Joskus surevan lohduttamiseksi ei löydy sanoja – Saako silloin pyytää apua tekoälyltä?

The Atlanticin alkuperäisen, englanninkielisen jutun voit lukea tästä linkistä.

Ystävä lähetti minulle hiljattain linkin suosittuun somejulkaisuun, jossa oli kuvakaappaus tekstiviestistä. Kuvatekstistä kävi ilmi, että viesti oli vastaus, jonka joku oli saanut ystävältään pyydettyään tältä henkistä tukea avioeron jälkeen.

”Olen todella pahoillani siitä, että sinulla on nyt niin vaikeaa”, viestissä luki. ”On täysin normaalia, että sinusta tuntuu jonkin aikaa pahalta. Rakkaudesta vieroittautuminen on rankkaa.”

Viestin saaja oli raivoissaan. Viesti oli ”omituinen”. Teennäinen. Epätyypillinen. ”Kerroin viestistä eräälle toiselle ystävälle”, twiitissä luki.

”Hän sanoi, että iMessage-viestin voi tunnistaa Chat GPT:n tekemäksi, jos heittomerkit ovat suoria, eivät kaarevia. No, arvatkaapa mitä?” Aivan oikein: viestissä olevat heittomerkit olivat tikkusuorat.

Siitä lähtien kun Chat GPT julkaistiin vuonna 2022, se on toiminut haamukirjoittajana kaikenlaisille vaikeille asioille: eroviesteille, muistokirjoituksille, vihkivaloille. Aihe herättää enimmäkseen kielteisiä mielipiteitä: koneet valloittavat maailman, eivätkä ne ole erityisen kaunopuheisia, ja tämä on ilman muuta merkki yhteiskunnan rappiosta.

Ystäväni lähetti minulle (sittemmin poistetun) avioerojulkaisun ärtyneen paheksunnan saattelemana. Mikä on täysin ymmärrettävää: ”Rakkaudesta vieroittautuminen on rankkaa”. Omituinen surunvalittelu, suoraan tietokoneohjelman kynästä.

Koko tilanne oli tietyllä tapaa absurdi: joku kaipasi toisen ihmisen tarjoamaa lohtua ihmissuhteen päättymisen jälkeen, ja toinen (muka) tarjosi sitä digitaalisen haamukirjoittajan välityksellä. Oliko niin vaikeaa löytää sopivia sanoja, jotka tulisivat suoraan sydämestä?

Ilmeisesti kyllä. Tämän kynnyksen ylittäminen on monelle liian suuri ponnistus; se selittää myös ghostaamisilmiön. Jos joku ei löydä tilanteeseen sopivia sanoja tai ylipäätään minkäänlaisia sanoja, kenties avun pyytäminen tekoälyltä ei ole niin paha asia. Somejulkaisua lukiessani ajattelin, että ainakin henkilö vastasi viestiin edes jollain tavalla.

Sopivien sanojen löytäminen hädässä olevan tai kärsivän ihmisen edessä on ikuinen ongelma. Esimerkiksi monet kuolemaan liittyvistä rituaaleista ovat ikivanhoja ja ne ovat mukautuneet kömpelösti nykyaikaan.

Juutalaisten suruaikaa, shivaa, ei oikein voi järjestää metaversumissa. Kuuluisiko hautajaisvieraan mykistää mikrofoninsa Zoom-hautajaisissa? Joka tapauksessa kaikkein tärkein ja olennaisin sääntö liittyen kanssaelämiseen vaikeissa elämäntilanteissa on edelleen voimassa: ole läsnä. Tuo mukanasi bageleita, tarjoa jollekulle drinkki, liity videotapaamiseen.

Jos taas inhimillisen kielen käyttäminen surevan kohtaamisessa tuntuu niin hankalalta, että pyydät Chat GPT:tä muotoilemaan ajatuksen sanoiksi puolestasi, olkoon sitten niin.

Kun olin itse kokenut erään erityisen suuren menetyksen omassa elämässäni, huomasin hakevani paljon lohtua muilta. Välittömästi tapahtuneen jälkeen sainkin sitä runsaasti.

Mutta kun aika vääjäämättä kului ja minut jätettiin rauhaan, aloin viestitellä ahkerasti ystävieni kanssa. En etsinyt mitään tiettyä ratkaisua tilanteeseen, vaan pelkästään seuraa, vahvistusta olemassaololleni. Jotkut lähettivät lämpimiä latteuksia, toiset suosittelivat elokuvia tai lähettivät minulle hauskoja TikTok-videoita.

En oikeastaan muista mitään yksittäistä keskustelua tai sitä, kuka tarkalleen ottaen sanoi mitäkin, mutta muistan kyllä sen, ketkä olivat läsnä. Vielä selvemmin muistan sen, ketkä eivät olleet. Muistan, ketkä eivät vastanneet viesteihin lainkaan.

Suru on yksinäinen ja kokonaisvaltainen tunne. Se voi tuntua siltä kuin liukuisi vähitellen mustaan aukkoon. Kun sureva ihminen saa riittävästi voimaa kääntyä toisen ihmisen puoleen, hän käytännössä pyytää tätä vetämään itsensä ulos tuosta aukosta.

Avunantaja on itse toisella puolella; hänellä on voimavaroja. Ojentaako hän auttavan kätensä? Jos vastausta ei kuulukaan, se voi tuntua siltä kuin vajoaisi itse yhä syvemmälle toisen katsoessa vierestä.

Colin Campbell on kirjoittanut kahden lapsensa kuolemasta kirjan nimeltä Finding the Words, jossa hän harmittelee sitä, kuinka monet ystävät halusivat ilmaista myötätuntonsa, mutta päätyivät sanomaan vain ”ei ole sanoja”. Hän toivoi enempää ja väittää, että ihmisten mielestä sureminen oli ”tabuaihe, niin arkaluonteinen, ettei siitä voi keskustella avoimesti”.

Mielestäni tässä ei kuitenkaan huomioida sitä tosiasiaa, että ”ei ole sanoja”-ilmauksessa nimenomaan on sanoja.

Olen pohtinut paljon niitä ihmisiä, jotka eivät vastanneet viesteihini, ja yrittänyt arvuutella heidän motiivejaan (tai niiden puutetta). Mikä saa ihmisen jättämään hädässä olevan ystävänsä täysin vaille huomiota?

Tunteeseen sitoutuminen, pelko siitä, että jonkinlaista vastausta vaaditaan, voi tuntua ylivoimaiselta. Joku voi pelätä sanovansa vahingossa jotain, joka pahentaa toisen ihmisen tuskaa. Jos mielessä paisuvan valtavan tunnemöykyn sanoittaminen on hankalaa, voi tuntua helpommalta olla vastaamatta mitään.

Pohdin tätä näkökulmaa, kun yritin kuvitella, millainen henkilö viraaliksi menneen twiitin takana oli. Joku, joka yritti olla avulias, tavoitettavissa, rauhoitteleva. Joku, joka häkeltyi täysin ystävänsä voimakkaan ja pakottavan tarpeen edessä. Kuvittelin, kuinka tuo henkilö kääntyi Chat GPT:n puoleen, kirjoitti ”auta minua kirjoittamaan viesti ystävälle, joka on juuri kokenut avioeron”, ja koki, että tekoälyn ehdottama vastaus kuvasti hänen omia tunteitaan.

Ymmärsin, miksi hän päätyi lähettämään viestin.

Kuvittelin muunlaisia tilanteita, jotka vaikuttivat todennäköisemmiltä: joku voisi pyytää apua puolisoltaan, vanhemmiltaan, terapeutiltaan, naapuriltaan, papiltaan, rabbiltaan, keneltä tahansa luotettavalta ihmiseltä. Mietin, että kenties avun pyytäminen Chat GPT:ltä ei lopulta olekaan niin erilaista.

Muiden ihmisten kärsimys herättää meissä hämmennystä. Jos kirjoittaa Googleen ”mitä sanoa ihmiselle”, hakukone ehdottaa lukuisia erilaisia skenaarioita: ”jolla on syöpä”, ”joka on kuolemaisillaan”, ”joka on saanut keskenmenon”.

Meiltä puuttuu käsikirjoitus monia elämän traagisia hetkiä varten. Tuska muuttaa muotoaan. Joku voi kokea jonkin asian lohdullisena, kun taas joku toinen voi pahoittaa siitä mielensä. Niinpä päättelin, että kohuviestin takana oli henkilö, joka halusi tarjota ystävälleen tukea ja hyödynsi tilanteessa saatavilla olevia työkaluja.

En ole mikään Chat GPT-intoilija. Teknologia muodostaa todellisen uhan sekä kirjoittajien että kirjoitetun sanan merkitykselle, ja ystävän auttaminen tekoälyn avulla on ehdottomasti hätätilanteessa riko lasi -tyyppinen tilanne.

Mutta hätätilanteita kuitenkin sattuu, enkä aio teeskennellä, ettei tekoälyä ole olemassa, kuten en myöskään aio teeskennellä, että tekstiviestit eivät ole tärkein viestintäkeino monille ihmisille. Vaikka jotkut psykologit ovat esittäneet, että syvällisiä keskusteluja ei ylipäätään pitäisi käydä viestien välityksellä, tosiasia on se, että nykyaikana ystävät elävät puhelimissamme. On kuin jos väittäisi, että ihminen, joka ajaa 15 kilometrin työmatkansa autolla, jää paitsi työmatkakävelyn hyödyistä. Totta, mutta se ei oikeastaan ole se olennaisin asia.

Puhelimet vain ovat osa arkea nykypäivänä. On yhtä luonnollista pyytää ystävältä henkistä tukea tekstiviestillä kuin lukea puhelimella reseptiä tai selata tuoreimpia uutisia. On myös luonnollista pyytää apua sopivan vastauksen laatimisessa, jos tietää, että ystävä saattaa palata vastaukseen puhelimellaan vielä useita päiviä myöhemmin.

Inho Chat GPT:n tuottamia viestejä kohtaan ei luultavasti edes liity teknologiaan. Vuonna 2023 tehdyssä tutkimuksessa kävi ilmi, että ihmiset reagoivat kielteisesti saadessaan tietää, että ystävä oli käyttänyt tekoälyä tsemppiviestien kirjoittamiseen, koska tämä oli osallistujien mielestä ”nähnyt vähemmän vaivaa” viestien laatimiseen.

Osallistujat tunsivat kuitenkin samoin saadessaan tietää, että ystävä oli saanut kirjoitusapua toiselta ihmiseltä, mikä taas on ollut yleinen käytäntö jo vuosia.

Ilmeisesti ihmiset haluaisivat mieluiten aidon, inhimillisen vastauksen, mutta moni kokee olevansa lähestulkoon kykenemätön antamaan sellaista itse. Tämä on ymmärrettävää kaksinaismoralismia, mutta kaksinaismoralismia kuitenkin.

Vaikka kannustavat sanat eivät olisikaan aivan täydellisiä, eikö meidän pitäisi pyrkiä osoittamaan muille samanlaista ystävällisyyttä, jollaista itsekin haluaisimme kokea?

Empatian oppiminen on pitkä prosessi, joka vaatii yrityksiä ja erehdyksiä sekä kypsyyttä. Moni kokee, että heiltä puuttuvat oikeanlaiset työkalut tilanteessa, jossa hädässä oleva ystävä pyytää apua. Mutta siitäkin huolimatta he voivat yrittää murtautua tuon muurin läpi millä tahansa hakulla, mikä heillä sattuu olemaan.

Tulivatpa sanat sitten suoraan sydämestä tai Chat GPT:ltä, ainakin ne on sanottu.

©2024 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.

Käännös: Apropos lingua.