Mitäs me satavuotiaat! 101-vuotias Maija Hanhivaara: Terveet elintavat pitävät virkeänä

Maija Hanhivaaran korkean iän ja virkeän mielen salaisuus on pitkälti terveellisissä elämäntavoissa. Hanhivaara ei ole koskaan tupakoinut eikä käyttänyt alkoholia, ja hän on syönyt tavallista, hyvää perusruokaa. Ehkä geenitkin ovat vaikuttaneet. Nuorempi sisko eli melkein 90-vuotiaaksi ja vanhempi siskokin 85-vuotiaaksi. Äiti eli 89-vuotiaaksi.

– Kodinhoitaja käy kerran illassa ja lämmittää miniän pakkaseen tekemän ruoan. Samalla hän antaa minulle lääkkeet, joita tarvitsen. Olen tyytyväinen Espoon Olarin alueen kotihoitoon, Hanhivaara kehuu.

Melko vähän Hanhivaara lääkkeitä tarvitsee. Jalat kantavat yhä, mutta liikkuessa hän turvautuu rollaattoriin. Aamupuuronkin hän keittää itse ja hoitaa tiskit omin avuin. Vain kuulo on heikentynyt toisesta korvasta ja näkö toisesta silmästä.

Vasta viisi vuotta sitten Hanhivaara alkoi tarvita rollaattoria. Ajatus kulkee kuitenkin virkeästi, ja hän muistaa tarkasti elämänsä tapahtumien tärkeät vuosiluvut.

Tammikuun lumipyryssä Hanhivaara muisti hyvin lapsuutensa talvet 1920-luvulla.

– Silloin tuli talviaikoina todella paljon lunta, isä joutui sitä hevosella ajamaan. Silloinkin lumelle oli määrätyt kaatopaikat.

Hanhivaara on asunut jo lähes 60 vuotta Espoossa, mutta hän syntyi Helsingin keskustassa 24. lokakuuta.

Lapsuusvuosien koti oli Kampissa osoitteessa Malminkatu 14. Isä oli hevosmies ja ajuri, myöhemmin rakennusmies. Perheeseen syntyi kolme tytärtä, Maija Hanhivaara on heistä keskimmäinen.

– Malminkadulla asuimme, kunnes täytin kuusi vuotta. Siellä oli mukava asua.

Kotimme oli puurakenteisessa talossa, jonka ympärillä oli kaunis piha ja puutarha. Isän ajurin ammatin takia hevosille piti olla oma talli. Valitettavasti talo myytiin, ja meidän piti etsiä uusi koti. Sen löysimme Ruoholahdenkatu 10:stä.

Työelämään Hanhivaara meni jo 15-vuotiaana.

–Sain ensimmäisen työpaikkani asiatyttönä Singeriltä, Helsingin rautatieasemaa vastapäätä Kaivokadun City-pasaasista eli nykyisestä City-käytävästä, kertoo Lapinlahdenkadulla ja Kaisaniemenkadulla kansakoulua käynyt Hanhivaara.

Tyttönimi Åberg suomennettiin 1930-luvun puolessavälissä Jokikummuksi.

Jatkosodan jälkeen naimisiin

Talvisodan syttymispäivä 30. marraskuuta 1939 on jäänyt lähtemättömästi Hanhivaaran mieleen.

– Se tuli niin yllättäen. Kun hälytys tuli, lähdimme City-Pasaasista ulos aukeille alueille odottamaan, mitä tapahtuu. Kun hälytys sitten oli ohi, palasimme töittemme ääreen.

Talvisodan aikana helsinkiläinen Hanhivaarakin lähti siskojensa ja äidin kanssa evakkoon Vantaalle, jossa tädillä oli mökki. Isän oli jäätävä hoitamaan hevosajoja Helsinkiin.

Hanhivaara piti sotavuosina päiväkirjaa. Kun jatkosota syttyi kesällä 1941, hän kirjoitti päiväkirjaansa 7. heinäkuuta: ”Kello 2:n aikaan aamulla pudottivat viholliskoneet pommeja Helsinkiin. Kolme taloa vaurioitui. Agricolankirkon puistoon putosi pari pommia. Kaikki tämä on ehtinyt tapahtua ennen kuin mitään hälytysmerkkiä annettiin. Neljä ihmistä sai surmansa, 20 loukkaantui”.

Jatkosodan jälkeen vuonna 1946 Maija Jokikummusta tuli rouva Hanhivaara.

– Olin silloin töissä Oy Skoha Ab:ssä varastokirjanpitäjänä. Tulevan mieheni veli oli samassa työpaikassa varastonhoitajana. Kummatkin olivat olleet sodassa. Kun tuleva mieheni tuli tervehtimään veljeään, velipoika vihjasi, että siinähän sulle olisi mukava tyttö. Vuotta myöhemmin menimme naimisiin Agricolan kirkossa.

Skoha oli suojeluskuntajärjestön vuonna 1927 perustama yritys, joka myi alun perin aseita, ampumatarvikkeita ja muita suojeluskuntavarusteita. Päämyymälä sijaitsi vuodesta 1930 Helsingin nykyisen Makkaratalon paikalla Helsingin päärautatieasemaa vastapäätä.

Sotien jälkeen syksystä 1944 lähtien Skoha oli Suomen Punaisen Ristin omistuksessa ja myi lähinnä ulkoilu-, retkeily- ja metsästysalan vaatteita ja välineitä.

Tapiolan kautta Olariin

Ensimmäisen kotinsa Hanhivaaran pariskunta perusti Suomenlinnaan miehen perheen omakotitaloon. Talossa asuivat myös miehen äiti, vanhempi veli perheineen ja kaksi siskoa.

– Helsingissä oli kova asuntopula, emmekä olisi saaneet mistään muualta asuntoa.

Tuore aviomies kävi töissä VTT:llä Hietalahdenrannassa. Maija Hahnhivaara taas sai työpaikan komendantinvirastosta. Miehen veli oli siellä sotilasmestarina.

Suomenlinnassa syntyivät perheen pojatkin vuosina 1949 ja 1951.

– Mies nousi edelleen laivaan Suomenlinnassa joka aamu ja meni töihin Hietalahdenrantaan. Se alkoi kyllästyttää häntä, ja aloimme harkita muuttoa. Olimme jo asuntosäästäjiä, mutta emmehän me Helsingistä mitään asuntoa saaneet. Lopulta saimme tilaisuuden muuttaa Tapiolaan vuonna 1960 pieneen kaksioon.

Tapiolan historia oli vasta alussa. Hanhivaara kävi mustikassa ja sienessä paikassa, josta sittemmin tuli Heikintori kauppakeskuksineen ja lukuisine liikekiinteistöineen. Pojat menivät Tapiolan yhteiskouluun.

Tapiolasta perheen piti päästä isompaan asuntoon. Sellainen löytyikin melko läheltä Espoon Olarista Sammalkallionkujalta.

– Miehelläni oli jo silloin sydänvika, ja hän oli siirtymässä eläkkeelle. Tässä talossa oli mahdollisuuksia, mitä ei kaikissa kerrostaloissa ollut. Kun menee parvekkeen ovesta ulos, pääsee suoraan puutarhaan, Hanhivaara kehuu.

Kotiäitinä pitkään ollut Hanhivaara halusi jo Tapiolan-vuosina töihin. Aviomiehen molemmat siskot olivat töissä Rautakirjassa ja kannustivat Hanhivaaraa hakemaan työtä samasta paikasta veikkauskuponkien tarkastajana.

Työ oli osa-aikaista, mutta niinä kahtena päivänä viikossa pitikin sitten kunnolla ruuhkaa, kun posti kantoi maaseudulta veikkaustoimistoon läjäpäin vakioveikkaus- ja ravivetokuponkeja.

Kun Hanhivaara oli Veikkauksen palveluksessa, aloitettiin lotto vuonna 1970.

– Löysin vain joitakin pikkuvoittoja. Itse en ole lotonnut, ei se ole minua kiinnostanut, Hanhivaara naurahtaa.

Hanhivaaran työvuosina Veikkauksen kuponkeja alettiin tallentaa mikrofilmeille. Opittuaan työn itse hän kävi opettamassa mik­rofilmeille tallentamista Veikkauksen työntekijöille eri puolilla Suomea.

Hanhivaara oli miehensä kanssa aktiivinen seurakuntalainen. Hän opasti ja teki paljon käsitöitä esimerkiksi myyjäisiin. Hänen käsistään on syntynyt lähes sata Äiti Teresa -peittoakin.

Leskeksi Hanhivaara jäi 29 vuotta sitten, siitä lähtien hän on asunut yksin. Nykyään aika kuluu uutisia radiosta kuunnellessa. Televisiosta Hanhivaara tykkää katsoa urheilua, vaikka ei enää niin selvästi näekään. Hän on myös intohimoinen äänikirjojen kuuntelija, erityisen mieleisiä ovat elämäkerrat.

Hanhivaara on syntynyt samana vuonna, kun Suomessa käytiin verinen sisällissota. Aihe oli viime vuonna paljon esillä.

– Minä en enää jaksaisi kuunnella kaikkea sitä, mitä punaiset ja valkoiset ovat tehneet keväällä 1918. Tänä päivänä saa muutenkin kuulla vain ikäviä uutisia, kuten nyt tästä sotestakin. Sekin on vähän hunningolla.

Omia taaksejääneitä vuosiaan Hanhivaara katsoo melko tyytyväisenä.

–Tuntuu, että enää kaikki ei suju niin hienosti kuin silloin, kun itse olin nuorempi. Kaikkialla on vain epäkohtia. Siihen sotaankin vain mukautui. Minusta ei pitäisi valittaa ihan niin paljon kuin tänä päivänä tehdään.