Mitä tapahtuu sotien jälkeen? Jos emme halua toistaa menneisyyttä, on elintärkeää, että ymmärrämme sitä
Menneisyyden tapahtumat eivät ole vain tarinoita kirjoissa, kouluissa tai kirjastoissa, ne ovat jälkiä maassa, luonnossa ja ihmisissä, kirjoittaa Maryan Abdulkarim.
Sain mahdollisuuden vierailla Helsingin yliopiston tutkimusasemalla Kilpisjärvellä tammikuussa, missä oivalsin, että Lapin sota ei rajoitu pelkästään historiankirjoihin, vaan se on syvällä alueen identiteetissä.
Toisen maailmansodan aikana Suomi ja Saksa olivat liittolaisia ja taistelivat yhdessä neuvostojoukkoja vastaan. Myöhemmin Suomi taisteli saksalaisia vastaan, jotka vetäytyivät Lapista käyttäen poltetun maan taktiikkaa, jättäen jälkeensä mittavaa tuhoa.
On olemassa kansallinen kertomus talvi- ja jatko- ja Lapin sodasta, muistoista, traumoista, kokemuksista, suruista ja saavutuksista. Lisäksi on paikalliset kertomukset, jotka myös sisältävät kokemuksia, traumoja, muistoja, suruja ja saavutuksia. Jälkimmäiset eivät ole yhtä tunnettuja kansallisella tasolla. Jokainen tarina ja muisto on osa Suomen historiaa.
Menneisyyden tapahtumat eivät ole vain tarinoita kirjoissa, kouluissa tai kirjastoissa, ne ovat jälkiä maassa, luonnossa ja ihmisissä. Menneisyys on aktiivinen osa nykyisyyttä ja tapaamme tarkastella maailmaa ja paikkaamme siinä ja se on siten sidoksissa tulevaan. Emme voi hallita menneisyyttä, mutta luomme jatkuvasti suhdetta siihen rakentaen sen päälle tulevaisuuksia.
Menneisyyttä ei ole tarpeellista tarkastella yksinomaan hyvänä tai pahana, se oli sitä mitä se oli.
Toisen maailmansodan jälkeen maailma yritti järkeistää tapahtumia, ymmärtää mitä tapahtui ja miksi. Sota oli tuhonnut miljoonien tulevaisuudet, unelmat, kodit ja elämät.
Sodan jälkeen oli löydettävä tapa toimia entisten vihollisten kanssa, jotka nyt muuttuivat liittolaisiksi ja osaksi ”meitä”.
Saksassa käyttöön tuli käsite Vergangenheitsbewältigung, menneisyyden hallinta, josta kirjoittaa esimerkiksi Suomen entinen pääministeri ja eduskunnan puhemies Paavo Lipponen teoksessaan Järki voittaa (Otava 2008). Lipponen pohtii teoksessa suomalaista sivistystä, historian merkitystä kansallisen identiteetin muodostumisessa. Menneisyys ilmenee eri tavoin eri paikoissa, ja jokaisella alueella on oma ainutlaatuinen tarinansa.
Alkuperäistä saksalaista käsitettä on käännetty englanniksi coming to terms with the past, joka ei ole aivan sama kuin menneisyyden hallinta. Vapaasti käännettynä englanninkielinen versio tarkoittaa tulla sinuiksi menneisyyden kanssa.
Ero käännösten välillä tuntuu isolta – on itsestään selvää, ettei menneisyyttään voi hallita, vaikka toki se mitä historiankirjoihin painetaan, määrittelee sitä, mikä oli tärkeää ja oleellista. Englanninnos taas on toiveikkaampi – voimme pyrkiä ymmärtämään menneisyyttä, eri tarinoita ja kokemuksia ja hyväksyä tapahtunut, ymmärtäen ettei sen tarvitse sisältää tapahtuneiden oikeutusta.
Menneisyyttä ei ole tarpeellista tarkastella yksinomaan hyvänä tai pahana, se oli sitä mitä se oli, jos emme halua toistaa sitä, on elintärkeää, että ymmärrämme sitä.
Nyt kun maailmassa on sotia, jotka liittyvät toisiin sotien, on tärkeää toimia sotien lopettamiseksi ja rauhan puolesta. Tärkeää on myös pohtia sitä, miten sotien jälkeen suhtaudumme tapahtuneeseen, menneeseen ja julkilausuttuun pahaan.
