle itselleni ja sitä myöten koko elämälleni. Sitten mietin, miten tällaiseen matkailuun suhtauduttaisiin tänä päivänä.
Oliko oikein pyrkiä pyhille paikoille? Oliko oikein, että annoimme paikallisten pukea meidät tiibetiläisiin vaatteisiin, joissa sitten kuljimme suurimman osan oleskeluajastamme?
Ja ennen muuta: oliko ylipäätään oikein matkustaa niin kauas, maailman toiselle laidalle, lentokoneella?
”Yksi edestakainen kaukolento vastaa kolmasosaa suomalaisen ihmisen vuosittaisista keskimääräisistä hiilidioksidipäästöistä.”
Monet turistien suosimat kaupungit ovat hätää kärsimässä. Paikallinen väestö muuttaa turistien valloittamasta kantakaupungista, ja arki korvautuu, kuten matkailusosiologit sanovat, valetapahtumilla ja lavastetulla autenttisuudella.
Valetapahtumat ovat yksin turisteille rakennettuja nähtävyyksiä, lavastettu autenttisuus on puolestaan jotakin, jota paikallista kulttuuria tuntematon turisti luulee aidoksi, mutta joutuukin vedätetyksi. Esimerkiksi itse muistan kökkineeni kodassa, jossa esiintyi mukamas Lapin noita rumpua paukuttaen. Se oli tietysti silkkaa teatteria. Voi toki ajatella, että jos turisti itse kokee sisimmässään elämyksen, mitä väliä on aitoudella.
Mutta entä jos lopputulos on se, että laimeaan aitoon ympätään sisältöä, jonka ainut tarkoitus on houkuttaa turisteja avaamaan kukkaronnyörinsä? Entä jos kaupunki muuttuu vähitellen turismin kulissiksi, kuten nyt Venetsiassa on käynyt?
On myös vaikea sulattaa ajatusta, että pelkkä yksi edestakainen kaukolento vastaa kolmasosaa suomalaisen ihmisen vuosittaisista keskimääräisistä hiilidioksidipäästöistä (10 tonnia Co2/hlö). Tuo totuus vihlaisee.
”Ehkä pitäisi kysyä, onko jo koko turismi sellaista luksusta, joka on syytä unohtaa ilmastonmuutoksen raastamalla maapallolla.”
On erilaisia tapoja matkustaa. On all inclusive -tyyppistä, jossa ympäröivä maailma häviää näkyvistä, ja sitten reppureissaamista, jossa yritetään sulautua paikalliseen elämäntapaan. Mutta kumpi tavoista on eettisempi? Vaikea sanoa.
Ehkä pitäisi kysyä, onko jo koko turismi sellaista luksusta, joka on syytä unohtaa ilmastonmuutoksen raastamalla maapallolla.
Jotenkin ajatus siitä, ettei koskaan matkustaisi minnekään kovin kauas, ahdistaa. Matkailu opettaa jotakin, ainakin niille, jotka kulkevat maailmalla mieli avoinna. Se auttaa ymmärtämään eri tapoja, kohtaamaan uusia ihmisiä, hyväksymään toisenlaisia maailmoja. Ja tavalla, jota kulttuuri- ja luontodokumentit eivät koskaan tavoita.
Sillä kuinka suvaitsevainen osaa olla ihminen, joka ei koskaan altistu vieraalle ja hämmästykselle?
