Vesa-Matti Loirin kasvot. Tai Uuno Turhapuron, miten sen nyt ottaa. Joka tapauksessa pelkkä naamataulu valkokankaalla riitti, mies jossain takanani rähähti nauramaan; 30 vuotta myöhemmin muistan edelleen elävästi hänen aikuisen miehen naurunsa, joka tarttui koko saliin.

Istuimme tietenkin jo aikoja sitten edesmenneessä elokuvateatterissa Hämeenlinnan keskustassa, isä, minä ja pikkuveli. Olimme tulleet katsomaan samaa elokuvaa kuin 607 936 muutakin suomalaista syksyllä 1985, Ere Kokkosen käsikirjoittamaa odotettua huumoripläjäystä Uuno Epsanjassa. Oli kiehtovaa, että Uuno oli päässyt ulkomaille asti. Kiehtovaa, että olimme päässeet isän kanssa elokuvateatteriin.

Emme tienneet sitä silloin, mutta meitä ympäröi kultainen 80-luku, suomalaisen yhtenäiskulttuurin viimeinen eheä vuosikymmen. Vielä saatoimme mennä kotiin odottamaan seuraavaa Spede Show’ta tai Kymppitonnia siinä suloisessa varmuudessa, että kaikki muutkin suomalaiset tekivät niin. Minä ja veljeni voimme luottaa siihen, että taas seuraavien MM-hiihtojen aikaan kerääntyisimme luokkahuoneen Finlux-television ääreen katsomaan Harri Kirvesniemen kenopäistä etenemistä.

Oi tätä ihanaa aikaa! Joimme maitoa. Söimme jauhelihaa. Kunnioitimme kestävyysjuoksijoita. Olimme yhtä, löysimme neonväritkin kaikki samaan aikaan. Mutta eihän se voinut kestää, tuli 90-luku ja kolmas tv-kanava, lama, Itsenäisten valtioiden yhteisö, Euroopan unioni, jossain vaiheessa internet, ja nyt olemme erillämme kaikki, omavaraisia heimoja kansallisvaltion rajojen sisällä, yksinäisyytemme on kosmista eikä mitään yhteistä Suomea enää ole, kiitos Netflixin, kiitos YouTuben, kiitos HBO:n, kiitos Facebookin – kiitos tai oikeastaan syytös. Poimimme omenan puusta. Kadotimme paratiisin. Emme koskaan pääse sinne takaisin.

Näinhän se kerrotaan, suomalaisen yhtenäiskulttuurin tarina. Siitä puhutaan kuin kuolleesta, kunnioittavasti menneessä aikamuodossa. Ja aina kuullessani näitä muistopuheita, lukiessani yhtenäiskulttuurin katoamista murehtivan artikkelin, tunnistan sisälläni halun väittää vastaan.

Ensimmäinen kysymykseni: millä perusteella se oli paratiisi? Miksi sen mahdollista katoamista pitäisi erityisesti surra? Haikailu takaisin yhtenäiskulttuuriin tuntuu oudolta ajassa, jossa tahdostamme riippumatta joudumme sopeutumaan entistä monikulttuurisempaan Suomeen.

Toinen: onko se edes kadonnut? Putous. Vain elämää. Sofi Oksanen. Cheek ja Jari Sillanpää Olympiastadionilla. Se liikuttava uskollisuus, jolla satatuhatta suomalaista joka vuosi ostaa Finlandia-palkitun romaanin vain siitä syystä, että se on Finlandia-palkittu romaani. Mitä muuta tämä on kuin yhtenäiskulttuuria?

Saatan tietysti olla väärässäkin. Mitä yhtenäiskulttuuri, tämä termi, oikeasti edes tarkoittaa? Miksi koko asia vaivaa mieltäni? Minä en tiedä. Tiedän toistaiseksi vain tämän: ensimmäinen ajatukseni yhtenäiskulttuurista on Vesa-Matti Loirin kasvot Adams-elokuvateatterin valkokankaalla yhtenä pimeänä syysiltana kolmekymmentä vuotta sitten.

Toinen ajatukseni on soittaa Ali Jahangirille. Jostain se vain tulee, intuitiona: haluan jutella yhtenäiskulttuurista ensin jonkun kanssa, joka ei ole solahtanut sen piiriin sulavasti syntymän kautta niin kuin minä.

Ja kuitenkin Jahangirikin on solahtanut siihen, yhä tunnetumpana kasvona, ehkä kohta jopa osa sitä. Kun ajattelen Jahangiria nyt, ajattelen heinäkuista Meillä on unelma -mielenosoitusta ja siellä napattua valokuvaa, jossa Jahangiri seisoo selätysten perussuomalaisten puheenvuoron tilaisuuteen tuoneen Matias Turkkilan kanssa. Jahangiri näyttää kuvassa vahvalta ja suoraselkäiseltä, onnistuneen kotoutumisen symbolilta; Turkkila taas pieneltä, pelokkaalta ja jotenkin säälittävältä. Epäilemättä kuvaa voi katsoa toisinkin, mutta tämä on minun tulkintani siitä.

Sumuisena syysaamuna tapaamme Jahangirin toimistolla Helsingin keskustassa. Aloitamme luonnollisesti Vesa-Matti Loirista.

”Stand up -kollegallani Teemu Vesterisellä on mainio Loiri-sketsi. Siinä on ihan loistava termi: kulttuuripoliittinen sivari. Jos arvostelee Veskua, asemoituu saman tien kulttuuripoliittiseksi sivariksi. Ja niinhän se on.”

Jahangirikin on tuijottanut lapsena Loirin kasvoja. Kun Iranista Suomeen saapunut perhe 90-luvun alussa istui television ääressä olohuoneessaan Vantaalla, Uunot olivat ensimmäisiä suomalaisia ohjelmia, joista nuori Ali sai jotain irti. Hahmolla oli nimittäin iranilainen vastine, samantapainen sähläri nimeltään Sämäd.

”Pienestä kylästä. Vahva murre, ei koulutusta. Ainoa tavoite mennä naimisiin yhden kylän rikkaan tytön kanssa, mutta aina tulee esteitä rakkauden tielle. Sitä kautta aika nopeasti hiffasin, mikä tämä Turhapuron juttu oikein oli. Eihän huumorissa ole mitään erityisen kansallista, tuollaisessa slapstickmaisessa varsinkaan. Jos Uuno oli armeijassa ja tyri kaikki asiat, niin olihan se ihan selvää, että sille nauretaan.”

Äiti pääsi Uunon kyytiin mukaan, kehnommin kieltä oppinut isä ei. Kun hän osti valkoisen verkkoaluspaidan ja pojat nauroivat, isä ei ymmärtänyt, mitä hauskaa siinä oli. Ali sen sijaan kävi suomalaista peruskoulua, sukelsi yhä syvemmälle suomalaiseen tv-huumoriin ja pelasi siinä sivussa suomalaista lätkää. Vuoden 1995 jääkiekon maailmanmestaruutta hän juhli jo selvästi sinivalkoisella sydämellä.

”Sinä vuonna syntyneitä tyttöjä kutsuttiin juuri äsken jossain jutussa kultatytöiksi. Mieti! Jos se ei ole yhtenäiskulttuuria, niin sitten ei mikään. Muistan tarkalleen, missä silloin olin. Koivukylän nuorisotalolla oli limudisko. DJ laittoi musan pois päältä ja sanoi, että Suomi on voittanut lätkän MM-kultaa. Kaikki alkoi huutaa. En tiedä, mistä ne löysivät sen Den glider in -biisin, mutta jostain se tuli. Ja just se, että me biletettiin ruotsinkielisellä biisillä – se oli vaan niin siistiä!”

Jahangiri on suurin piirtein samaa mieltä kanssani: huhut yhtenäiskulttuurin kuolemasta tuntuvat vahvasti liioitelluilta. Hänellä on myös tarjota termille kiinnostava määritelmä.

”Yhtenäiskulttuuri on kollektiivista itsesensuuria. On olemassa tiettyjä yhteisesti hyväksyttyjä asioita, joita ei vain saa arvostella. Ja jos Suomessa miettii, mitä ne tällä hetkellä ovat, niin ensimmäisenä mieleen tulee Veskun lisäksi ehkä veteraanit ja Cheek. Edes Mannerheim ei pääse Cheekin ja Loirin tasolle.”

Hauska analyysi, vaikka veteraaneja lukuun ottamatta tämä ei toki aivan kirjaimellisesti pidä paikkaansa. Varsinkin Cheekistä kuulee kyllä pahaakin puhetta, mutta vain tietyissä, oikeastaan automaattisesti mahdollisen yhtenäiskulttuurin ulkopuolelle asemoituvissa piireissä; muualla hänen kritisoimisensa on riskiveto.

Entäpä paljon puhuttu kansan jakautuminen kahtia, eriytyminen kupliinsa? Onko se Jahangirin mielestä muuttamassa tilannetta?

”Jos mietitään sitä kahtiajakautumista, niin mehän ollaan käytännössä eri mieltä vain kahdesta asiasta. Toinen on suhtautuminen maahanmuuttoon, toinen suhtautuminen seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin. En usko, että nämä kaksi asiaa uhkaisivat suomalaista yhtenäiskulttuuria. Jos niin olisi, sehän tarkoittaisi sitä, että jos Vesa-Matti Loiri antaisi jonkinlaisen lausunnon jommastakummasta kysymyksestä, hän menettäisi asemansa täydellisesti. Ja näinhän ei tapahtuisi”, Jahangiri sanoo.

”Juuri nyt me ollaan sellaisessa tilanteessa, jossa näistä kahdesta asiasta puhutaan kiivaasti. Tämä prosessi muokkaa uudennäköisen yhtenäiskulttuurin, joka me nähdään kymmenen tai viidentoista vuoden päästä. On hienoa, että me välillä mietitään, mitkä on meidän yhtenäiskulttuurin arvot ja sen symbolit.”

Kuulostaa valoisalta. Mietin silti, puhummeko enää minkäänlaisesta yhtenäiskulttuurista vai vain yksinkertaisesti kulttuurista. Mutta näin Ali Jahangiri, Iranissa syntynyt suomalainen, selvästi ajattelee, ja hänen optimismiinsa tekee mieli uskoa.

”Ei yhtenäiskulttuuria pysty rakentamaan eikä pitämään tietoisesti yllä. Se ei ole asia, joka on meidän hallittavissamme. Mutta ei se myöskään tule ikinä katoamaan. Se vain muuttuu ajan mukana.”

Perjantai-iltana ilahdutan poikiani pistämällä popcornit mikroon. Asetumme yhdessä television ääreen katsomaan Vain elämää. He ovat ehdotuksestani niin liikuttavan riemuissaan, että tunnen sydämessäni piston: ehkä teen tällaista heidän kanssaan liian harvoin. Muistanhan minä millaista se oli, istua saunan jälkeen isän, äidin, veljen ja siskon kanssa katsomassa Napakymppiä tai Puhtaita valkeita lakanoita. Niissä hetkissä oli tiettyä ehdotonta turvallisuuden tunnetta, joka ehkä on edesauttanut kehitystäni suhteellisen kunnialliseksi kansalaiseksi.

Muistelen Jahangirin analyysia Vain elämää -show’sta. Hänen mukaansa se on nimenomaan yhtenäiskulttuurin muutoksen kannalta viime vuosien merkittävin televisio-ohjelma. Aiemmin suomalaiset lauloivat yksin kodeissaan Katri Helenaa karaokena ja itkivät omia lapsuudentraumojaan. Kun kulttuuri oli tarpeeksi kypsä, voitiin laittaa Katri Helena televisioon itkemään omille lauluilleen.

Vain elämää täyttää myös Jahangirin yhtenäiskulttuurin ilmiöille asettaman kriteerin: sitäkään ei saa kritisoida. Kun Jouni Hynynen yritti ja ihmetteli ohjelmaan osallistuneiden kollegoidensa itkeskelyä, nenilleen sai Hynynen itse. Kansa ei halunnutkaan enää metsuripartaista virsimetallimuusikkoa ja viinanhuuruista äijähuumoria; se halusi sliipatun rapartistin, hänen itsekorostuksensa ja hänen kyyneleensä. Jahangirin mukaan kyseessä oli häkellyttävä kulttuurinen murros.

Lojumme sohvalla, rouskutamme poppareita ja katselemme, kuinka Pave, Virve, Maija, Anssi, Antti, Sanni ja Ville Galle laulavat ja leikkivät yhdessä. Neljä ensimmäistä ovat kymmenvuotiaalleni täysin tuntemattomia suuruuksia; Antti, Sanni ja varsinkin Ville Galle kuuluvat hänen maailmaansa. Sattuu onneksi olemaan juuri Ville Gallen päivä, oikeasti aikuiset yrittävät parhaansa mukaan eläytyä JVG:n pukukopin ja pitkäksi venyneen puberteetin tuoksuiseen mielenmaisemaan, ja meillä on hauskaa seuratessamme sitä, sekä minulla että pojilla. Lähestymme ohjelmaa epäilemättä eri pohjalta, mutta saamme jokainen siitä jotain irti, nelivuotiaskin. Kukaan ei tosin itke, mikä oikeastaan tuntuu tuotelupauksen pettämiseltä.

Television merkitystä yhtenäiskulttuurin luojana tuskin on mahdollista liioitella. Koko ajanhan se on tullut sieltä, televisiosta: levinnyt sitten johonkin oikeaan hermoon osuessaan influenssaviruksen ärhäkkyydellä koulujen pihoille ja työpaikkojen kahvihuoneisiin. Ehkä juuri koulujen pihat ovat erityisen merkittäviä, sillä varsinkin huumoriohjelmat löytävät tavallisesti ensin lapset ja nuoret.

Velipuolikuu. Hymyhuulet. Lapinlahden lintujen Seitsemän kuolemansyntiä. Pulttibois. Manitbois. Näistä ohjelmista lähtivät liikkeelle hokemat, joita lapsuudessani toisteltiin. Myöhemmin, 90-luvun alussa tuli Kummeli, pyyhkäisi lama-Suomen yli yhtenä valtavana tsunamina, ja silloin kyllä lähti, artisti maksoi, sattui Juhaa leukaan, kaikki oli parasta A-ryhmää. Olin sanastosta varsin hyvin perillä itsekin, mutta yläasteikäisen pikkuveljeni mania ylitti kaikki rajat. Hän tallensi lukuisia Kummeli-sketsejä aivoihinsa niin tiukasti, että ne ovat siellä vieläkin repliikki repliikiltä, ilmeisesti samassa lokerossa kuin parhaat Uuno-kohtaukset.

Entä jos yhtenäiskulttuuri onkin lastenkulttuuria? Ei ehkä varsinaisesti lapsille tehtyä mutta myös lasten katsomaa ja lasten keskenään levittämää – niin kuin lapsuuteni huumoriohjelmat, niin kuin tämä Vain elämää, niin kuin Putous.

Kyse on perheistä. Lasten ja aikuisten yhteisistä hetkistä, tällaisista perjantai-illoista, yksityisistä arkisista idylleistä. Jos harrastaisimme tätä useammin, pojat voisivat muistaa nämä tv-hetket vielä vuosikymmenten päästä, muistaa niin kuin minä muistan takkahuoneen upottavan sohvan, Kartio-lasissa kihisevän kokiksen ja lämpimät tonnikalaleivät lautasella.

Tie koko kansan sydämeen käykin lasten kautta, niinkö? Tuntuu, että tarvitsen taas juttukaveria.

Vuosi sitten Antti Holma oli lähinnä vain Helsingissä tunnettu näyttelijä ja teatterintekijä. Nyt hän on koko kansan suosikkipoika, tämän syksyn bestseller-kirjailija ja miehen omalla nimellä kulkevan tv-show’n vetäjä. Mikäli suomalainen yhtenäiskulttuuri edelleen on olemassa, voidaan todeta Holman astuneen rytinällä sen piiriin.

Vähältä piti, ettei näin olisi käynyt. Holma vaali omaa teatterivakavuuttaan ja empi pitkään Putoukseen lähtemistä. Kun hän sitten antoi pirulle pikkusormen, ei mennyt ainoastaan koko käsi vaan koko yltiölahjakas kaveri.

”Omasta tuoreesta kokemuksestani en usko siihen yhtenäiskulttuurin kuolemaan ollenkaan. Suomeen tai ehkä Suomen televisioon mahtuu kerralla sellaiset kolme neljä tyyppiä, jotka saavat tehdä kaiken mitä haluavat. Olen juuri nyt heidän joukossaan, minulla on tämä mandaatti kansalta. Mutta ei se pitkään välttämättä kestä.”

Suomi on edelleen yksi suuri taajama, Holma kiteyttää. Helsinki on siitä taajamasta ehkä vähän erillään, riittävän suuri muodostaakseen osin oman todellisuutensa, mutta kun televisiosta juuri sillä hetkellä tuttu sketsihahmo lähtee keikalle Kehä kolmosen ulkopuolelle, väki vaareista vauvoihin saapuu kyllä paikalle.

”Kävin Kissi Vähä-Hiilarina keikalla Kuopiossa Kauppakeskus Matkuksessa, ja siellä oli varmaan monta tuhatta ihmistä vastassa. Se oli ihan hysteeristä. Meinasi heittää tajunnassa. En ollut sellaista väkimäärää ennen joutunut kannattelemaan.”

Holma vaikuttaa edelleen hivenen pöllämystyneeltä tapahtumien kulusta. Putouksen kautta kaikki joka tapauksessa tapahtui – klassisen, saunanjälkeisen lauantai-illan viihdeohjelman. Mahdollisuus uida ihmisten olohuoneisiin oli kutkuttava, mutta oman huumorin sovittaminen perheohjelman kontekstiin osin hämmentävä kokemus. Todistajanlausunto tukee ajatustani yhtenäiskulttuurin lapsivetoisuudesta: Putousta tehdessä ajateltiin aina nimenomaan alaikäistä yleisöä. 

”Lauantai-illan viihde on ihan omanlaisensa laji. Semmoinen tietynlainen suurelle yleisölle tekeminen muuttuu siinä prosessissa omaksikin ajattelumalliksi. Vihjailu ja pikkutuhmailu on minulle vierasta, mieluummin sanoisin suoraan kulli ja pillu, mutta sellaistahan ei lauantai-iltana voi tehdä. Tuodaan vähän alapäähuumoria, pariutumisen ja seksuaalisuuden kysymyksiä ja puetaan ne ikään kuin Pikku Kakkosen muotoon. Sehän se on se Putouksen juttu.”

”Toisaalta sitten Putous on ainutlaatuinen foorumi, jonka kautta tällaisia hankalia asioita on mahdollista käsitellä jopa koko yhteiskunnan tasolla. Lapsethan olivat Kissi Vähä-Hiilarista aivan ihanasti ihmeissään. Kyselivät minultakin, onko se nyt nainen vai mies vai mikä. Tein aikanaan Teatteri Takomoon monologiesityksen vallan ja seksuaalisuuden kysymyksistä. Siitä tuli sellainen kuin halusinkin, jopa pieni menestys. Mutta jos nyt ajattelen yleisön laajuutta ja kaikkia näitä kerrannaisvaikutuksia, niin kyllä Kissi on sitä samaa asiaa ajanut aika paljon pidemmälle.”

Jahangirin tavoin myös Holma uskoo yhtenäiskulttuurin kykyyn muuttua. Asiat, joista joskus 80-luvulla olisi noussut kohu, ohitetaankin olankohautuksella. Holman julkihomous ei esimerkiksi ole tuonut näyttelijälle mitään kielteistä palautetta.

”Olin valmistautunut paskavyöryyn, mutta ei se ollut juttu eikä mikään. Ja samaan aikaan tiedän, että useimmat ihmiset kuitenkin tietävät minun seksuaalisuuteni. Se on osa minun henkilöäni, brändiäni, jos niin halutaan sanoa. En usko, että tällaista tyyppiä oltaisiin oltu valmiita ottamaan vastaan vielä parikymmentä vuotta sitten.”

Niin, parikymmentä vuotta sitten. Silloin nuori Antti Holmakin katseli kotonaan Sonkajärvellä samaa tavaraa kuin kaikki muutkin, Vääpeli Körmyjä, Speden Spelejä ja Kummeleita. Suomalaisen tv-viihteen pitkä jatkumo on siis hyvin hänen hallussaan. Toisaalta koko aikuisen elämänsä vuonna 1982 syntynyt näyttelijä on elänyt nettiajassa, kansainvälisen ja käytännössä rajattoman tarjonnan äärellä. Se näkyy hänen huumorissaan. Holma ei myöskään ole riippuvainen lauantai-illan ohjelmapaikasta tai televisiosta ylipäätään: tv-menestyksestä huolimatta hän puskee edelleen sketsejään suoraan verkkoon yksiöstään Punavuoresta ja seuraa ahkerasti muita tubettajia.

Poikani ovat tietenkin kasvamassa tähän todellisuuteen. Kymmenvuotiaani seuraa Instagramissa minulle tuntemattomia justimuksia. Voiko yhtenäiskulttuurilla olla tulevaisuutta Suomessa, jossa jokainen tuijottaa omaa kanavaansa omalta ruudultaan?

”Olen miettinyt samaa”, Holma sanoo. ”Totta kai verkko on jo nyt pirstonut yleisöjä. Toisaalta se voi jopa oudosti tukea sitä yhtenäiskulttuuria. Ihmisethän katsovat Putousta nykyään pädiensä kanssa. Lauantai-ilta ei ole enää pelkästään oman perheen, vaan koko kansan reaaliaikainen kokoontuminen. Halu jakaa oma kokemus muiden kanssa on ihmisessä hirveän vahva.”

Se on aivan totta. Tunnistan itsessäni tämän halun. Mutta jos nyt tutkiskelen omia kulttuurisia kulutustottumuksiani, sanapari Suomen katsotuin, luetuin tai kuunnelluin ei minulle ole varsinainen suositus, ehkä pikemminkin päinvastoin. Makuni ei aina osu yksiin kansan enemmistön kanssa.

Eräänä päivänä katson ihmiskoemielessä Luokkakokous-elokuvan. Sen on käynyt katsomassa yli puoli miljoonaa suomalaista, lähes yhtä suuri joukko kuin kultakauden Uunoja. Sitä tähdittävät Aku Hirviniemi, Sami Hedberg ja Jaajo Linnanmaa, miehet, joiden hauskuus on tiedossa Hangosta Ivaloon. Elokuva kyllä välillä naurattaa minua, geeneissäni on y-kromosomi, mutta navanalushuumori laskeutuu teoksessa alemmas kuin osasin edes kuvitella. Olemme ehkä viimein löytäneet pienimmän yhteisen nimittäjän: lauteiden väliin jäävät kivekset. Jos kansankohelluksen rasvaisuutta vertaa Turhapuroihin ja Kummeliin, on pakko todeta viattomuuden ajan olevan ohi.

Näille vierauden tunteille on tietysti helppo keksiä yksinkertainen selitys. Saatan olla elitisti. Mahdollisesti olen ollut sitä aina, jo lapsena, kun kuvittelin kuuluvani joukkoon.

Todisteita puolesta: Olen kaunokirjailija. Luen Economistia, Guardiania ja New York Timesia. Katselen mieluummin True Detectiveä kuin Robaa. En ole enää pitkään aikaan jaksanut seurata lätkän MM-kisoja. Kirjoitan tätä juttua Image-lehteen, joka täsmälleen 30 vuotta sitten, minun istuessani elokuvateatterissa nuorena ja viattomana yhtenäiskulttuurin kuluttajana, perustettiin nimenomaan vastustamaan Uuno Turhapuroa ja kaikkea mitä se edusti. Pitchasin idean toimituspäällikölle miellyttävän tyylikkäillä, jopa eksklusiivisilla Bättre Folk -festivaaleilla Hailuodossa, jonne keskikesän auringon paistaessa olimme Helsingistä uskaltautuneet. 

Todisteita vastaan: Pidän Uunoista edelleen. En ole kotoisin Helsingistä. Olin vuosia töissä Apu-lehdessä. Juoksen. Hiihdän. Suunnistan. Saunon. Liikutun iskelmistä. Osaan ulkoa Jaakko Tepon Hilman ja Onnin sanat. Käyn mielelläni mökillä. Jos Suomi selviytyy lätkän MM-kisoissa finaaliin, katson kyllä ottelun ja eläydyn vilpittömästi kansakuntamme kohtalonhetkiin.

Kun Spede kuoli, olin matkalla Tukholmaan Radioheadin keikalle. Silloinko viimeistään, elokuussa 2001, olin irtautunut yhtenäiskulttuurista lopullisesti omalle kiertoradalleni?

Toisaalta: kun Spede kuoli, uutinen tuntui isolta. Puhuimme Speden kuolemasta paljon siellä Tukholmassa, me Thom Yorken perässä Globeniin matkustaneet yhtenäiskulttuurin kasvatit.

Selailen sosiologi Semi Purhosen ja työryhmän suomalaisesta mausta tekemää laajaa tutkimusta, ja tulokset tiivistävällä kulttuurisella kartalla löydän eniten omia mieltymyksiäni kieltämättä elitistisestä suunnasta, legitiimin kulttuurin alueelta modernin ja perinteisen rajapinnasta. (Kulttuurisen kartan keskiöstä, puolueettomalta alueelta, löytyvät pizza, liikunta, kuha, vesi ja karjalanpaisti – mikäli uskomme tutkimustuloksiin, nämä asiat siis yhdistävät kaikkia suomalaisia.)

Mutta mitä siitä, vaikka olisinkin elitisti? Teatteriohjaaja Lauri Maijala esitteli tässä lehdessä vuosi sitten elitismin positiivisen määritelmän. Hänen mukaansa elitismi on myös terve ilmiö, arvon antamista asioille, jotka eivät kiinnosta kaikkia. Yksityiskohdillekin﷯: kaikelle sille, joka jää jättimenestysten alle.

Ajatus on kaunis. Pahimmillaanhan yhtenäiskulttuuri on vain enemmistön tyranniaa, asioiden arvottamista myynti- ja katsojalukujen perusteella. Siihen sisältyy yhteisen ilonpidon vaatimus, käsky joko liittyä samanmielisten kuoroon tai pitää turpansa kiinni. Riemuitse tästä. Riemuitse nyt vaikkapa Cheekistä ja hänen menestyksestään. Mutta miksi, itse asiassa, minun henkilökohtaisesti olisi pitänyt riemuita siitä, että Olympiastadionin myi ensimmäisenä suomalaisena kaksi kertaa loppuun artisti, jonka musiikki on mielestäni luokatonta ja sanoma jopa vastenmielinen?

Pahinta oli, etten uskaltanut sanoa tätä ääneen. En tiennyt miten olisin sen tehnyt, kaikki tavat ilmaista todelliset ajatuksensa tuntuivat etukäteen miinoitetuilta. Olisin ollut vain vihaaja, ja sitä minä en ollut, en missään tapauksessa. Yksinäinen pikemminkin, vieras omassa maassani. Mitä helvettiä täällä tapahtuu, minä ajattelin. Ovatko ihmiset tulleet kuuroiksi vai hulluiksi?

On jotenkin sopivaa matkustaa tätä juttua varten Tampereelle, Suomen suomalaisimpaan kaupunkiin. Se on perinteisesti todellinen heimojen sulatusuuni, yhtenäiskulttuurimme kenties merkittävin hautomo.

Tänne, Etelä-Suomen isoon pikkukaupunkiin ovat pysähtyneet ne pikkupaikkakunniltaan paenneet sisäsuomalaiset, jotka eivät ole jaksaneet, halunneet tai uskaltaneet Helsinkiin asti. Heidän juurensa heijastuvat tamperelaisessa kulttuurissa, joka ei ole antanut meille ainoastaan Kummelia vaan myös Väinö Linnan ja Kirsi Kunnaksen, Juicen ja Mikko Alatalon, Eput ja Popedan; itse asiassa kokonaisen Suomi-rockiksi kutsutun genren.

Mutta eipä ole Tamperekaan niin kuin joskus ennen. Lounastamme mediakulttuurin professori Mikko Lehtosen kanssa Kattila-nimisessä ravintolassa. Lounaan jälkeen siirrymme kadun toiselle puolelle Kaffila-nimiseen kahvilaan. Luomulihaa, tyyliteltyjä annoksia, asiakkaan valitsemista pavuista jauhettua kahvia; voisimme yhtä hyvin olla Helsingissä ellemme jopa Tukholmassa, Berliinissä tai Brooklynissa. Juice ei viihtyisi täällä, Pihtiputaan mummo ei viihtyisi, ei myöskään työpaikaltaan potkut saanut paperimies. En usko, että paikalla on yhtään perussuomalaisten äänestäjää, hyvä jos edes demaria.

Professorin seurassa tajuan, että olen koko ajan ajatellut yhtenäiskulttuuria vain omien sukupolvikokemusteni kautta. Kuusikymppisen Lehtosen perspektiivi on pidempi ja suhde koko termiin kriittinen.

”Kun puhutaan yhtenäiskulttuurin hajoamisesta, ensimmäinen kysymykseni on tämä: kenen yhtenäiskulttuuri? Vuodesta 1917 jonnekin 1970-luvulle asti Suomessa oli vahvasti kaksi kulttuuria, porvarillinen kulttuuri ja työväenkulttuuri. Urheilu oli jakautunut. Lehdistö oli jakautunut. Melkein kaikille toiminnoille oli kaksi eri paikkaa. Eli ei tätä yhtenäiskulttuurin ajatusta voi missään tapauksessa kovin kauas paikantaa”, Lehtonen sanoo.

Hänenkin mukaansa jossain vaiheessa alkoi kuitenkin tapahtua tiettyä yhdentymistä. Perinteinen puoluelehdistö menetti merkitystään ja työväenliike näivettyi. Kaikilla oli jo televisio. Kaikki katsoivat Peyton Placea. Elettiin ehkä vähän aikaa siinä kuluneen ajan kultapölyllään kauniiksi kiillottamassa, nykyistä yhtenäisemmässä YYA-Suomessa, jonka perään moni nyt haikailee.

”Tunnistan kyllä tuon ilmassa leijuvan kaipuun. Suurin osa suomalaisista on jo pitkään elänyt kaupungeissa, eli itse asiassa jo silloin, ja silti Suomea ja suomalaisuutta edelleen halutaan hahmottaa vanhan maaseutukuvaston kautta. Nostalgia on siitä ongelmallinen tunne, että sillä ei oikeasti ole koskaan kohdetta. Se on jälkikäteen rakennettu konstruktio, se liittyy siihen, mitä tapahtuu nyt. Sillä rakennetaan niitä identiteettejä, tarinaa meistä. Ja me on maailma vaarallisin pronomini.”

Eikö huoli yhtenäiskulttuurin murtumisesta tunnu vähän turhalta näin pienessä, nuoressa ja väestöpohjaltaan edelleen homogeenisessa maassa? Paljon kirjavammatkin valtiot pysyvät kasassa ja pyörivät ehkä paremminkin kuin tämä suurta kansallista konsensusta tällä hetkellä turhaan tavoitteleva omamme.

”Totta on, että Suomi on edelleen kansainvälisessä vertailussa huomattavan homogeeninen. On sellainen hauska termi kuin pienten erojen narsismi. Eli mitä enemmän yhtäläisyyksiä, sitä suuremmalta näyttävät melko pienetkin erotkin. Valtiotasolla hyvä esimerkki tästä voisi olla parivaljakko Suomi ja Ruotsi. Ehkä samaa termiä voisi soveltaa myös kansakunnan sisällä.”

Ja sitten taas, toisaalta: tiettyä hajoamisen tunnetta en voi kiistää. Se on jo tässä ympäristössä, latentuoksuisessa hipster-kahvilassa vanhan teollisuuskaupungin sydämessä. Ehkä oma uusi yhtenäiskulttuurini onkin tämä kansallisvaltioiden rajat ylittävä, hedonistisgastronominen luovan luokan kupla, jossa professori ja minä käynnissä olevasta murroksesta toistaiseksi vähin vaurioin selvinneinä ryystämme espressojamme yhteiskunnan sortuessa ympärillämme. Laman runtelema rakennemuutos-Suomi tuntuu olevan kaukana, vaikka se ei oikeasti ole.

”Onko Suomessa 20 vuoden kuluttua enää minkäänlaista yhtenäiskulttuuria? Vaikea sanoa. Mikäli nyt harjoitettava politiikka jatkuu, kaikenlaiset jaot aivan varmasti tulevat lisääntymään, sekä eri paikkakuntien välillä että paikkakuntien sisällä. Tästä tulee entistä selvemmin saaristoyhteiskunta: saarten asukkaat kyllä edelleen näkevät toisensa, mutta eivät ole keskenään tekemisissä.”

Ei mitään kevyttä ajateltavaa, häiritsee ikävästi kahvinautintoa. Tekee mieli keventää vähän ja kysyä myös Lehtosen mielipidettä Veskusta. Hyväksyykö mediakulttuurin professori ajatukseni Vesa-Matti Loirista yhtenäiskulttuurimme toteemipaaluna?

”Miksei. Hyvin valittu hahmo kyllä. Tutkija John Fisken mukaan kaiken populäärin perusehto on monimerkityksellisyys. Jotta joku voisi olla todella suosittu, hänen täytyy pystyä edustamaan eri suuntiin erilaisia asioita. Ja Veskuhan on kaikkea, todellinen kameleontti. Isä. Juoppo. Huilisti. Leino-tulkitsija. Biljardinpelaaja. Futismaalivahti. Inarinjärven henkistynyt shamaani. Toteemi nimenomaan siinä mielessä, että Veskuun voi heijastaa ihan mitä vain haluaa.”

Ei helvetti. Paluumatkalla junassa, syysauringon kiillottaessa lehtiään laskevia suomalaisia talousmetsiä, kahvilassa tuntemani syyllisyys haihtuu ja korvautuu kiukulla. Tajuan äkkiä kirkkaasti, mikä minua tässä yhtenäiskulttuurin kaipuussa juuri nyt hiertää.

Sanat muuttavat merkitystään, värjäytyvät uudelleen ajan hengen mukaan. Vielä viisi vuotta sitten yhtenäiskulttuurikin oli termi, jonka olisin ajattelematta ohittanut. Sitten tulivat persut ja jytkyttivät, alkoivat muutenkin keksiä kieltä uudestaan, ja viattomasta tuli potentiaalisesti vaarallista.

Tämä syksy on leijonapaitoja ja Ku Klux Klan -huppuja. Vastaanottokeskuksiin rasahtelevia polttopulloja. Sotaa paenneille suorassa lähetyksessä syötettyä suomalaista kaurapuuroa. Lehdissä näkemyksiään esitteleviä perheenäitejä, jotka kuulemma ovat rasisteja mutta eivät kovasydämisiä. Olisi kai ihme, jos puhe yhtenäiskulttuurista ei tässä ilmapiirissä saisi uusia, synkempiä sävyjä.

Maassa maan tavalla, maassa yleisesti rakastettuja asioita rakastaen. Opi perusasiat, sisäistä jokin mielivaltaisesti määritelty suomalaisuuden oppimäärä. Jos yhtenäiskulttuuri tarkoittaa tätä, se joutaakin mennä, mitä pikemmin sen parempi. On vaikea kuvitella Suomen tulevaisuuden kannalta haitallisempaa pyrkimystä.

Koko kansalaisuus, ennen ongelmaton asia, on muuttumassa raskaaksi kantaa. Ajattelen sitä nykyään paljon enemmän kuin ennen.

Olen aina tiennyt sataprosenttisen varmasti, etten halua olla perussuomalainen. Mitä enemmän perussuomalaiset hierovat perussuomalaisuuttaan vasten kasvojani, sitä vähemmän haluan olla edes suomalainen. Vetäkää kiitospaidat päälle, liikuttukaa siitä kolmannestakin Tuntemattomasta, olkaa saatana suomalaisia. Minä olen sitten jotain muuta, luki passissani mitä tahansa.

Tämä olisi yksinkertaista ellei se olisi monimutkaista. Huvittavaa ellei se olisi surullista. En haluaisi sanoutua irti kaikesta jakamastamme. En edes voi. En halua jättää suomalaisuuden määrittelemistä ihmisille, jotka määrittelevät sen tukevasti peruutuspeiliin tuijottavana kerhona. Joskus minusta tuntuu, että käynnissä on sisällissota. Ilman aseita onneksi, taisteluna käsitteistä, symboleista, merkityksistä, eikä sodassa saisi luovuttaa, on taisteltava asiansa puolesta, minä tiedän. Välillä sitä vain ei tahdo jaksaa, kun on jo lähtökohtaisesti hävinnyt, vastapuoli on julistanut itsensä suomalaisemmaksi kuin minä, heidän röyhkeytensä vituttaa minua. Älkää jumalauta viekö minulta minun isänmaatani.

Milloin tästä tuli tällaista? Juuri äskenhän me katsoimme kaikki yhdessä Uunoja, eikä kukaan ollut sen enemmän suomalainen kuin joku toinen, sellaista puhetta ei ollut vielä keksitty.

Deja vú: Vesa-Matti Loirin kasvot. Tällä kertaa näen ne noin viidenkymmenen metrin päässä edessäni, keskelle Hartwall Areenan permantoa pystytetyllä lavalla ja lavan yllä roikkuvalla Jumbotronilla. Meneillään on mestarin 70-vuotisjuhlakonsertti. Se tosin järjestetään yhdeksän kuukautta merkkipäivän jälkeen, mutta hyvät juhlathan jatkuvat aina pitkään.

Kun Loiri ilmestyi paikalle, kukaan ei räjähtänyt nauramaan. Päinvastoin, tunnelma oli harras – koko yleisö kunnioitti taiteilijan saapumista nousemalla seisomaan. Ensimmäinen kappale, Vanhoja poikia viiksekkäitä, iski suoraan yhtenäiskulttuurin sulaan ytimeen: palasin itsekin jossain Sääksmäen sillan liepeillä kesä-Suomessa hyrräävään Saab ysiysiin ja kuulin korvissani isäni turhaan oikeaa säveltä etsivän laulun.

Siinä hän siis istuu, sukunsa viimeinen, jakkaralla valkoisessa paljettipaidassaan. Välillä hän laulaa, tulkitsee pakolliset numerot elämän soinnittomaksi korventamalla äänellään, mutta useammin hän vain kuuntelee, kuinka hänelle lauletaan. Konsepti on poikkeuksellinen, mutta Loiri on syntymäpäiväsankari ja tehnyt vähintään seitsemän miehen työn, epäilemättä hänellä on tähän oikeus.

Sille ei silti mahda mitään, että päätähden istuskelusta ja vierailijoiden ylitsevuotavasta kunnioituksesta tulee ajoittain saattohoidon, jopa ennenaikaisten hautajaisten tuntu.

Mietin mitä tässä saatellaan mailleen: yhtä monilahjakasta taiteilijaa, hänen sukupolveaan vai koko suomalaista yhtenäiskulttuuria? Jos toteemi kaatuu, voihan tilalle periaatteessa tulla uusi toteemi; eihän Veskukaan 80-luvulla tällaisessa asemassa ollut. Antti Holma esimerkiksi sovitteli kaikkialla häärivälle Aku Hirviniemelle jo Loirin manttelinperijän viittaa. On kuitenkin melkeinpä mahdotonta kuvitella Hirviniemen ympärille tällaista kollektiivista hartaustilaisuutta vuonna 2053.

Väliaika, kahvia ja Karjala-olutta. Väliajan jälkeen Chisu, duettona Päivänsäde ja menninkäinen, ja vaikka Chisu on ihana aina, tunnen vastarinnan kasvavan sisälläni, puhelimeeni näpyttelemäni muistiinpanot kertovat sisäisestä kamppailusta.

Ai jai jai kuuluu takaani…Tää on niin ihana…onko?…symboliikan hienovireisyys…tämän osaa tulkita aivokuollutkin…vähän liian paksua minulle…olen snobi…ei mitään Rumba-vittuilua tästä…apua!

Jotain on pahasti pielessä. Minua kyllä liikuttaa muiden ihmisten liikutus, takanani istuvan kuusikymppisen naisen, hänen poikansa ja miniänsä vilpitön ilo, mutta en pääse siihen mukaan. Pelkään, että todelliset ajatukseni paljastuvat naamastani. En haluaisi tätä näin. Vesku on Vesku. Hän on äidinmaidossani, verenkierrossani, aivojeni poimuissa. Häntä ei voi kieltää kieltämättä jotain itsestään.

Ja silti. Samuli Edelmann. Juha Tapio. Robin. Saman Eino Leinon sanoittaman surkean surumielisen suomalaisuuden siirtämistä seuraaville polville, jopa Robinin ikäluokalle, jolla tuskin mitenkään voi olla mitään luontevaa tulokulmaa tähän ukkoina syntyvien sylilasten ja hautaan valmiiden nuorten miesten nälkämaahan. Jumbotronilla kerta toisensa jälkeen sinivalkoisia järvimaisemia, kallioita ja käkkärämäntyjä, auringossa kimaltelevia ulapoita, välillä Vesku vakavana katsomassa kaukaisuuteen, ja minä yritän edelleen saada selville, onko kollektiivinen leirinuotiomme todella sammumassa vai olenko vain itse joutumassa sen taikapiirin ulkopuolelle.

Cheek-tunne, melkein se…epätoivo…ihmisen ikävä toisen luo…pitävätkö kaikki muut tästä?…pitävätkö Cheek-fanit Cheekistä?…entä jos yhtenäiskulttuuri aiheuttaakin hiljaista salattua yksinäisyyttä?…ehkä jopa syntyy siitä, yksinäisyyden pelosta?

Vakuutan itselleni: tulin areenalle avoimin mielin. Hakemaan jonkinlaista sovinnollista päätepistettä synkähköksi kääntyneelle yhtenäiskulttuurijahdilleni. Toisin kävi, minulla on tuskin enää muuta vaihtoehtoa kuin tunnustautua kulttuuripoliittiseksi sivariksi. Se sattuu, syvälle sydämeen; itse asiassa niin kipeästi, että katson parhaaksi poistua paikalta ennen viimeistä kappaletta ja todennäköisesti loputtomiin jatkuvia aplodeja. En halua kuulla niitä. Olen pettänyt kansani, minulla ei ole oikeutta osallistua.

Ulkona on syksy. Pimeää. Ensin kuljen yksin, mutta Pasilan aseman kohdalla kadut täyttyvät askelista. Elämä on kuolemista. On lokakuu ja minusta, luultavasti, näkee sen. ■