Miten ihmeessä Valioliigaseurat voivat käyttää rahaa ihan miten huvittaa? Taustalla monta porsaanreikää

Miten on mahdollista, että Liverpool on tämän kesän siirtoikkunan aikana laittanut tähän mennessä yli 300 miljoonaa euroa kiinni hankintojensa siirtokorvauksiin, eikä silti ole minkäänlaisessa vaarassa rikkoa Uefan taloudellisia pelisääntöjä tai Valioliigan kannattavuus- ja kestävyyssääntöjä?

Kuinka Manchester United pystyy hankkimaan uusia pelaajia sadoilla miljoonilla euroilla ja samalla suunnitella yli kahden miljardin euron uutta kotistadionia ainoastaan puolisen vuotta sen jälkeen, kun seuran omistaja kertoi kassan pohjan näkyvän ja merkittävien säästötoimenpiteiden olevan välttämättömiä?

Samaan aikaan Newcastlessa ihmetellään, miten vaikeaa on joukkueen rakentaminen ja uusien pelaajien houkutteleminen, vaikka seuran omistajan nettovarallisuus ylittää 340 miljardia euroa.

Vaikka eurooppalaisia jalkapalloseuroja koskevat säännöt ovat periaatteessa yksinkertaiset, niiden ja Valioliigan omien sääntöjen sisältä löytyy monia kirjoittamattomia sääntöjä, suomeksi sanottuna porsaanreikiä, joiden avulla Valioliigan seurat operoivat ilman, että ne rikkoisivat kumpiakaan.

Uefa ja Valioliiga yrittävät näitä parhaansa mukaan tukkia, mutta siihen tarvitaan isoimpien seurojen tuki ja siinä vaiheessa jokainen miettii kohdaltaan, kannattaako sääntöuudistus vai ei. Lisäksi pohdinnan arvoista on sekin, että vaikka säännöt on tehty kilpailun reiluuden ja tasa-arvon tukemiseksi, suosivatko ne todellisuudessa niitä, joilla on jo ennestään valtava etumatka. Onko pienempien seurojen koskaan mahdollista kuroa tuota kuilua kiinni, vaikka niiden omistajilla olisi rahaa käytännössä rajaton määrä?

Seuraavassa koottuna Valioliigan tämänhetkiset ja tällä tietoa kaudesta 26/27 lähtien voimassa olevat säännöt seurojen rahan käytölle.

PSR (Profit and Sustainability Rules) – Voimassa kauden 2025/26 loppuun.

PSR:n perusperiaate on, että seurat saavat tehdä vain tietyn verran tappiota kolmen vuoden liukuvassa ajanjaksossa ennen rangaistuksia. Sallittu tappio on 105 miljoonaa puntaa kolmen vuoden aikana tai 39 miljoonaa puntaa, jos seura on viettänyt jonkin näistä kausista Valioliigan ulkopuolella. Tämä vastaa keskimäärin 35 miljoonan punnan tappiota kaudessa (tai 13 miljoonaa puntaa, jos seura on hiljattain noussut liigaan).

Seura voi kuitenkin ylittää vuosittaisen rajan, kunhan keskiarvo kolmen vuoden aikana pysyy sallitussa määrässä. Esimerkiksi, jos seura tekee 10 miljoonan tappion kahtena peräkkäisenä kautena, kolmantena kautena sillä on varaa tehdä jopa 85 miljoonan punnan tappio.

Kuluihin lasketaan mukaan siirtomaksut, pelaajien palkat sekä valmentajien erokorvaukset, mutta niihin ei lasketa mukaan investointeja infrastruktuuriin, naisten joukkueisiin tai junioritoimintaan. Tulot koostuvat puolestaan TV-rahoista, ottelupäivän tuotoista, sponsorituloista sekä pelaajamyynneistä.

Pelaajamyynneissä voitto lasketaan myyntihinnasta vähentämällä pelaajan kirjanpitoarvo, eli osa siirtosummasta, jota ei ole vielä kirjattu kuluiksi. Kirjanpitoarvo pienenee vuosittain amortisoinnin avulla, jolloin pelaajan siirtosumma jaetaan koko sopimuskaudelle. Esimerkiksi kun pelaaja ostetaan 100 miljoonalla punnalla ja 5 vuoden sopimuksella, kirjanpitoon kirjataan 20 miljoonaa vuodessa. Sopimuksen toisena vuonna kirjanpitoarvo on vielä 80 miljoonaa puntaa, kolmantena 60 miljoonaa jne.

SCR (Squad Cost Ratio) – Käyttöön kaudesta 2026/27 alkaen

Kaudesta 2026/27 alkaen on tarkoitus ottaa käyttöön uusi järjestelmä, joka perustuu niin sanottuun Squad Cost Ratioon (SCR). Tämän järjestelmän oli tarkoitus korvata nykyinen PSR jo tulevalle kaudelle, mutta Valioliigaseurat päättivät lykätä muutosta vähintään vuodella.

SCR muuttaa painopisteen tappioiden määrästä seuran tuloihin, joista seurat saavat tulevaisuudessa käyttää enintään 85 prosenttia jalkapalloon liittyviin menoihin (pelaajien ja valmentajien palkat, siirtokulut jne.). Omistajien lisärahoitusta ei lasketa tuloksi, joten se ei nosta kulutuskattoa.

Tavoitteena on estää seuroja ottamasta liian suuria taloudellisia riskejä, vaikka taustalla olisi hyvin varakkaita omistajia. Muutoksen jälkeen seurojen kyky ottaa riskiä siirtomarkkinoilla siis pienenee, ja menot sidotaan tiukemmin todelliseen tulotasoon. Esimerkiksi Newcastlen liikevaihto viimeisten saatavien lukujen mukaan oli noin 320 miljoonaa puntaa, kun taas Liverpool pystyy käyttämään rahaa pelaajiin sekä valmentajiin noin puolet isomman tulotason turvin. Kenellekään ei liene epäselvää, kuinka päin suhde olisi, mikäli jalkapallossa käytettävä raha liikkuisi täysin ilman sääntöjä tai rajoituksia.

Uefan alaisissa kilpailuissa on lisäksi käytössä omat kilpailusääntönsä, joita siis myös niihin osallistuvien Valioliigaseurojen on noudatettava jo nyt. Ne tarkoittavat, että seurat käyttävät palkkoihin ja siirtokuluihin enintään 70 prosenttia tuloistaan. Seurojen omistajat saavat kattaa tappioita 60 miljoonaan euroon asti kolmen vuoden aikana, tai 90 miljoonaan euroon asti, jos seuran katsotaan olevan hyvässä taloudellisessa kunnossa.

Tiivistettynä rahan käyttöön liittyvät säännöt tarkoittavat siis sitä, että vaikka seuralla olisi varakas ja omia rahojaan mielellään seuran toimintaan käyttävä omistaja, rahan käyttö on sidottu suoraan seuran tuloihin. Esimerkiksi Everton ei ole ensimmäinen seura, joka todennäköisesti monellekaan tulee mieleen holtittomana rahankäyttäjänä viimeisten vuosien osalta. Ongelmana eivät kuitenkaan ole järkyttävän suuret menot, vaan liian pienet tulot. Tai oikeammin sanottuna, niiden suhde on väärä. Kolmen vuoden tappiot olivat Evertonin tapauksessa ylittäneet sallitun 105 miljoonan punnan rajan vajaalla 20 miljoonalla punnalla, jonka seurauksena rangaistukseksi määrätyt pistevähennykset sysäsivät Liverpoolin sinisen puolen toissa kaudella putoamistaistelun syvään päähän.

Liverpoolin punaisella puolella meno on puolestaan täysin päinvastainen. Seura on laittanut viimeisen reilun kahden kuukauden aikana rahaa hankintoihin yli 300 miljoonaa puntaa, mikä on kaikkien aikojen tilastoissakin vuositasolla neljänneksi suurin määrä. Eikä rahojen tai niiden käyttämisen loppumisesta ole merkkiäkään, siitä hyvänä osoituksena on yli 100 miljoonan punnan tarjous Newcastlen ruotsalaishyökkäjä Alexander Isakista. Jos Isak menisi maaliin, puhuttaisiin siis yli 400 miljoonan kesästä, pelkästään siirtosummiin laitettuna.

Yksikään hankittu pelaaja ei ole halpa myöskään palkkojensa puolesta, joten yhteenlaskettu investoinnin määrä kentän tasolle on huima. Se on samalla toki sellainen, että viisaasti käytettynä sillä ostetaan myös iso kasa menestystä ja pokaaleja tuleville kausille. Tässä yhteydessä on hyvä todeta sekin, että omistajiltaan Liverpool on saanut pelimerkkejä vuosien saatossa hyvin maltillisesti. Seura yksinkertaisesti toimii kaikilla osastoillaan, ainakin toistaiseksi, niin hyvin, että vaaraa talouden sääntöjen rikkomisesta ei ole näköpiirissä.

Vaikka Liverpool teki kaudella 2023–24 historiansa suurimman, 57 miljoonan punnan tappion, siitä taloussääntöjen raameihin lasketaan huomattavasti vähemmän. Mestaruuden tuonut viime kausi puolestaan tulee myös taloudellisesti olemaan hyvin todennäköisesti menestys, jolloin varaa suurenkin tappion tekemiseen tulevalle kaudelle on sääntöjen sisällä pysymisen kannalta vielä reilusti. Seuralla ei ole isosti rasitteenaan myöskään edellisistä pelaajahankinnoista jyvitettyjä vuosittaisia maksuja, ja tämän kesän pelaajamyyntiensä ansiosta se on paitsi kerännyt rahaa, myös poistanut isoja palkkakuluja esimerkiksi Luis Diazin sekä Trent Alexander-Arnoldin siirryttyä toisten seurojen kirjanpitoihin. Sääntöihin kirjattaviin lukuihin peilaten, kaikesta tänä kesänä kulutetusta rahasta huolimatta, Liverpool saattaa olla tulot ja menot -laskelmissa jopa voitolla.

Ei Liverpoolkaan immuuni sääntöjen väärälle puolelle lipsumiselle ole. Menestys kentällä auttaa ja seuran suosio ylläpitää tulovirtaa myös kansainvälisiltä markkinoilta, mutta menorakenne esimerkiksi palkkojen osalta on nyt sellainen, että tulopuolta hoitavilla ekonomeilla ei ole varaa seuraavina vuosina levätä. Siirtokorvaukset kauppahetkellä ovat ainoastaan luku, mikä ilmoitetaan julkisuuteen, mutta osamaksuerineen ja kaikkine sivukuluineen niillä on paha taipumus rasittaa kirjanpitoa vuosiksi eteenpäin.

Liverpoolin lisäksi tiukimmin mestaruutta jälleen ensi kaudella havittelevat Manchester City, Chelsea ja Arsenal näyttäisivät olevan kuivilla taloudenpitonsa suhteen. Cityn päänvaivana pysyvät toki syytteet, jotka juontavat juurensa kauemmas ajassa taaksepäin, ja joiden käsittely näyttää vievän vielä huomattavasti pidemmälle ajassa eteenpäin. City rikkoo kuitenkin vuosi toisensa perään kentän puolella saavutettujen voittojensa ohella omia liikevaihdollisia ennätyksiään, ja seura on tehnyt plusmerkkisen tuloksen käytännössä kymmenen vuoden ajan. Myös Arsenal kasvaa edelleen liikevaihdollisesti, eikä seuraa rasita myöskään talouden sääntöihin kirjattavat tappiot. Toiminta Emiratesilla on siis toimiston puolella sellaista, mikä mahdollistaisi nyt ikuiselta tuntuvan kakkossijan kirkastamisen myös sarjataulukossa pykälää ylemmäs.

Chelsean ja pohjattomilla taskuilla seuraan tulleen Todd Boehlyn salaisuuksina puolestaan ovat tähän asti olleet ennennäkemättömän pitkät pelaajasopimukset, joiden avulla kulut ovat nätisti jyvitettyinä todella pitkän aikajakson janalle. Seurojen päätöksellä tuo jana on nyt lyhennetty viiteen vuoteen, vaikka pelaajasopimuksen voi edelleen tehdä rajattoman pitkäksi ajaksi. Sillä määrällä pelaajasopimuksia, mitä Chelsealla on, liikevaihdon on kuitenkin syytä pysyä myös jatkossa nousevana. Varsinkin, kun sääntöjen porsaanreiätkin esimerkiksi seuran naisten joukkueen myymisen jälkeen alkavat olla käytetty. Naisten joukkue myytiin luonnollisesti seuran emoyhtiölle, jolloin merkittävä vuositappio muuttuikin yhdessä hujauksessa rahan käytön jatkamisen mahdollistavaksi liikevoitoksi.

Kaiken tämän seurauksena voidaan todeta kilpailun Valioliigassa olevan jatkuvasti kovempaa, niin kentällä kuin sen ulkopuolellakin. Menestyksen eteen ja sen saavuttamiseksi seurojen jättimäiset lakiosastot etsivät hiki hatussa uusia keinoja turvatakseen selustansa yhä tiukkenevien taloussääntöjen viidakossa. Paras keino tähän tuntuisi varsinkin jatkossa olevan seuran tulopuolen turvaaminen ja jos mahdollista, kasvattaminen. Ilman sitä edes maailman rikkain omistaja ei ole tarpeeksi menestyksen saavuttamiseksi rahaa suoraan seuraan pumppaamalla. Se, mihin syvät taskut omaava seurapomo pystyy vaikuttamaan, on seuran kehittäminen niin, että sen tulopuoli kasvaa pitkässä juoksussa. Uusi isompi, mielellään myös muuhun kuin jalkapallotoimintaan soveltuva stadion, akatemiatoiminnan kehittäminen tai onnistuneet harjoitusleireiksi naamioidut markkinointileirit ison taloudellisen potentiaalin maissa ovat tästä hyviä esimerkkejä. Ongelma on usein kuitenkin se, että niin seuran kannattajat kuin ehkä omistajakin omaavat tarvittavaa pitkäjänteisyyttä harmittavan vähän. Paljon hauskempaa kun olisi ostaa mestaruus huomisen odottelun sijaan heti tänään.