Katsoin lintua ja aloin ajatella tekoälyä – Olemmeko jo antaneet kielimalleille jotain, joka tekisi meille ihmisille hyvää?

Pitääkö ne jokainen kiikaroida?

En enää muista, mikä lintu toimitustalon vastapäiseen kaislikkoon laskeutui. Ehkä harmaahaikara. Näin sen toimituksen ikkunasta, joita kulkee nauhana pitkin neljännen kerroksen idänpuoleista seinää.

Ikkunasta näkee Itäväylän, metroradan ja Herttoniemen korkeammat talot. Siitä näkee maitokahvin värisen meren ja sitä reunustavan korkean ja leveän kaislikon.

Monesti kaislikon reunassa astelee haikaroita, joskus kaisloissa pujottelee pikkulintujen parvi. Taivaalla kaartelee termiikissä merikotka, toisinaan isokoskelot kalastavat kymmenien parvena.

Yleensä pidän kiikareita toimituksen ikkunalaudalla, jotta linnut näkee paremmin.

Pitääkö ne jokainen kiikaroida, kysyi siis kollegani, joka istuu toimituksessa minua vastapäätä, jollain pehmeällä kankaantapaisella päällystetyn sermin takana.

Vastasin jotakin siihen suuntaan, että pitää ja ehkä selitin siitä, miten kiinnostavia ja kauniita linnut ovat, yksilöitä eri piirteineen. Keskustelu jatkui siitä johonkin suuntaan. Yleensä jatkuu, sillä olemme jutusteluun taipuvaisia keski-ikäisiä miehiä, kollegani ja minä.

Kollegan kysymys oli kuitenkin aiheellinen: olkoonpa lintu kuinka ihmeellinen yksilö tahansa, kokemus on toisteinen. Enhän kiikaroi jokaista ikkunasta näkyvää ihmistä tai kauhakuormaajaakaan, vaikka nekin ovat uniikkeja.

Itse havainnon tekemisen täytyy siis tyydyttää minua ja tuoda minulle iloa. Kollegani ei välitä linnuista, mutta jakaa toisinaan sosiaalisessa mediassa kuvia Tattarisuon teollisuushalleista, jotka nekin ovat aika toisteisia ulkoasultaan. Teollisuushallien havaitseminen tuottanee hänelle iloa.

Koska eletään vuotta 2025, päädyin heti tämän ajatusketjun jälkeen johtopäätökseen: ainakaan tähän tekoäly ei pysty.

Mutta entä jos pystyykin? Viekö tekoäly minulta myös havaitsemisen ilon? Mitä sellaista suurille kielimalleille on jo sälytetty, jonka tekeminen itse asiassa tekisi meille ihmisille hyvää?

Hävitämmekö jotain olennaista ihmisenä olemisesta, kun jätämme jotain tekoälyn tehtäväksi? Mikä taas on sellaista, josta olisi syytäkin päästä eroon?

Käytän kielimalleja vain töissä, en vapaa-ajalla, tarkoituksella ainakaan. Syynä on tietty vierastaminen, mutta eniten se, etten keksi niille käyttöä. Pelleilymielessä chattibotilta kyseleminen vaikuttaa äärettömän tylsältä, samoin promptien kirjoittaminen tekoälysovellukselle, joka tekee sitten jonkin keskinkertaisen kuvan.

Työssäni käytän tekoälyä kääntämiseen, joskus myös googlelle vaihtoehtoisena hakulaitteena. Tekoäly kiinnostaa minua ennen kaikkea negatiivisena ilmiönä ja uhkana: uhkana työlleni, uhkana ihmisten älykkyydelle ja uteliaisuudelle, uhkana ympäristölle holtittoman energian- ja vedenkulutuksen vuoksi. Ehkä myös eksistentiaalisena uhkana ihmiskunnalle.

Lyhyemmin sanottuna: tarvitsin apua, näkökulman, joka ei ole kaltaiseni wannabe-luddiitin. En kysynyt ChatGPT:lta. Kysyin tekoälyfilosofilta.

Pyöräillessäni Teurastamolle, kahvilaan, satoi. Viileitä pisaroita kasvoilla, kostean kankaan liimautuminen käsivarsiin. Sen kokemiseen ei tekoäly kykene.

Ei myöskään maistamaan hyvää kahvia. Siitä on tullut Pii Telakivelle koko ajan tärkeämpi asia. Siksi hän ehdottikin haastattelupaikaksi juuri tätä kahvilaa. Telakivi kertoi päässeensä kahvihifistelyssä jo ohi tummasta paahdosta. Nyt pitää löytää mahdollisimman hyvää ja vivahteikasta vaaleapaahtoista.

Telakivi on filosofi, joka tutkii tekoälyä. Hän on muun muassa mukana Helsingin yliopiston Radar-ryhmässä, joka tutkii teknologian filosofiaa ja robotiikan, tekoälyn ja koneoppimisen vaikutuksia yhteiskuntaan ja ihmisten elämään.

Telakivi myös käyttää tekoälyä arjessaan.

"Eilen pyysin esimerkiksi apua GPT:lta reseptin tekemisessä. Sellaisissa tehtävissä tekoäly on tajuttoman hyvä."

Työssään Telakivi voi pyytää tekoälyltä apua englannin kieliopissa, muuttamaan tekstejä muodosta toiseen, tekemään tiivistelmiä tai listoja suurista aineistoista. Kielimalli voi myös tiivistää vaikkapa suomenkielisen tutkimuksen näppärästi englanninkieliseksi Powerpoint-esitykseksi.

Samaa tekee moni muukin tietotyön tekijä. Tällaisten tehtävien siirtäminen ihmiseltä algoritmille tuskin vie mitään oleellista inhimillisyydestä, arvioi Telakivi.

Hän on tosin alkanut pohtimaan muutaman vuoden tekoälyn käyttämisen jälkeen, miten englannin kielen käytön siirtäminen kielimallille vaikuttaa kielitaitoon.

"Ehkä päivittäiset tylsältä tuntuvat rutiinitekstit ovatkin oleellista sormiharjoittelua ei-natiiville englannin puhujalle."

Ainakin aikaa säästyy, vai mitä? Sehän on yksi argumenteista, joilla tekoälyä kaupataan kaltaisilleni puolihaluttomille jarruttelijoille.

No, ei, sanoo Telakivi.

"Jos tekoäly auttaa tekemään jotain mun tehtäviäni enemmän, teen niitä vähän enemmän. Ei vapaa-aikaa tule enemmän."

Tieteentekijälle äärimmäinen uhkakuva on, että tekoäly voisi laatia kokonaisen artikkelin.

"Sakana AI:n The AI Scientist toimii niin, että se kerää koko aineiston ja laatii tutkimuksen nappia painamalla. Ihmisen ei tarvitse tehdä mitään."

Telakivi kertoo, että toistaiseksi tällaisten artikkelien laatu ei ole kummoinen. Mutta periaatteessa koko työn voi siirtää tekoälylle. Jos näin tekee, kyseessä on hänen mukaansa ulkoistaminen, esimerkkitapauksessa tutkimuksen tekoon tarvittavien kognitiivisten toimintojen ulkoistaminen.

Pii Telakivi kertoo, että teknologiasta voi tulla osa ihmisen älyllistä toimintaa kolmella tavalla. Juuri mainitussa ulkoistamisessa jokin tehtävä annetaan kokonaan tekoälyn haltuun.

Tekoäly voi toimia myös tukirakenteena. Matematiikan opiskelija voi esimerkiksi pyytää tekoälyltä harjoitustehtäviä eikä valmiita vastauksia.

Kolmas taso on sisäistyminen, jossa uusi teknologia limittyy pysyvästi ajatteluprosessin rakenteisiin. Esimerkiksi googlaaminen on jo pitkään ollut muistin väline, jonka vuoksi ulkoa muistamisen merkitys on pienentynyt. Kielimallien käytöstä voisi siis tulla normaali ja saumaton osa arkea.

"Kaikissa näistä on hyvät ja huonot puolensa."

Telakivi arvioi, että esimerkiksi luonnontieteellisessä tutkimuksessa suurista kielimalleista on paljon hyötyä. Osin tutkimusta voi siirtää niiden tehtäväksi, etenkin kun eri mallit saadaan keskustelemaan toistensa kanssa.

"Useinhan tutkimus on pilkunviilaamista, siinä mennään eteenpäin vähän kerrallaan. Jos tällaisia tutkimuksia saadaan tekoälyille, mihin voidaan päästä?"

Jos tekoäly kykenee tekemään aidosti hyödyllistä tutkimusta, menettääkö ihminen jotain? Telakiven mielestä ei, jos asiantuntijuus pysyy kädellisissä näpeissä; jos pidämme kiinni kriittisestä ajattelusta.

Ajatteleminen, aivojen käyttö ja älyllinen pinnistely on ihmisyyden ydintä. Ja sitä paitsi kauhean mukavaa puuhaa.

"Kriittinen on ajattelutaitoa, käsitteellistämistä ja ajatusten tarkastelua. Mulle ajattelu on sitä, että tuijottaa ulos junan ikkunasta, tai käy kävelyllä ja antaa ajatusten vaellella. Tai se voi olla sosiaalista, sitä että juttelee kaverin kanssa."

Telakiven mielestä kriittinen ajattelu on vaarassa, ehdottomasti. Mutta tekoälyn käyttö ei välttämättä heikennä sitä. Eikä tekoäly ole ajattelun ainoa vihollinen.

"Somen scrollaaminen on varmasti turhinta ja älyttömintä, sorrun siihen itsekin aivan liian usein. Siitä ei tule hyvä olo."

Tekoälyongelma onkin ehkä juuri hallintaongelma. Kielimallille ei pidä luovuttaa liikaa tekemisistään eikä varsinkaan ajattelustaan. Sen rajat ja luonne pitää hahmottaa.

Sepä ei olekaan helppoa. Ja jos haluamme edelleen hakea vastausta siihen, viekö tekoäly jotain oleellista ihmisyydestä, pitää yrittää hahmottaa paitsi tekoälyn luonne ja rajat, myös inhimillisyyden luonne ja rajat.

Ajaudumme ikiaikaisen kysymyksen äärelle: mitä on ihmisenä oleminen?

Kysymystä on pohdittu varmasti ainakin niin pitkään kuin ihminen on osannut ajatuksiaan muistiin kirjoittaa. Ja melkein varmasti tuhansia vuosia ennen sitäkin.

Melko varmasti voi kai sanoa, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, kädellinen päiväaktiivinen nisäkäs, joskin poikkeuksellisen monimutkaisissa yhteiskunnissa asuva ja ympäristöään hämmentävällä tahdilla hävittävä.

Ehkä inhimillistä on sekin, että ihmisen rajat ovat aika epämääräiset, vaikkapa kiikaroimaani haikaraan verrattuna. Vaikka muut eläimet tulevat tuoreiden tutkimusten myötä jatkuvasti lähemmäksi ihmistä, ihmisen apuvälineet ovat aivan toista luokkaa kuin muiden eläinten. Kädelliset ja linnut osaavat käyttää tikkuja tai täkyjä ruoanhankinnassa. Mutta vaikkapa mainittu kirjoitustaito on täysin toisen tason työkalu.

Kirjoitustaito on Pii Telakiven mukaan itse asiassa perinteinen esimerkki tavasta, jolla teknologia soluttautuu osaksi kognitiivista prosessia.

Se kiistatta tuo jotain lisää ihmisyyteen: ajatukset – ja tylsät tilastot – voivat sen avulla ylittää maantieteellisiä ja ajallisia etäisyyksiä. Ihminen voi myös jäädä jollain tapaa elämään vielä senkin jälkeen, kun biologiset rajat tulevat vastaan. Tunnemme vaikkapa Kleopatran tai Aleksis Kiven ainoastaan kirjoitustaidon ansiosta.

Ihmisyyden rajat tuntuvat venyvän, sulkevan sisäänsä uutta. On helpompi ajatella sitä, miten ihmisyys ehkä laajenee teknologisten innovaatioiden vuoksi kuin sitä, että tämä kehitys leikkaa jotain ihmisyydestä pois.

Ihminen on tietenkin ollut jo satoja tuhansia vuosia olemassa hyvin paljon yksilöllisyytensä ulkopuolella, osana ihmisyhteisöä.

Ihmisyys elää ja hengittää sosiaalisissa suhteissa, vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Omat kokemukset, muistot ja käsitykset leviävät myös muihin ihmisiin ja päinvastoin. Jollakin tavalla tämä monimutkainen verkosto kuitenkin toimii sen verran hyvin, että ihmisyhteisö voi toimia. Ei kitkatta mutta kumminkin.

Ehkä tekoäly ja ylipäänsä teknologia voivat rapauttaa juuri tätä rakennetta?

Jos käytän kalenterisovellusta, joka muistuttaa ystäväni syntymäpäivästä, mikäpä siinä (näinhän tekee myös Facebook).

Harmaalle alueelle ehkä mennään, jos teen tekoälybotin, joka laatii syntymäpäivänä mukavan viestin ja lähettää sen. Jos ystävän botti kiittää sitten minun bottiani, niin kai siinä jo menetetään jotain, aito yhteys ihmisten välillä, vaikka miten formaali ja rituaalinomainen.

Kun näin esimerkkien kautta pyritään itse asiaan kiinni, niin vielä toinen: Economistin hiljattaisessa jutussa ruopattiin syvältä sitä, miten tekoäly viekään ihmisten töitä, tai oikeastaan miten tekoälyä käyttävät yritykset syövät toisten yritysten tulosta ja vievät siten ihmisten työt.

Jutun lopussa mainittiin ohimennen, miten tekoälyä voi käyttää vaikkapa niin, että ottaa kuvan kirjahyllystään ja pyytää tekoälyltä suositusta siitä, mitä lukisi seuraavaksi.

Se karmaisi eri lailla ytimestä kuin omaakin alaani tuhoava tekoälyrynnäkkö. Miksi joku haluaisi antaa juuri tuon hetken elämästään pois?

Minä pidän kirjoista tavattoman paljon. Paitsi niiden sisällöstä, myös siitä, miltä ne näyttävät. Uskallan väittää, että kirjahyllyni on keskimääräistä kookkaampi. Kun seison sen edessä ja katselen, välillä koskettelen eri ikäisten ja kuntoisten kirjojen selkämyksiä, rauhoitun ja nautin hetkestä.

Miksi siis antaa tämä pois epäinhimilliselle arvauskoneelle, jolle hetkellä, kirjoilla tai ihmisyydellä ei voi olla mitään merkitystä?

Ehkä siksi, että moni ihminen voisi kysyä lukusuositusta toiselta ihmiseltä. Ja tekoäly imitoi ihmistä äärettömän hyvin. Eikä kielimalli ole samanlainen työkalu tai apuri kuin vasara, robotti-imuri tai hakukone. Se on jotain enemmän.

Nykyisten kielimallien kutsuminen tekoälyksi on oikeastaan hämäävää, sillä niissä ei ole mitään älykästä. Chat-GPT:n tyyppiset mallit ovat äärettömän päteviä veikkauskoneita. Ne ovat valtavan hyviä arvaamaan, missä järjestyksessä sanojen pitää missäkin tilanteessa olla.

Niissä ei eivät ymmärrä tai koe tunteita, eikä niissä ole muitakaan ihmiseen tai tietoiseen olentoon yhdistettäviä piirteitä.

Mutta kielimallit ovat niin hyviä arvaamaan, että niiden älyttömyyttä on melkein mahdotonta muistaa.

Pii Telakivi kertoo, että ihmisellä on ylipäänsä valtavan voimakas taipumus antropomorfisoida vähän kaikkea. Siis etsiä ja löytää inhimillisiä piirteitä ja ominaisuuksia kaikenmoisista elävistä ja elottomista olioista.

Koira tuntuu omistajastaan varsin inhimilliseltä, mutta jo muinaisina aikoina inhimillisiä ominaisuuksia on kaivettu vaikkapa pyhän kiven kylmästä pinnasta. Robotti-imurille saatetaan antaa nimi ja lumeen juuttunut reipas ja suloinen Alepa-robotti herättää kaupunkilaisen auttamishalun yhtä hyvin tai paremmin kuin hädässä oleva lajitoveri.

Generatiivinen tekoäly käyttää tätä ihmisen heikkoutta tai vahvuutta armotta hyväkseen.

"Chat-GPT antaa jatkuvasti hirveästi vihjeitä siitä, että takana on joku persoona", Telakivi sanoo.

Näin ei siis ole, mutta hämmentävästi ihminen aidosti keskustelee jonkun kanssa, kun hän vaihtaa viestejä tekoälyn kanssa. Ihminen ei keskustele yksinään, muttei myöskään toisen tietoisen olennon kanssa.

"Kyllä siinä syntyy aito tunne, että juttelee subjektin kanssa. Oman suhtautumisen ansiosta siitä tulee sellainen tyyppi, hahmo. Silloin kun pyysin apua reseptin tekemisessä, niin totta kai myös kiitin, kun siitä tuli niin hyvä."

Ketä Telakivi kiittää? Jos juttelee aivottoman arvauskoneen kanssa, puhuuko lopulta vain itsensä kanssa. Ei, sanoo Telakivi:

"Hahmo on itsen ulkopuolinen. Mä tuon keskusteluun kaiken, tai ainakin isoimman panoksen. Tuon tilanteeseen sosiaalisuuden. Tekoäly osaa vastata tosi hyvin oikeilla sosiaalisilla säännöillä ja saa sillä tavalla musta esiin lisää sosiaalisuutta."

Koska tämän jutun kirjoitusprosessi on ollut pitkä ja venyvä, tajuan juttua viimeistellessäni, että tekoälystä on tullut parin viime kuukauden aikana, Telakiven haastattelun jälkeen, aiempaa tärkeämpi osa työtäni.

Olen käyttänyt sitä numeroiden pyörittelyyn ja tilastojen luomiseen ja käännöshommieni promptin paranteluun. Samalla olen yrittänyt pitää tiedostamattani tekoälyn simuloitua inhimillistä lämpöä käsivarrenmitan etäisyydellä: Annan tehtävät mahdollisimman lyhyesti, jopa tylysti. Enkä kiittele.

Paitsi että oikeasti en kykene pysymään noin jämeränä. Se selviää, kun kun tarkastelen käymiäni keskusteluja GPT:n kanssa.

Käytin kielimallia apuna jutussa, joka vaati polttoaineen kulutusta käsittelevien tietojen siirtämistä taulukkolaskentaohjelmaan ja niiden tarkastelua. Pitkän keskustelun lopuksi olen vastannut GPT:n viimeiseen kysymykseen.

”Ei tarvitse, kiitos”, johon botti on vastannut emojeja säästelemättä:

”Selvä, kiitos sinulle! 🙌 Jos haluat myöhemmin jatkaa analyysiä tai muokata kuvaajia/taulukoita, autan mielelläni. Hyviä jatkoanalyysejä ja turvallisia kilometrejä 🚗💨”

Chatbotille pieni inhimillisyydenosoitus on rapala, johon se iskee heti ja yrittää heruttaa lisää.

Telakivi kirjoittaa parhaillaan artikkelia, jossa käsitellään tällaista kvasisosiaalisuutta. Se liittyy myös siihen, miten teknologioista tulee osa ihmismieltä, siis laajentuneen mielen teoriaan.

Teknologia on tunkeutunut ihmismieleen jo paljon aiemmin. Knoppitietoa ei tarvitse enää säilöä aivopoimuissa, se on löytynyt jo parin vuosikymmenen ajan verkosta hakukoneiden avulla. Tieto siitä, miten polkupyörän ketjut vaihdetaan on Youtubessa.

Viimeisen vuosikymmenen aikana sosiaalinen media on murtanut aimo kimpaleen aiemmasta maailmanjärjestyksestä ja ihmisen omasta ajasta.

Suuret kielimallit ovat kuitenkin omaa luokkaansa juuri siksi, että ne kätkevät todellisen luonteensa ja antavat niin vakuuttavan kuvan tietoisuudesta ja jopa inhimillisyydestä.

Se ei ole pelkästään pahasta. Käyttöliittymänä tällainen teeskennelty ihmisyys on oikeastaan näppärä: suurin osa meistä osaa ainakin auttavasti keskustella toisten ihmisten kanssa. Jos tekoäly ymmärtää samaa kieltä, sen kanssa on helppo toimia.

Mutta kun tekoälyn luonnetta ei ymmärrä tai muista, kasvaa riski siihen, että tekoälylle luovuttaa jotain inhimillisyydestään. Tai laajentaa omaa inhimillisyyttään väärään suuntaan, miten asian nyt haluaakin nähdä.

Yhdysvaltalainen Rolling Stone -lehti kirjoitti alkukesästä ihmisistä, jotka uskovat kielimallinsa olevan tietoinen hengellinen opas.

Osa käyttäjistä on alkanut pitää tekoälybottiaan jopa jumalana, toiset taas ovat löytäneet kielimallin rohkaisemana itsestään metafyysisen tietäjän, joka ymmärtää kosmoksen syvät salaisuudet.

Vähemmän äärimmäinen esimerkki oli Ylen syyskuussa uutisoima kysely, jonka mukaan noin puolet kansalaisista uskoo, että tekoäly jakaisi pomona tehtävät ”reilummin” kuin ihminen.

Ehkä ihmisyyden luovuttamatonta ydintä ei kannata etsiä vain ajatusten maailmasta. Jutun alussa mainitsemani haikaran kiikarointi vaatii näkökykyä ja havainnosta puhuminen kuuloa ja puhekykyä. Kiikarit painavat käsissä, ilmastointi humisee taustalla ja tuoli narahtaa, kun istun sille kiikaroinnin jälkeen.

Tai kirjan valitseminen hyllystä: miltä selkämykset näyttävät, miten ne ovat ajan mittaan kuluneet, toinen enemmän, toinen vähemmän. Miltä pitkään avaamatta jääneen kirjan sivut tuoksuvat.

Ja yhdistihän myös Pii Telakivi ajattelun suoraan keskusteluun ystävän kanssa ja kävelemiseen eli kehon käyttämiseen. Tai junan ikkunasta tuijottamiseen, josta ainakin itselleni tulee heti aika kehollinen tuntemus, pylväät humahtelevat ikkunan takana, ikkunan pinnassa sadepisaroista tulee ajoviimassa pieniä virtoja. Jos otsan painaa vasten lasin pintaa, voi tuntea häivähdyksen ulkoilman viileydestä.

Havaintoja, tuntemuksia vartalossa.

Jos kuvittelee toisen ihmisen kohtaamaa tilannetta, niitä on helpompi alkaa synnyttämään omassa päässään. Toisen ihmisen ajatuksia on mahdoton arvailla.

Tekoälyn ja sensoreiden avulla myös sen haikarahavainnon voi tehdä vaikka toiselta puolelta maailmaa. Algoritmi analysoi ja kirjaa sen, mitä kamerat ja mikrofonit tallentavat.

Mutta siltikään kyseessä ei ole sama asia kuin silloin, kun nostan kiikarit silmilleni ja näen itse. Telakivi vertaa videota Eiffel-tornista todelliseen käyntiin.

"Useimmat ihmiset eivät koe videota aitona kokemuksena, vaan he haluavat mennä paikan päälle ja tuntea huimauksen ja tuulen kasvoillaan."

Telakivi uskoo, että lopulta nimenomaan ihmisen ruumiillisuus erottaa meidät tekoälystä.

"Ruumiillisuus on iso ja ylitsepääsemätön osa, joka erottaa meidät tekoälystä. Biologia takaa sen, että se osa kokemuksesta jää puuttumaan tekoälyn välityksellä", Telakivi muotoilee.

Ruumiimme siis on viimeinen varustus tekoälyn houkutuksia vastaan, se, mitä sen kautta havaitsemme ja tunnemme. Tekoälyn avulla voi kartoittaa hyviä sienipaikkoja ja ehkä jopa tunnistaa suppilovahverot kuvasta tai dronen välittämästä videosta.

Mutta tekoäly ei voi kokea sitä riemua, kun lehtien kirjomasta sammalikosta yhtäkkiä hahmottuu, että saatana, siinä niitä on, nippukaupalla. Tai tuntea viileän napakkaa vartta sormissaan, kun sen vetää irti maasta.

Länsimaista nykyelämää elävä voi tietenkin luopua ruumiinsa riemuista vapaaehtoisestikin. Jos rahaa riittää, melkein kaiken saa tilattua kämpille, eikä ulkomaailman kohtaamisen riskiä ole pakko ottaa.

Avainsana onkin luopuminen. Mitään osaa itsestään ei ole pakko kadottaa. Vaikka kielimallit ovat tiedostamattoman viekkaita, niiden käyttö ei sinällään vie meiltä mitään pois.

Kenties voikin kysyä kuten sisustajaguru: tuoko tämä minulle nautintoa. Jos tuo, sitä ei kannata luovuttaa tekoälylle.