Image

Mitä Belgiassa tehtiin oikein ja mitä siitä on opittu?

Mitä Belgiassa tehtiin oikein ja mitä siitä on opittu?
Suomalaisen jalkapallomenestyksen taustatekijöitä esittelevän juttusarjan kolmannen osan aiheena on Belgian malli. Kuinka pieni maa onnistui nousemaan surkeiden vuosien jälkeen maailman huipulle?

Jos googlaa nimen Michel Sablon, löytää useita eurooppalaisten laatulehtien juttuja, jotka kertovat saman tarinan. Sablon oli Belgian apuvalmentaja, kun joukkue ylsi vuoden 1986 jalkapallon MM-kisoissa peräti neljänneksi. Sattumalta Belgian suurin tähti oli se sama Enzo Scifo, jota Mika Aaltonen nöyryytti Milanon San Siro -stadionilla tämän artikkelisarjan ensimmäisessä osassa.

Belgia on pärjännyt vähän yli 10 miljoonan asukkaan maaksi jalkapallossa muutenkin mukavasti. Siksi vuoden 2000 EM-kotikisat olivat häpeä. Belgialaiset eivät yksinkertaisesti pärjänneet taidoissa vastustajilleen. Ainoa lohtu oli se, että kotikisat tuottivat hyvin rahaa. Koko 2000-luku sujui Belgian maajoukkueelta heikosti.

Seuraavalla vuosikymmenellä kaikki muuttui. Uskomattoman taitavista yksilöistä koostuva Belgian maajoukkue nousi MM- ja EM-kisoissa kärkisijoille. Kaikki halusivat tietää, miksi. Toimittajat alkoivat pommittaa Belgian palloliiton teknisenä johtajana vuonna 2001 aloittanutta Michel Sablonia, koska hänen katsottiin olevan Belgian ihmeen takana.

Aihe kiinnosti toki muitakin. Kun Palloliiton urheilutoimenjohtaja Hannu Tihinen oli aloittamassa edellisessä tehtävässään liiton pelaajakehityspäällikkönä vuonna 2014, hän sanoi Iltalehdessä selvittävänsä Belgian salaisuuden.

Valmentajia koulutettiin keskittymään harjoituksissa yksilön taitoihin joukkueen taktiikan sijaan.

Michel Sablon apureineen todella pisti belgialaisen jalkapallon uusiksi. EM-kotikisojen tuotto laitettiin nuorten pelaajien kehittämiseen. Sablon pestasi Louvainen yliopiston tutkimusryhmän katsomaan valtavat määrät eri ikäisten belgialaisten joukkueiden pelejä nauhalta ja analysoimaan ne. Tutkijat havaitsivat, että Belgiassa pelataan tavalla, joka ei kehitä pelaajia. Kaksi pääsyytä olivat nämä:

1. Joukkueet keskittyvät vain voittamiseen, eivät pelaajien taitojen kehittämiseen.

2. Pelaajat koskevat liian harvoin palloon ja joutuvat harhauttamaan ja syöttämään liian vähän.

Analyysin tuloksena tapahtui esimerkiksi seuraavaa: Kaikki Belgian eri maajoukkueet ottivat käyttöön pelisysteemin (4-3-3), jossa on pakko harhauttaa ja syöttää aiempaa enemmän. Juniorien pelit siirrettiin pienemmille kentille, niin että pikkujunnut pelaavat 4 vastaan 4 -pelejä eivätkä 11 vastaan 11 kuten aikuiset. Jotta valmentajat eivät keskittyisi voittamiseen, nuorimpien juniorien sarjoista poistettiin sarjataulukot kokonaan. Linjattiin, ettei junioreja saa istuttaa vaihtopenkillä. Valmentajia koulutettiin keskittymään harjoituksissa yksilön taitoihin joukkueen taktiikan sijaan.

Lista on pitkä ja jatkuisi vielä, mutta tila loppuu. Mika Aaltonen ja Markku Kanerva haluavat kuitenkin mainita vielä yhden seikan. Lapset kehittyvät eri tahtiin. Toiset kypsyvät hitaammin kuin toiset. Jotta lahjakkuuksia ei hukattaisi, Belgialla on jokaisessa ikäluokassa kaksi nuorisomaajoukkuetta. Toisessa pelaavat sen hetken parhaat ja toisessa ne, joiden fyysinen kehitys on vielä kesken.

”Silloin nekin, jotka eivät vielä ole niin valmiita, pääsevät pelaamaan kovia kansainvälisiä pelejä ja voivat puhjeta kukkaan myöhemmin.”, Kanerva selittää.

”Dries Mertens oli 20-vuotiaana niin pieni, ettei kelvannut Belgian liigaseuroille. Parin vuoden kuluttua hän oli niin hyvä, ettei yhdelläkään belgialaisseuralla ollut häneen varaa. Ja Manchester Cityn Kevin de Bruine oli pienenä niin kömpelö, ettei kukaan uskonut että hänestä tulee pelaaja”, Aaltonen puolestaan luettelee.

Jääkiekossa Suomi onnistui jo tekemään belgiat.

Hannu Tihinen tuntee tarinan Belgian oivalluksista hyvin ja monet ideat ovat olleet Suomessa käytössä jo pitkään. Itse asiassa osa ajatuksista kuten sarjataulukoiden poistaminen ja peliajan antaminen kaikille, sisältyi Suomen Palloliiton jo vuonna 1999 lanseeraamaan Kaikki pelaa -ohjelmaan.

“Mutta tärkeintä oli se, että Sablon ja Belgian liitto kehittivät tuon systeemin yhdessä seurojen kanssa. Kaikkien pienten maiden kohdalla on niin, että mitä tiiviimpää seurojen ja liiton yhteistyö on, sitä paremmin menestytään.”, Tihinen sanoo.

Jääkiekossa Suomi onnistui jo tekemään belgiat. Kymmenen vuotta sitten Suomen pelaajatuotanto yski. 80-luvulla syntyneet suomalaispelaajat eivät olleet yhtä taitavia kuin muiden huippumaiden.

Erkka Westerlundin mukaan lätkäjätkät eivät ottaneet mallia Belgiasta, mutta sattuivat keksimään samat eväät.

”Kun huippujen tuleminen Suomesta NHL:ään alkoi ehtyä, kokoonnuimme miettimään, mitä pitäisi tehdä. Silloin löydettiin ehkä vähän vahingossakin uudeksi innostuksen kohteeksi yksilön kehittäminen. Saatiin siitä kova buusti ja koko jääkiekkoväen yhteinen päämäärä”, Westerlund sanoo.

Satoa korjataan nyt. Maailman parhaiden jääkiekkoilijoiden joukossa on suomalaisia patriklaineita, aleksanderbarkoveja, mikkorantasia ja sebastianahoja enemmän kuin koskaan. Jos nyt pelattaisiin jääkiekkoturnaus maiden parhailla pelaajilla, Suomi kuuluisi ehdottomiin suosikkeihin.

Siksi jalkapallo haluaa oppia muilta mailta ja lajeilta.

”Mutta täytyy ottaa huomioon, että se, mikä toimii muualla ei välttämättä toimi samalla tavalla Suomessa.”, Tihinen muistuttaa.

Tihinen haluaa myös huomauttaa, ettei ulkomaiden seuranta rajoitu pelkästään Belgiaan ja Tanskaan.

”Me benchmarkattiin viitisen vuotta sitten 11 suunnilleen meidän kokoluokan maata ja selvitettiin, miten niiden systeemi toimii.”, Tihinen kertoo.

Näiden oppien pohjalta Palloliitto on uudistanut valmentajakoulutustaan, organisaatiotaan ja toimintamallejaan viime vuosina radikaalisti. Aiemmin Palloliiton piirit huolehtivat valmentajien koulutuksesta, mutta nyt piirit on lakkautettu ja koulutusvastuuta siirretty seuroille, lähemmäs pelaajien ja valmentajien arkea. Ideana on, että liitto tukee seuroja, jotta seurat voivat kouluttaa itse valmentajansa.

”Olemme löytäneet yhteisen ymmärryksen siitä, että pelaaja kehittyy paremmaksi seurassa, jossa hän harjoittelee 300 päivää vuodessa kuin maajoukkueessa, jossa hän on korkeintaan muutaman kymmenen päivää vuodessa. Siksi on tärkeää saada seuran arki kuntoon. Maajoukkueottelut taas toimivat näyteikkunana kansainvälisille kentille”, Tihinen sanoo.

Tanskasta Suomi on omaksunut talenttivalmennusjärjestelmän. Palloliitto kustantaa parhaiden seurojen lupaavimmille 13-19-vuotiaille pelaajille valmentajia, jotka ovat mukana myös maajoukkueiden valmennuksessa.

”Näin valmentajat näkevät jatkuvasti kansainvälisen vaatimustason ja tuovat sen mukanaan seuroihin.”

Valmentajakoulutuksessa satsataan myös siihen, että valmentajat ymmärtävät lasten kehitysvaiheet.

”Jotta valmentaja ymmärtää, missä lapsi on menossa ja osaa tukea häntä juuri siinä vaiheessa oikein.”

”Ja todella tärkeä asia on se, että seuroissa pitää olla turvallinen oppimisen ilmapiiri, jotta pelaajat uskaltavat tehdä virheitä ja oppia niistä.”

Miten Palloliiton toimet sitten näkyvät ruohonjuuritasolla eli lasten ja nuoren valmennuksessa?

Kysytäänpä Sixten Boströmiltä. Suomen, Ruotsin ja USA:n pääsarjoissa valmentanut Boström seuraa nykyään futisjunnujen kehitystä aitiopaikalta pohjoishelsinkiläisen PK 35:n valmennuspäällikkönä.

Boströmin mukaan koulutusvastuun siirtäminen seuroille ja liiton byrokratian purkaminen on periaatteessa hyvä idea. Häntä kuitenkin huolestuttaa, että ne seurojen valmentajat, joiden pitäisi kouluttaa muita, ovat jo valmiiksi ylityöllistettyjä.

”Mulla on semmoinen pelko, että he eivät ehdi eivätkä jaksa kouluttaa tarpeeksi.”

Boström toki muistuttaa, että uusi järjestelmä on vasta lanseerattu ja alku on aina hankala.

”Toivotaan, että homma alkaa pitkässä juoksussa toimia.”

Mutta onko niitä resursseja ja tukea liitolta tullut?

”Tuohon on kaksi eri vastausta. Varmaan on jossain määrin tullut joillekin. Mutta jos ajattelen omakohtaisesti, niin en kyllä muista, mistä meidän seuralle olisi rahaa tullut. Voihan etuna ajatella sitä, että jos koulutan seuran valmentajat, niin se ei maksa seuralle mitään, kun ennen seuran piti maksaa koulutuksesta liitolle.”

Boströmin mielestä suomalaisen jalkapallon ongelma on jo pitkään ollut se, että aina kun porukka Palloliitossa vaihtuu, entinen systeemi heitetään romukoppaan ja kehitetään tilalle uusi. Hän ottaa vertailukohdaksi Ruotsin, joka aloitti vuonna 1992 hyvin paljon Suomen nykyistä talenttivalmennusta muistuttavan järjestelmän. Kaikki kahden korkeimman sarjatason seurat saivat palkata liiton tuella valmentajan, joka huolehtii seuran parhaiden 15-vuotiaiden kehityksestä. Sama systeemi toimii edelleen.

“Sitä on viilattu vuosien varrella muun muassa niin, että nykyään pelaajien ikähaitari on 8-18-vuotta, mutta perusidea on sama. Suomessakin pitäisi korjailla olemassa olevaa järjestelmää, eikä aina keksiä pyörää uudestaan.”

Boström kaipaa suomalaiseen junnuvalmennukseen selkeyttä, johdonmukaisuutta ja vahvaa kokenutta visionääriä.

”Just sen takia tämmöset Mika Aaltosen työryhmät on hirveän olennaisia, että mietitään, mitkä on meidän suomalaisten vahvuudet ja rakennetaan sen ympärille, eikä silleen että yritetään matkia suoraan ulkomailta.”, Boström viittaa tämän artikkelin ensimmäisessä osassa esiteltyyn tulevaisuudentutkija Mika Aaltosen vetämään Rohkeasti suomalainen -projektiin.

Selkeyden ja johdonmukaisuuden puutteesta kertoo Boströmin mukaan se, että junnuvalmentajat ovat jakautuneet kahteen koulukuntaan. Monet valmentajat ja seurat ovat innostuneet espanjalaisen firman kehittämästä Ekkono-metodista. Ekkono korostaa pelinomaisten harjoitteiden ja havainnoinnin kautta oppimista. Valmentajien ja seurojen ”old school porukka” taas korostaa perinteistä jalkapallon perustaitojen opettamista.

”Kun pitäisi korostaa molempia.”, Boström selittää. Hän on pannut huolestuneena merkille, että juniorien perustaitotaso on heikentynyt.

”Se on ihan valtakunnallinen ongelma.”

Sekä Boström että Erkka Westerlund nostavat lupaavien junioreiden valmennuksesta esiin kohtalonkysymyksen, joka on sama futiksessa ja lätkässä. Kun lupaavalla nuorella on monta valmentajaa: seuravalmentaja, maajoukkuevalmentaja, talenttivalmentaja ja ehkä vielä koulun valmentaja, on tärkeää, että valmentajat puhaltavat yhteen hiileen ja kehittävät pelaajaa samaan suuntaan. Westerlundin mukaan yhteistyön onnistuminen oli yksi jääkiekon menestyksen avaintekijöistä. Boström sanoo, että jalkapallon puolella systeemi kaipaisi lisää joustavuutta, jotta valmentajien välinen työnjako selkiytyisi.

Rohkea peli ja uskallus ottaa riskejä on pantu merkille.

Palataanpa Markku Kanervan ja Hannu Tihisen mietteisiin. Michel Sabloninkin hellimä ajatus, jonka mukaan voittaminen ei saisi mennä pelaajien kehittämisen edelle, on saanut jalansijaa Suomessakin. Juniorimaajoukkueidenkin pelitapa valitaan nykyään niin, että pelaajat pääsevät tuomaan taitojaan esille.

"Ei ajatella vain, että voitetaan, vaan myös sitä, miten voitetaan", Tihinen sanoo.

”Sitä suurseurojen kykyjenetsijät haluavat nähdä. Näin pelaajien mahdollisuus päästä isojen seurojen akatemioihin paranee”, Markku Kanerva puolestaan selittää.

Rohkea peli ja uskallus ottaa riskejä on pantu merkille.

”Nykyään Saksan ja Ranskan kaltaiset suurmaat pyytävät meitä harjoitusvastustajiksi, koska niiden mielestä pelaamme hyvää futista. Aina ei ole ollut näin. Se on isoimpia voittoja tässä työssä”, Hannu Tihinen iloitsee.

Ongelmana on saada sama ajatus läpi myös ruohonjuuritasollla. Juniorivalmentajat haluavat voittaa. Se tapahtuu helpoiten joukkuepelaamisen kautta, jolloin yksilön taitojen kehittäminen unohtuu.

”Tässä on onneksi tapahtunut muutosta parempaan suuntaan vuosien varrella”, Kanerva sanoo.

Pikkujunnupelejä työkseen seuraava Boström toteaa, että muutosta on tapahtunut, mutta aivan liian vähän.

”Valmentajat hankkivat kannuksia voittamalla. Joukkueesta tulee helposti väline omalle etenemiselle. Liian monessa joukkueessa harjoitellaankin sen mukaan, mikä tuo nopeiten tuloksia.”

Suomessa on nyt historiallisen EM-kisapaikan ansiosta jalkapallobuumi ja ainakin HJK:n juniorijoukkueet pärjäävät mukavasti Euroopan huippujoukkueita vastaan. Mutta onko lähitulevaisuudessa tulossa uusia huippupelaajia?

”Ennustaminen on vaikeaa, mutta ennusmerkkejä on olemassa. Meillä on paljon pelaajia ulkomaisissa akatemioissa. A-maajoukkueen kannalta tärkein kysymys on, kuinka moni breikkaa itsensä ykkösjoukkueeseen. Ei ole liikaa huipputalenttia, mutta oikein jalostettuna sieltä voi tulla mitä vain”, Markku Kanerva pyörittelee

“Näiden nykyisten toimenpiteiden ja strategioiden tulos nähdään sitten 10-15 vuoden päästä.”

Otetaan vielä ulkopuolinen mielipide. Hollantilaisen Feyernoordin kykyjenetsijä Mika Lipponen sanoo Mika Aaltosen raportissa, että suomalaiset nuoret pelaajat ovat parempia kuin ennen. “Mutta vieläkin on liikaa pelaajia, jotka osaavat vähän kaikkea, mutta eivät extreemisti mitään.”

Lausunnosta on aikaa kolmisen vuotta. Lipponen lienee paras riippumaton asiantuntija vastaamaan kysymykseen, miltä suomalainen jalkapallo näyttää juuri nyt. Ihan hyvältä, eteenpäin on menty kuten Antti Muurinen sanoisi. Suomalaisia nuoria pelaajia on ympäri Eurooppaa, ja he ovat päämäärätietoisempia ja ennakkoluulottomampia kuin ennen. Valmentajina on entistä enemmän entisiä huippupelaajia, maajoukkueen fanikulttuuri on noussut kansainväliselle tasolle.

“Ja myös se auttaa, että meille on tullut ihmisiä eri maista. Erilaisuus on rikkaus myös futiksessa.”, Lipponen kirjoittaa Rotterdamista.

Mutta.

“Jos mä vertaan suomalaisia junnu(maa)joukkuepelaajia kansainvälisesti, niin mun mielestä meillä kiinnitetään vieläkin liikaa huomiota joukkueisiin, ei yksilöihin. Tyypit puuttuvat.”

Koska puhe on suomalaisen jalkapallon tulevaisuudesta, annettakoon viimeinen sana tulevaisuudentutkijalle. On taas helmikuu 2020. Mika Aaltosen puhelin soi Musiikkitalon kahvilassa kesken haastattelun. Siellä on hänen 17-vuotias poikansa Anton. Anton pelaa HJK:ssa, mutta ainakin belgialainen Anderlecht on ollut kiinnostunut hänestä. Ylpeä isä innostuu kertomaan, kuinka Antonin HJK pelasi kansainvälisen junnuturnauksen finaalissa AC Milania vastaan. Ottelu huipentui rankkarikisaan. “Kun Antonin vetovuoro tuli, hän käveli keskiympyrästä rankkaripilkulle pomputtaen koko matkan palloa päällään.” Rankkari ei mennyt maaliin, mutta tärkeintä onkin olla rohkeasti oma itsensä.

Julkaistu: 22.6.2020
1 kommentti