Kun parantumattomasti sairas Katriina Huttunen ajattelee kuolemaa, hän miettii ensisijaisesti omaehtoista lähtöä
Kaikkien ei tarvitse tarvita itsemurhaa tai eutanasiaa, mutta oma pidättäytyminen ei ole peruste kieltää kuolemisen oikeutta muilta, kirjoittaa parantumattomasti sairas Katriina Huttunen.
Olen kuoleman polttomerkitsemä immunosuppressoitu sytostaattipotilas. Lautumia, limakalvorikkoja. Opportunisti-infektioita, papillomatoottisia fenotyyppejä, lymfoproliferatiivisen taudin ilmentymiä, toksisia reaktioita. Leukosyyttejä, punasoluindeksejä. Stanssibiopsia suusta. Hyppään kattoon jokaisen verikokeen tuloksesta. Syöpähoidon alkaminen ei teekään onnelliseksi, päinvastoin se syöksee lähes viikoittain uusiin komplikaatioihin joiden vaikeusastetta en ole vielä oppinut. Epänormaali on uusi normaali eikä minkään pitäisi enää yllättää, mutta tämä vieras alerttius uuvuttaa, ja kaikki, kaikki tässä mayhemissa pelottaa entistä enemmän, niin vitun paljon enemmän, kaikki.
”Arkku on, uurna on, hautapaikka on. Puhumme rahasta, laadimme budjetin.”
Palaan hautaustoimistoon päivittämään kaksi vuotta sitten solmimaani esisopimusta. Käymme läpi toiveeni. Haluan kuolla sairaalassa, en kotona, en missään tapauksessa kotona. Omat arkkuvaatteet. Ei lit de paradea. Suora tuhkaus. Ei hautajaisia. Ei muistotilaisuutta. Ei kuolinilmoitusta. Ei nekrologia. Arkku on, uurna on, hautapaikka on. Puhumme rahasta, laadimme budjetin. Showroomissa pöyhimme ruumisarkkujen pehmusteita. Oma arkkuni, Amadé nimeltään, samanlainen musta klassikko kuin Mozartilla Miloš Formanin elokuvassa – paitsi ettei tämä ole köyhien joukkohaudassa kierrätettävä bulkkiloota vaan mittatilaustyönä veistetty uniikki artesaaniarkku – seisoo valmiina työhuoneeni nurkassa, eikä sen pohjalla ole kuin muovitettu, muotoon leikattu ja mustalla pellavalla verhoiltu irrallinen levy, sillä arkuntekijän mielestä en tarvitse kuolleena pehkuja. Muutan mieltäni ja tilaan kuohkean kuolinvuoteen.
