Miten ajattelumme on muuttunut pandemian aikana? Image pyysi neljää kirjoittajaa palaamaan aiheeseen kahden vuoden jälkeen

Katriina Huttunen:

Kauhun epätasapaino

Tämän koronaesseen varhaisessa versiossa kirjoitan että vaikka niin moni muu paikka on ollut suljettu, olen sentään päässyt joka päivä hautausmaakävelylleni, mutta ydinlaskeuman tai ilmaiskujen tai ulkonaliikkumiskiellon todellisuudessa edes hautausmaa ei ole automaattinen jokamiehenoikeuteni. Olen ajatellut itsekkäästi että ei haittaa vaikka nämä poikkeusolot jatkuisivat, sillä kaventunut elämänpiiri syvenee. Eristäytynyt elämäntapa on sopinut nihilistiselle ihmisvihaajalle paremmin kuin hyvin. Ei ole tarvinnut lähteä minnekään, ei tarvinnut kohdata ketään, ei kieltäytyä mistään, ei selittää miksi ei.

Surukouluttaja Mari Pulkkinen sanoo Nykytunteen museon puheenvuorossaan että pandemialla ja kuolemansurulla on paljon yhteistä. Surevan pelko on jo toteutunut, sureva elää menetyksessään jo valmiiksi, ja kun suremattomatkin on viimeisten kahden vuoden aikana opetettu varautumaan siihen että näkymätön vihollinen vaanii kaikkialla, että jokainen ihmiskohtaaminen on potentiaalinen riski ja että kenelle tahansa voi tapahtua mitä tahansa milloin tahansa, sureva on siinä tilanteessa kuin kotonaan. Sureva tietää myös että mikään ei enää koskaan palaudu ennalleen.

Pieni perheeni ei tätä kirjoittaessani ole vieläkään sairastunut tai kuollut korona­virukseen, mutta nyt meille on annettu isompi ja ikiaikaisempi pelko. Käyn hautaustoimistossa sopimassa oman tulevan kuolemani järjestelyistä. Niihin sisältyy vahva KUN. Sodan konkretisoitumisen uhka lisää suunnitelmiin klausuulin JOS, mutta se JOS viittaa siihen onko täällä silloin, milloin, enää mitään tai ketään hoitamassa kuolemani järjestelyjä.

Kaltaiseni kylmän sodan ja ryssän­vihan kasvatti ei vielä pari vuotta sitten olisi uskonut että myös koronavirus polarisoisi ihmiskunnan. Oli mahdotonta kuvitella että kaikki eivät olisikaan globaalin viruksen tukahduttamisessa samalla puolella, että päämäärä ei pyhittäisikään keinoja, että poliitikkojen ja viranomaisten määräämät, epäjohdonmukaisiksi ja epäoikeuden­mukaisiksi koetut rajoitukset johtaisivat protestiliikkeisiin, siviilirohkeudeksi naamioituun kansalaistottelemattomuuteen ja väkivaltaiseen aktivismiin. Kukkahattu­tädit. Foliohattusedät. Valtamedia. Vale­media. Epämiellyttävät uutiset eivät ole totta. On lampaita ja on lampaita. Disinformaatio. Propaganda. Salaliittoteoriat, denialismi, suuri kusetus. Kaikki mikä ei ole kiellettyä on sallittua. Kuolkoot ne jotka kuolevat kuitenkin.

En tiennyt että COVID-19 on mielipidekysymys. En tiennyt että kaikki ovat kaikkien alojen asiantuntijoita, oman elämänsä epidemiologeja ja sittemmin myös päteviä sotastrategeja, kun heräämme uuteen sotaan ennen kuin nykyinenkään on voitettu, eikä meiltä kysytä minkä kaiken suostumme menettämään vapaaehtoisesti.

Luopumisen ja luovuttamisen kokemusosaaja suhtautuu elämään ja kuolemaan vakavasti aina, koko ajan, ei luota huolivartteihin, ei kevennyksiin, ei vaarattomampiin ajatuksiin, ei pakene suruaan, ei valehtele itselleen että kaikilla on toivoa tässä päivä päivältä arvaamattomammaksi käyvässä maailmassa josta kukaan ei ole selviytynyt.

Näin Huttunen kirjoitti keväällä 2020:

Luopumisen tärkeydestä

Olen tänäänkin yksin kotona. Teen samaa mitä aina ennenkin: työtäni yksin kotona. Osaan olla yksin. Kotona. Tämä ei ole vapaaehtoista karanteenia eikä tilapäistä etätyötä. Minulla ei ole työpaikkaa, vaan työpaikkani on kotona. Minulla ei ole työnantajaa, on vain toimeksiantajia. Ei työtovereita joihin pitää sosiaalista etäisyyttä. Ei työsuhdetta josta minut voisi lomauttaa tai irtisanoa. On vain työaikaa. Ei kuukausipalkkaa. Paljon riskejä.

Kirjoitan tätä ennen kuin kukaan riskiryhmään kuuluvista läheisistäni on sairastunut tai ennen kuin työni ja rahani ovat loppuneet. Olen vasta alussa. Yleishuolestumisen ja orastavan ahdistuksen lisäksi koronaviruspandemia on tähän mennessä aiheuttanut minulle vain hyvinvoivalle länsimaiselle eliitille tyypillisiä kuvottavan häpeällisiä luksusongelmia: peruuntuvia lento- ja laivamatkoja, peruuntuvia hotellihuoneita, lisää peruuntuvia lentomatkoja, lisää peruuntuvia hotellihuoneita. Ehdin käydä vuoden 2020 alussa kolme kertaa Tukholmassa ja maaliskuussa Kööpenhaminassa, muutamaa päivää ennen kuin Tanska sulki rajansa. Sitten rajansa sulki Norja, jonne minun piti lentää huhtikuun alussa ja uudestaan toukokuussa. Yhtäkkiä nämä hautausmaakirjan kirjoittamiseen liittyneet matkat eivät tunnukaan kovin tärkeiltä, enkä nyt osaa ajatellakaan, että jaksaisin yrittää siirtää niitä tai muita matkojani tuonnemmaksi. Millaiseen tulevaisuuteen ne siirtäisin?

En silti toivo, että maailma palaa entiseen asentoonsa. Maailma ei saa palata entiseen asentoonsa. Olen jo nähnyt Bergenin Kompastuskivet ja Berliinin kolumbaariot. Onnellisuuteni ei voi olla kiinni siitä mitä saan ja voin tehdä, koska minulla on ollut siihen varaa.

En tarvitse kaikkea sitä, mihin minulla on ollut varaa. Tulisin toimeen niin paljon vähemmälläkin, ja pian se voi olla todellisuutta.

Tämä todellisuus pakottaa minutkin nöyrtymään elämän arvaamattomuuden edessä ja sietämään epävarmuutta, epä­mukavuutta, valinnanvapauden supistumista, mielihalujen ja nautintojen rajoituksia ja monien aiemmin itsestäänselvyyksinä pitämieni etuoikeuksien kieltämistä. Tämä on kurinpalautus. On pakko oppia kestämään turvattomuutta, hätää ja kauhua. Epätoivoa. Yksinäisyyttä. Menetyksiä. Surua. Kuolemanpelkoa. Kuolemaa.

Katteetonta toiveikkuutta ei voi olla siellä, missä sitä ei ole, mutta siellä on muuta merkityksellisyyttä. Korkealta putoaminen ei ehkä olekaan katastrofi.

Todellisuuspakoisuus ei ole ratkaisu. Ainoa ratkaisu on todellisuushakuisuus.

Traagikko ottaa elämän vakavasti. Inhimillisen sivistyksen mitta on kyky luopua, hylätä, perua ja pettyä.

Antti Nylén:

Kuolleen virtahevon haju

Kun uusi tarttuva tauti havaittiin keskuudessamme keväällä 2020 ja pääministeri artikuloi tv:ssä alakoulun opettajan äänellään, miten meidän kaikkien tästedes pitää toimia, jotta kaikki sujuu parhain päin ja hyvässä järjestyksessä, aloin kohta lukea Camus’n Ruttoa, vaikka ei suoraan käsketty. Tartuin kirjaan hädissäni, kuin kattavaan yleisesitykseen, koska minulta pyydettiin paria pandemia-aiheista tekstiä.

Haikeat mietteet elämän hauraudesta täyttivät mieleni ja pian myös kirjoitukseni. Yksi niistä saikin otsikokseen Huokoisuudesta. Pandemia ei silti yllättänyt minua ollenkaan. Tapahtumana se noudatti tragedian yksinkertaista kaavaa: 1) tapahtuu jotakin onnetonta tai pahaa, 2) tämän onnettomuuden syytä aletaan kysyä, 3) onnettomuuden syytä tai tarkoitusta ei saada selville ja 4) koko selittämätön tapahtuma saa transsendentin sävyn ja alkaa siksi kertoa jotain yleispätevää eli lohdullista elämästä maan päällä.

Tilanne jatkuu kolmatta vuotta. Ollaan hitaasti siirtymässä kohtaan 4. Nyt filosofiset pohdiskelut ovat siirtyneet viranomaiskommentteihin. Poikkeusoloissa tutuksi tulleen THL-nimisen toimijan terveysturvallisuusjohtaja Mika Salminen lausui Hesarin haastattelussa helmikuun alussa seuraavaa: ”Ihmisen kuolevaisuushan on asia, jolle emme voi mitään.”

Riipaiseva tiedonanto terveysturvallisuuden asiantuntijalta. Luovuttamisen aika?

Pandemia loppuu silloin, kun emme enää pidä sitä minään, kun emme enää usko siihen. Tämänkin ajatuksen olen viime aikoina lukenut lähteistä, jotka nojaavat kovaan tieteeseen.

En tahtoisi enää maalailla maailman­selityksiä koronaviruksen äärellä.

Suhtaudun siihen niin kuin omaan ruumiiseeni: sitä on vain kestettävä niin kauan kuin se kestää.

Ruttoni välissä on yhä kirjanmerkki, sivulla 129. Hyllyn päälle unohtuneen Kompassikirjan kantta peittää hieno pölykerros. Olen aloittanut uuden, paremman mutta tuskallisemman kirjan. Joseph Conradin Pimeyden sydämessä vaelletaan läpi vihamielisen maailman, jossa pitää yrittää ”sietää näkyjä ja ääniä, ja hajujakin, tottavie! – niin sanoakseni haistella kuollutta virtahepoa saastumatta”.

Virkkeen rytmi vie pirullisesti painon pois viimeiseltä, tärkeimmältä sanalta: kuinka elää kauhun ja saastan keskellä täyttymättä itse kauhusta ja saastasta?

Kuinka hyväksyä jokin ja vastustaa sitä samanaikaisesti? Liian vaikeaa, ei onnistu.

Me – vauraan lännen läskipäät ja asiapentit – emme ole oppineet koronasta mitään.

Olemme saaneet tilaisuuden hieman nuuhkia mätänevän virtahevon hajua, joka yleensä peittyy kulutuskulttuurin parfyymeihin. Siinä kaikki. Kun seuraava virus tulee, aloitamme alusta ja suljemme koulut ja kirkot ja teatterit. Vain automarketit pidämme käynnissä ja täydelle teholle säädettyinä, ja kaikkiin lippuihimme kirjoitamme saman tunnussanan: Turvallisuus.

Hirvittävän kirkkaasti tunnen, ettei minulla ole mitään viisautta. Odotan, että pääsen epäviettämään kolmatta etäpääsiäistä.

Päivitän uutisikkunaa. Päässä soi biisejä.

Helvetillinen operetti. Kuka ketäkin petti. Tahdon mennä rantaan. Tahdon nähdä korkeat nosturit.

Näin Nylén kirjoitti keväällä 2020:

Todellisuuden vuoro

Pandemian aiheuttaman poikkeustilan vakavin seuraus ei ole sitä koskevan puheen leviäminen kaikkialle. Se on vain seurauksista näkyvin. Kaikki muu puhe on lakannut. Lehdet ja media käsittelevät vain yhtä kuninkaallisesti nimettyä mikroskooppista oliota. Netissä korona on kaikkien asioiden aihetunniste.

Kirjoittaessani tätä tilanne on jatkunut pahana vasta pari viikkoa, ja juttua riittää.

Mutta kohta, kun kaikki on sanottu, me istumme vanhan maailman raunioilla painostavan hiljaisuuden vallassa.

Niin kuluu loppukevät ja alkukesä. Loppuvuosi? Koko 2000-luku.

This is the end, beautiful friend, the end. Koko 1900-luku myytteineen ja sankareineen vaikuttaa yhtäkkiä hyvin kaukaiselta.

”Sillä paluuta entiseen ei ole.”

Trokeepoljentoinen lause on kaikkien ilmastoahdistuneiden lohtufraasi. Kaikkien niiden, jotka ovat hartaasti vaatineet ”toimia” ympäristötuhojen estämiseksi.

Nyt toimiin on ryhdytty. Lähes kaikki on lakkautettu. Vain yhdestä aiheesta yksin jutteleminen on sallittu.

Se siitä. Globalisaatiosta, tuhokapitalismista. Hyvästi, ystävämme!

Olit kaunis mutta aivan liian herkkä ja monimutkainen tähän maailmaan.

Haastattelin filosofi Thomas Wallgrenia 1990-luvun lopussa, jolloin toimitin pientä kulttuurilehteä. Silloin kaikki valveutuneet vastustivat globalisaatiota, ja sitä koski haastattelummekin. Mieleeni jäi pieni ajatus, jota tarvitsen nyt.

Wallgren puhui ”sitoutumisesta” ja käytti Viroa vertauskuvana. Hän sanoi, että vuosikymmeniä kestänyt neuvostovalta kukistui hetkessä, koska virolaiset eivät olleet koko aikana ”sitoutuneet” siihen. Heti kun nukkuja avaa silmänsä ja tajuaa sittenkin elävänsä todellisuudessa, on uni – tai painajainen – poissa. Vain haaveilija tarrautuu omiin uniinsa. Tervejärkisen on helppoa luopua niistä.

Minusta tuntuu, että seistessään vessapaperipaaleineen pitkässä kassajonossa korona-apokalypsin paljastuttua on suomalainen kuluttaja jo henkisesti luopunut koko tästä loputtoman runsauden, ympärivuorokautisen saatavuuden, nopean tyydytyksen maailmasta, joka vihdoin valmistui, kun maailman kauppa- ja tuotanto-olot onnistuttiin virittämään niin optimaalisiksi, että pienikin muutos johtaa koko rakennelman sortumiseen.

Se oli kaunis uni. Mutta nyt on todellisuuden vuoro.

Sanojeni seassa on toki haihattelua, mutta jos vakavissani tunnustelen mieltäni, uskon todella, ettei kukaan ole aidosti sitoutunut maailmaan, jossa Berliiniin voi lennähtää muutamalla kympillä ja pesukoneen, hampurilaisen tai lasketteluvarusteet ostaa halvalla vaikka neljältä yöllä. Ainakaan minä en tiedä mitään niin unenomaista kuin 24h-Prisma. Pidän täysin varmana, että se haihtuu pois päivän valjetessa.

Mitkä solmut sitten pitävät aamuun asti? Mihin me olemme sitoutuneet?

Toisiimme ainakin. Samanlaisuuden, lajikumppanuuden vuoksi. Ja tämän planeetan aineeseen, jota itsekin olemme.

Meissä on reikiä, joista meidät on sidottu todellisuuteen. Ja kaikkien verhojen ja lavasteiden takana todellisuudella on ristin muoto.

Juha Itkonen:

Pesuohjelman säätämisestä

Vai että oikein viimeisenä iltana kirjastossa, kokemassa yhteyttä kanssaihmisten kanssa. Suloisesti kirjoitan, vaikka jo kutsunkin toisten ihmisten mielipiteitä perserei’iksi.

Nykyään käyn tässä samassa kirjastossa kerran viikossa ja vietän siellä tyttäreni tanssitunnin ajan. Maskisuositus on tietenkin voimassa. Viikko viikolta voimakkaammin haluaisin vain marssia sisään naama paljaana. Saatana, kauanko tässä aiotaan vielä suojella terveydenhuollon kantokykyä peittämällä kasvomme toisiltamme? Jos sairaanhoitopiireiltä kysytään, niin luultavasti ikuisesti, ja heiltähän juuri nykyään kysytään. Huomattava osa kanssaihmisistänikin siirtyisi mielellään pysyvään ja ikuiseen maskipakkoon, elämä tuntuisi turvallisemmalta niin.

Toistaiseksi olen aina laittanut maskin. Istuessani sohvan nurkassa lukemassa olen riisunut sen. Kompromissi kuuliaisen kansalaisen ja kapinallisen välillä.

Tunnustan: kahdessa vuodessa minusta on tullut kapinallinen. Ei mikään foliohattu­tapaus – olen ottanut piikkini kiitollisena ja lähinnä nyökyttelen kuunnellessani Salmista tai Nohynekiä. Olen kuitenkin esittänyt yhä jyrkemmillä äänenpainoilla kriittisiä näkemyksiäni suomalaisen pandemianhallinnan sokeista pisteistä. Toisin sanoen esitellyt säännöllisesti omaakin perse­reikääni.

”Miksei kukaan ollut hiljaa, ei edes nyt?” Maaliskuussa 2022 oma kysymykseni tuntuu minusta typerältä, sillä eihän ihmisten avoimessa yhteiskunnassa kuulu olla hiljaa. Tietenkin viranomaiskritiikki voi olla kohtuutonta, ei-tiedepohjaista ja poliittisesti motivoinutta, mutta täsmälleen samoilla adjektiiveilla voi kuvata monia toimen­piteitä, joita päättäjät ja viranomaiset ovat pandemianhallinnan nimissä tehneet. Olinko kaksi vuotta sitten todella niin naiivi, että vaadin hiljaisuutta valtiokoneiston erehtymättömän viisauden edessä?

No, enää en ainakaan ole. Jokainen on katsonut pandemia-aikaa omasta näkökulmastaan, ja minä olen katsonut sitä valtion taideneuvoston puheenjohtajana ja neljän lapsen vanhempana. Rajoitukset ovat kohdistuneet kohtuuttomasti ja perusteettomasti juuri kulttuuri- ja tapahtuma-alaan. Lasten ja erityisesti nuorten elämää ja oppimismahdollisuuksia on rajoitettu säännöllisesti, vaikka virus ei ole heille edes vaarallinen.

Ennen sodan syttymistä, siinä melkein viattomassa ajassa kun vitsanamme oli ainoastaan virus, toisteltiin ahkerasti, miten Suomi on onnistunut pandemianhallinnassaan pääosin hyvin. Ehkä onkin. Kuitenkin näin hyvässä yhteiskunnassa riman on oltava korkeammalla. Valtaosalle suomalaisista pandemiarajoitukset ovat merkinneet vain pientä epämukavuutta, mutta joiltakin ne ovat vieneet toimeentulon, tulevaisuuden ja luottamuksen yhteiskunnan oikeudenmukaisuuteen. Pääosin ei ikävä kyllä riitä.

Keskustelin tässä vähän aikaa sitten erään ikäiseni rokottamattoman kanssa. Hän ei itsekään oikein osannut selittää, miksei lääketieteen tuoma turva kelvannut. Perimmäiseksi syyksi paikantui lopulta ”ohut järjestelmäluottamus”. Se taas oli perua 90-luvun alun lamasta, sillä silloiset poliittiset päätökset olivat osuneet lapsuudenperheeseen rajusti.

Tämän myllyn jäljiltä Suomessa on merkittävästi enemmän ihmisiä, joiden järjestelmäluottamus on ohentunut. Se ei ole hyvä juttu, varsinkaan kun maailmantilanne on mitä on. Jos siis olisi niin onnellisesti, että tämä pandemia alkaa pikku hiljaa olla ohi, myös jälkipyykki on pestävä. Seuraavan viruksen iskiessä on nimittäin pakko säätää pesuohjelmaa.

Näin Itkonen kirjoitti keväällä 2020:

Viruksen voima

Poikkeustila julistettiin. En seurannut tiedotustilaisuutta. En tiennyt, tehtiinkö liian vähän vai liikaa, myöhässä vai ajoissa, minulla ei ollut mielipidettä, ja muiden ihmisten mielipiteitä en jaksanut, ne todella olivat kuin persereikiä, miksi kaikki niin ylpeinä esittelivät niitä? Miksei kukaan koskaan ollut hiljaa, ei edes nyt?

Ajoin kotiin. Laitoin ruokaa. Täytin tiskikoneen. Mitä seuraavaksi? Ilta aukesi edessäni sijoiltaan nyrjähtäneenä. Sitä seuraisi päiviä, joita en halunnut edes ajatella. Perhe on paras, miksei, muttei neljän seinän sisään suljettuna, yhtä aikaa töissä, koulussa ja päiväkodissa. En vielä edes tiennyt, miten mahdotonta siitä tulisi, mutta osasin kyllä aavistaa.

Muistin olevani poikkeustilan lisäksi lainauskiellossa. Ella ja kiristäjä oli kadonnut ja tilanne eskaloitunut. Olin hankkinut uuden Ellan ja kiristäjän, se tuli halvemmaksi kuin Lindorff. Päätin selvittää välini kirjastolaitoksen kanssa nyt kun se vielä oli mahdollista.

Otin kirjan ja lähdin hoitamaan asiaa. Se oli nopeasti hoidettu. Sitä paitsi kotikaupunginosani kirjasto rauhoitti mieltäni. Se ei ollut ikinä tyhjä, ja tänään ihmisiä oli vielä selvästi enemmän kuin tavallisesti. Kirjoja katosi hyllyistä kuin hernekeittopurkkeja supermarketista. Tuli sellainen olo, että pitäisi lainata jotain itsekin, silläkin riskillä että saman kirjan joutuisi myöhemmin vielä myös ostamaan.

Hain lastenosastolta Mato Matalan. Ajattelin lähteväni saman tien, yleisillä paikoillahan ei saanut maleksia. Kouluikäisen tyttönsä kanssa kirjapinoa syliinsä kasannut mies näytti kuitenkin tutulta. Mies oli radiotoimittaja, kerran kauan sitten olin käynyt hänen kanssaan vanhalla koulullani tapaamassa entistä äidinkielenopettajaani. Päätin luottaa intuitiooni ja avasin keskustelun.

Oltiinko me yhdessä siellä Hämeenlinnassa? Joo, kyllä me oltiin. Kuinka kauan siitä on, kymmenen vuotta? Niin just, itse asiassa tasan kymmenen vuotta.

Ei nyt kätellä. Joo, ei kätellä. Erikoisia aikoja. Todella. Mutta kirjat kiinnostaa, se on hyvä. Niin onkin.

Onko se sun opettaja vielä elossa? En mä tiedä. Kyllä kai. Mä olisin varmaan kuullut äidiltä jos se olisi kuollut. Se vaikutti hyvältä opettajalta. Se oli.

Siinä kaikki, ei juuri muuta. Emme sanoneet mitään merkittävää. Emme edes tunteneet toisiamme. Mutta että hän sattui olemaan siinä juuri sinä iltana lainaamassa kirjoja lapsilleen, että vielä näköjään riitti monia muitakin, jotka eivät uskoneet selviävänsä karanteenista pelkällä Netflixillä, että minäkin asiaa edes ajattelematta olin tullut ahdistuksessani juuri kirjastoon – kaikki tämä vahvisti minussa sitä tulevinakin viikkoina jatkuvasti vahvistusta kaipaavaa tunnetta, että muutkin ihmiset edelleen olivat olemassa. Virus pakotti meidät erilleen toisistamme mutta sitoi jollain omituisella tavalla myös yhteen, sellainenkin voima sillä oli, ja minä halusin uskoa siihen voimaan. Selviäisimme kyllä. Tulisimme taas kirjastoihin, totta kai. Ihmisethän olivat sitkeitä ja kirjastot miltei ikuisia.

Iida Sofia Hirvonen:

Pandemia on ohi (jos tahdot niin)

Ystävänpäivänä rajoitteista luovuttiin. Katselin kotini ikkunasta, kuinka parikymppiset jonottivat baariin. Maanantai-iltana, pääkallokeleillä ja hirveässä räntäsateessa. Puolenyön aikaan he kaatuilivat puhelimet ja viinipullot kädessä matkalla jatkoille. Pipopäinen jäbä kuseskeli seinää vasten. Touhu näytti kömpelöltä ja väsyttävältä: sellaista se on aina ollut, kun ihmiset kaipaavat toistensa luo.

Pari viikkoa eteenpäin Tiktok-syötteessäni nuoriso fiilistelee Suomen armeijan varustusta ja kokoa. Teknologianörttien Discord-ryhmässä jaetaan vakavissaan vinkkejä siihen, kuinka varautua ydin­tuhoon. Kylmän sodan uhkia heijastelevat 80-luvun post-punk-biisit kuulostavat todellisemmilta kuin koskaan elämäni aikana.

Toisinaan ajattelen huvittuneena koko pandemiaa ja siihen liittyviä toimenpiteitä: Uudenmaan sulkua sekä sitä, kun Storyville-pubi ilmoitti, että saliin oli hankittu järeä kone, joka tappaa sähkövirralla baarin huoneilmasta kaikki bakteerit vartin välein. Hankalat tilanteet tuottavat liikuttavia inhimillisen puuhakkuuden muotoja.

Andy Warhol kirjoitti Philosophy of Andy Warhol -kirjassaan, että ”Sanotaan, että aika muuttaa kaiken, mutta oikeasti muutokset on tehtävä itse.” Kahden vuoden aikana ystäväni ovat eronneet pitkistä parisuhteista, muuttaneet asuinpaikkoja, vaihtaneet työpaikkojaan ja hankkineet lapsia. On turha spekuloida, olisiko isoja elämänmuutoksia tapahtunut ilman koronaa, kun elämään on vaikuttanut ei-inhimillinen osatekijä jo kauan.

Korona liimasi ihmiset lopullisesti kuvaruutujen ääreen. He alkoivat peilata omaa toimintaansa muiden potentiaalisesti arvostelevissa silmissä. Yksi korona-ajan epämiellyttävimpiä ilmiöitä oli ”kyttäys”, muiden ihmisten halujen ja motiivien arvostelu ja arvuuttelu. Twiitit siitä, kuinka paljon joku oli nähnyt ihmisiä baarissa tai maskeja bussissa. Jotenkin vaikutti siltä, että monet suomalaiset perverssisti vähän tykkäsivät rajoituksista. Sai olla alamainen, noudattaa yksityiskohtaisia sääntöjä ja saada siitä epämääräisiä onnistumisen kokemuksia.

Uutenavuotena sain kutsun kaksiin eri illanistujaisiin. Ensimmäisten bileiden järjestäjät kehottivat Facebookissa: ”laitetaan tikut nokkaan ja tehdäänhän pliis kotitestit ennen juhlia <3” Toiset bileet kaverini järjesti työhuoneella, eikä järjestäjä yllyttänyt tekemään kotitestejä. Valitsin jälkimmäiset. Omikron-variantti levisi tehokkaasti molemmissa bileissä. Koronan edestakaisin sahaavat oireet muistuttivat luonteeltaan koko pandemian rakennetta. Joka päivä tuntui, että ”huomenna on taas normaalia”, mutta sitten sai huomata, ettei niin käynytkään. Tuntui kuitenkin hyvältä, jopa puhdistavalta levätä pari viikkoa, kunnes väsymys poistui.

Pandemian aikana sitä oli koko ajan orientoitunut siihen, että mitä vain voi koska vain tapahtua. Virukseen liittyvien suojatoimien laajuus ja pitkäkestoisuus tuntui alun perin niin odottamattomilta. Suunnitelmat peruuntuvat, tapaamisia voidaan siirtää loputtomiin. Mitään ei kannata odottaa liikaa.

Yllätyksiin tavallaan tottui.

Silti tuskin kukaan osasi odottaa, että pandemian käytännössä lopettaisi Euroopassa alkava sota. Sota ja siihen liittyvän informaation loputon tulva: tunteenilmaisuja, meemejä, uutisia, kuvia tuhoutuneista rakennuksista, Ukrainan presidentistä sotatamineissa, mielipiteitä ja arvosteluja siitä, miksi muiden mielipiteet ovat vääriä. Järkevimmältä on tuntunut lopettaa koko aiheen seuraaminen Twitteristä tai päivälehdistä. Puoli yhdeksän uutiset televisiossa riittää. Baariin sentään pääsee keskustelemaan, ja se tuntuu jälleen yllättävän tervehdyttävältä toiminnalta.

Näin Hirvonen kirjoitti keväällä 2020:

Kotiinjääminen, jotenkin

Ihmiset vaihtavat Facebook-profiili­kuviksi stay home save lives -filttereitä. Instagramissa ihmiset jakavat kuvia kirjakasoistaan, terveellisen näköisistä aamiaiskulhoistaan sekä screencappeja vanhojen elokuvien yksinäisistä sankarittarista. #socialdistancing-viesti leviää helpoiten millenniaalien keskuudessa, kun siitä tehdään tiedostavien ihmisten kärkihanke, joka estetisoidaan tavoittelemisen arvoiseksi elämäksi.

Jokainen voi pelastaa henkiä jäämällä kotiin. Monet muistuttavat Twitterissä olevansa introvertteja freelancereita, heille tämä on jokapäiväistä elämää, eivät tienneet, että sitä kutsutaan #socialdistancingiksi.

Ostan dekadentin näköisen ranskalaisen tulppaanin ja satiiniaamutakin, otan hyllystä Thomas Mannin kirjan. Suunnittelen tehokasta työntekoa ja vapaa-aikaa kirjallisuuden parissa, mutta sen sijaan päivitän uutissivustoja ja Twitteriä sekä selaan Instagram-tarinoita entistä maanisemmin.

”Karanteenin estetisointi on luokka­sidonnainen etuoikeus”, kuuluu italialaisella parvekkeella olevan lakanan viesti, josta otettu kuva leviää Twitterissä. Kun tietotyöläiset syövät take away -herkkuja kotisohvalla ja vajoavat melankoliseen itsetutkiskeluun, kaupan myyjät altistavat itsensä päivittäin tartunnalle.

Kun maanantaina julistetaan poikkeustila ja valmiuslain käyttöönotto, oloni muuttuu hetkeksi rauhallisemmaksi. Tällaistako se on, kun eletään historiallista päivää? Hiukset likaisina tuijotettu koko päivä tietsikkaa. Tajuan, että ”tämä” on vasta alkua.

Twitterissä näen videoita, jossa New Yorkin katoilla huudetaan kadulla kulkeville: ”stay home, make the curve go down!”. Tuttavani ehdottaa Instagram-tarinassa, että ulkonaliikkumiskielto voitaisiin määrätä niille, joiden Instagram-julkaisuissa kokoontumiset jatkuvat, ”me muut” saisimme yhä ulkoilla. Nyt jopa liian tiuhalta vaikuttava lenkkeily tai kaupassakäynti voi herättää epäilyksiä ja moraalista raivoa.

Vihdoinkin kaikki on cancelled, kaverini viestittää minulle. Kalenterin tyhjeneminen tuntuu vapauttavalta ja houkuttelevalta. Kuin saisi palata lukioaikaan, jolloin viihdyin mieluiten kotona ja uppouduin internetiin, kirjoihin ja musiikkiin tavalla, jossa aikaa ei ollut. Nettijoogaan hämärässä yksiös­­sä, kun ambulanssi ujeltaa ulkona. Perustan livejournal-tilin.

Kun käyn työpaikalla hakemassa tietokoneeni, tunnelma kaupungilla on aavemainen, kuin kaikki olisivat sairastuneet yhtä aikaa. Kävelen ripeästi, sidon huivia kasvojen eteen ja toivon, etten törmää tuttuihin. Jos viime syksynä tunnettiin #lentohäpeää, nyt häpeä syntyy kaupungilla kävelystä.

Jos etäännytys saadaan onnistumaan, niin haittaako aggressiivinen moralisointi? Aktivistipiireissä on pitkään jo peräänkuulutettu kollektiivista toimintaa ja yhteisiä liikkeitä.

Kuka olisi arvannut, että kollektiivinen toiminta tapahtuu niin, että ihmiset vetäytyvät yksinäisyyteen yhteisen hyvän vuoksi?

Voisiko toiminta olla toiveikkuutta herättävä todiste siitä, että yhteisten päämäärien vuoksi voidaan muutenkin taistella?

Tätä on kestänyt vasta viikon. Vielä on liian varhaista sanoa.