Arctic Challenge, Barbarossa, Kilpapurjehdus – Mistä tulevat suurten sotilasoperaatioiden ja harjoitusten nimet ja kuka ne päättää?

Lightning Strike, Arctic Challenge, Nordic Response. Sanoja, jotka kätkevät taakseen sotilaita, ajoneuvoja, tykinputkia ja hävittäjiä. Jokaisella vähänkin isommalla sotaharjoituksella on oma nimensä.

Armeijoiden rakkaus peitenimiin on tunnettua ja maailmanlaajuista. Nykyään se ilmenee sotaharjoituksissa. Nykyisessä maailmantilanteessa tilaisuuksia nimeämiseen on mukavasti: Puolustusvoimilla on tänä vuonna kaikkiaan 103 harjoitusta, kotimaassa ja ulkomailla.

Peitenimien juuret ovat ensimmäisen maailmansodan lihamyllyssä.

Ensimmäisen maailmansodan loppupuolella Saksan yleisesikunta oivalsi, että suurista operaatioista on näppärää puhua tietyllä peitenimellä. Yhdellä sanalla saattoi saada katettua koko suuren operaation alaoperaatioineen.

Lisäksi oli turvallisempaa puhua vaikkapa Mikaelista kuin siitä meidän äärimmäisen kovasta suunnitelmasta murtaa brittien puolustuslinja keväällä 1918.

Kun maailmanlaajuisesti alettiin sotimaan seuraavan kerran, operaatioiden peitenimien käyttäminen ei ollut enää artesaanihifistelyä, vaan valtavirtaa.

Euroopassa toisen maailmansodan käynnisti syksyllä 1939 Fall Weiss, Tapaus valkoinen. Se oli Natsi-Saksan armeijan peitenimi hyökkäykselle Puolaan. Samanlaista epämääräisen vähäeleistä linjaa noudatti esimerkiksi hyökkäys Norjaan ja Tanskaan: Weserübung, Weserin harjoitus.

Hitler, jota voi syyttää melkein mistä tahansa muusta paitsi vähäeleisyyden suosimisesta, ei halunnut hyökkäykselle Neuvostoliittoon mitätöntä nimeä. Hän nimesi suunnitelman Barbarossaksi, joka oli muinaisen keisarin Fredrik I:n liikanimi. Ja Fredrik taas valtasi alueita idästä ja alisti slaaveja.

Salaisuuden pitäminen jäi toissijaiseksi alleviivaamiselle. Hitlerin onneksi vastassa oli yhtä paksupäinen Stalin, joka ei Saksan hyökkäykseen uskonut vielä silloinkaan, kun pommikoneet jo munivat lastejaan neuvostokaupunkeihin.

Länsiliittoutuneet päätyivät systeemiin, jossa operaation nimet poimittiin tuhansien adjektiivien ja substantiivien listasta melko sattumanvaraisesti.

Suurten operaatioiden kohdalla nimiä harkittiin tarkemmin. Britannian pääministeri Winston Churchill antoi ohjeistuksen, jonka mukaan suuria tappioita luultavasti aiheuttavat operaatiot pitäisi nimetä arvokkaasti. Inspiraatiota sopi ammentaa vaikkapa antiikin sankareista, tähtikuvioista ja kuuluisten kilpahevosten nimistä.

Vielä toisen maailmansodan aikaan peitenimien päätarkoitus oli nimenomaan salaaminen. Operaatioiden peitenimet paljastettiin vasta sodan jälkeen.

Yhdysvaltain armeija alkoi antaa Korean ja Vietnamin sodissa operaatioille julkisia kutsumanimiä. Kun nimistä tuli osa suhdetoimintaa, niitä alettiin pohtia tarkemmin, osin kantapääkokemuksen innoittamana. Esimerkiksi erään Korean sodan vastahyökkäyksen nimeäminen Killeriksi, Tappajaksi, herätti närää.

Vietnamissa pommituskampanja osattiinkin nimetä Rolling Thunderiksi, joka kääntyy ehkä ukkosen jyrinäksi.

Suomessa sotilasoperaatioiden nimeäminen ei vaikuta saavuttaneen vielä toisessa maailmansodassa suurta suosiota.

Talvisodan alla suoritettu sodanajan armeijan liikekannallepano kulki Ylimääräisten kertausharjoitusten nimellä ja valekaavussa.

Juuri jatkosodan alla suomalaiset joukot miehittivät demilitarisoidun Ahvenanmaan. Tällä operaatiolla oli peitenimi Kilpapurjehdus. Ja tietenkin Suomen armeija alkoi käyttää peitenimiä ties mistä: kenttätukikohdista (Kari, Setä 3, Terä), kaukopartioiden radiolaitteista (kyynel, töpö) ja vuoden 1944 suurhyökkäyksessä vihollisen puolelle jäävistä partioista (Matti).

Operaatioiden peitenimistä tunnetuin lienee Stella Polaris, jossa siirrettiin suomalaista tiedustelutietoa ja -henkilöstöä Neuvostoliiton miehityksen pelossa länteen.

Nykyisten Suomessa sotaharjoitusten nimet päättää se komentaja, jonka johtoon harjoitus kuuluu. Maavoimien pääharjoitusten nimet päättää maavoimien komentaja. Pienempien, yhtä joukko-osastoa koskevien harjoitusten nimet saa päättää kyseisen joukko-osaston komentaja.

Pääesikunnan viestinnästä kerrotaan, että harjoitusten nimeämisessä haetaan Nato-yhteensopivuutta. Osalla harjoituksista on englanninkielinen nimi, osalla on sen lisäksi nimi myös suomeksi.

Naton ohje harjoituksen nimeämiseen on sellainen, että kaksiosaisessa nimessä ensimmäisen sanan ensimmäinen kirjain kuvaa sitä, mikä on harjoitusta johtava organisaatio. Toisen sanan ensimmäinen kirjain taas kuvaa toimintaa.

Maavoimien johtoportaan vetämä harjoitus saa ensimmäisen sanansa ensimmäiseksi kirjaimeksi maavoimia, englanniksi Land, kuvaavan L-kirjaimen. Ja jos kyse on maavoimien operaatiosta, myös toisen sanan ensimmäinen kirjain on maaoperaatioihin, Land Operations, viittaava L.

Näin esimerkiksi Loyal Leda -harjoituksen nimestä voi päätellä, että se on maasotaharjoitus, jota johtaa Naton maavoimajohtoporras.

Loogista, mutta vähän tylsää. Toisaalta kylmän sodan aikana Suomen salainen varautuminen Neuvostoliiton hyökkäykseen kulki peitenimellä Polttoainehankinta.

Lähteet: USO: Naming Military Operations is a War of Words, HS: Suomi teki äärimmäisen salaiset suunnitelmat Neuvostoliiton torjumiseksi kylmän sodan aikana, GT: How the Pentagon Names Military Operations, Kenttävartioiden nimet: Rukajärven suunnan historiayhdistys ry

Mikä sinua askarruttaa? Mihin jännään kysymykseen tarvitset vastauksen? Laita sähköpostia osoitteeseen sammeli.heikkinen@a-lehdet.fi ja yritämme auttaa.