Mauno Aarnio, 89, herää noin viiden aikaan Kuutsalon saaressa, laittaa tulet uuniin ja rupeaa puuron keittoon. Sen jälkeen hän siirtyy usein pihahommiin, aina on puita pilkottavana ja liiteriin kärrättävänä. Kesäaamuisin on kasvimaalta myös kitkettävä rikkaruohot.

– Sitten lähden metsään töitä tekemään. Olen metsässä viitisen tuntia, ja tulen sen jälkeen kotiin syömään, Mauno kertoilee harvakseen.

Mies lähtee metsään joka aamu, kesät talvet. Säät eivät haittaa, ikänsä saaressa asuneena hän osaa oikean pukeutumisen. Metsää on nelisenkymmentä hehtaaria, joten työtä riittää.

– Pitää kaivaa ojia ja harventaa. Kas­villisuusaukot kasvavat aina uudestaan umpeen. Seuraan metsän kasvamista, pohdin ja suunnittelen mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Talvisin kaadan puita. Minulla on reki mönkijän perässä, ja sil- lä kuljetan ne jossakin vaiheessa pihaan. Ne pitää kuivattaa ja pilkkoa polttopuiksi.

Virpi Aarnio, 76, tulee välillä pyytämään kahville. Pöydässä on kotitalousopettajana työskennelleen Virpin juuri pyöräyttämä ruiskuorinen mustikkakukko. Taitaa olla Maunon, kovan mar­jastajan, poimimista mustikoista tehty.

Kuutsalon saari sijaitsee kolmen kilometrin päässä kaupungista. Saarella asuu 15 vakituista asukasta, kesäasukkaita on useita satoja. Maunon syntymän aikoihin saaressa asui nelisensataa ihmistä.

– Saaren paras puoli on hiljaisuus ja rauhallisuus. Nyt tosin alkaa olla jo vähän liiankin hiljaista. Jos ei näy pitkään aikaan naapureiden valoja, se ei tunnu mukavalta. Täällä oli ennen koulu ja useita kauppoja, olipa oma Martta-yhdistyskin. Nyt ei näy metsäpoluilla liikettä kuin kesäisin, sanoo Mauno.

Virpi ja Mauno asuvat talossa, jonka Maunon isä aikoinaan rakensi. Hänen vanhempansa olivat myös syntyneet Kotkan edustalla sijaitsevalla Kuutsalon saarella.

Mauno päästi samaisen talon piha­saunassa ensimmäisen parkaisunsa. Hänen isänsä oli jäänyt leskeksi kolmen pienen lapsen kanssa yhtäkkiä. Isä avi­oitui edesmenneen vaimonsa siskon kanssa. Tämä täydensi lapsikatrasta vielä kolmella lapsella, joista Mauno on yksi.

– Leipä tuli perheeseen kalastuksesta ja isän kiinteistötuloista. Hän omisti Kotkassa kaksi taloa, joissa oli vuokralaisia. Äiti ei yleensä käynyt kaupungissa kuin kerran talvessa. Isän kanssa kävimme avoveden aikana joka päivä kalassa, ja veimme saaliin myyntiin kauppahallin kalamyyjille, muistelee Mauno.

Koulu sijaitsi neljän kilometrin päässä. Hän kulki sinne nuoremman veljensä kanssa talvisin hiihtämällä.

– Veli oli ainoa kaveri, laskimme mäkiä ja uitimme ojassa laivoja. Kävin kuusi luokkaa kansakoulua. Jatkokoulua ei ollut, koska oppilaita oli liian vähän.

Mauno-poika ei kaivannut maailmalle, kotona oli hyvä olla. Heillä oli muutama lehmä ja kaksi hevosta sekä lampaita. Kaksi sikaa kasvatettiin aina talven syömisiksi. Niiden lisäksi syötiin paljon kalaa. Mauno aloitti jo nuorena hevostyöt. Töitä riitti. Iltaisin kudottiin verkkoja ja paikattiin rysiä. Lauantaisin oli sauna ja pyhäisin pidettiin vapaata, kiireaikoina ei silloinkaan.

Lehdistä luettiin uutiset. Ilman radiota oltiin monta vuotta. Radio oli viety sota- aikana läheiseen Tiutisen saareen korjattavaksi, ja saaren pommituksen yhteydessä myös radio paloi.

– Huveja on ollut aika vähän. Sodan aikana pidettiin joskus nurkkatansseja, kun täälläkin oli sotaväkeä. Niitä pidettiin usein kallioilla, ja nehän olivat kiellettyjä. Viinaa ja tupakkaa olen kerran maistanut, eivät maistuneet sen jälkeen.

Mauno on tehnyt elämänsä aikana töitä niin itselleen kuin vieraillekin. Hän oli kesäisin Enso Gutzeitin leivissä. Hän kaatoi puita Kuutsalosta ja lähisaarista, yhtiö osti puut ja kuljetti ne pois metsästä. Töitä riitti niin paljon kuin ehti tekemään. Kun Maunon hevonen alkoi olla eläkeikäinen, hän lopetti puutyöt yhtiölle.

– Kaikenlaista kuljetusta riitti kuitenkin pitkään, rakennus- ja ruokatarpeidenkin vientiä. Minulle soitettiin aina kun tarvittiin venekuljetusta, hän naurahtaa.

Vanhempien ikäännyttyä tuli Maunosta talon isäntä. Mauno teki töitä kuten oli tehnyt pojasta lähtien, aamuvarhaisesta iltamyöhäiseen. Kavereita ei ollut, tyttöystävistä puhumattakaan. Irto-hevonen oli ainoa kaveri, se eli hänen kanssaan 30 vuotta. Suru oli suuri, kun halvaantunut Irto piti lopettaa. Isä kuoli ja sitten kuoli äiti, Mauno oli tuolloin 41.

Mies oli täyttänyt jo 50, kun hän kohtasi Virpinsä. Hämeenlinnasta kotoisin oleva Virpi oli työskennellyt jonkun aikaa Kotkassa kotitalousopettajana. Hän ystävystyi saaressa asuvan rouvan kanssa. Virpi ihastui Kuutsaloon vieraillessaan ystävänsä luona.

– Tämä saarelaisrouva sanoi minulle, että siinä on kuule mukava nainen, lähetäpä hänelle kirje. Minä olin sitä ennen kirjoittanut elämässäni vain yhden kirjeen, äidilleni sotaväestä. Mutta uskalsin silti kirjoittaa, Mauno myhäilee.

Virpi oli tuolloin kuusivuotiaan pojan äiti. Hän oli tuolloin muuttanut takaisin Hämeenlinnaan. Miehistä oli huonoja kokemuksia. Hän pohti, viitsiikö tuollaiselle vanhalle ukolle vastata kirjeeseen.

– Eihän Mauno oikeasti ollut kuin 13 vuotta vanhempi. Hän kertoi kirjeessään asiallisesti elämästään. Maunolla on lukihäiriö, ja se näkyi kirjeestä selvästi. Lähetin kuitenkin vastauskirjeen, ja kun tulin Kotkaan käymään, kävimme syömässä rannan lähistöllä olevassa ravintolassa.

Molempien mielestä toinen vaikutti mukavalta. Virpi sanoi vaistonneensa miehessä sen tärkeimmän ominaisuuden, jota hän toivoi: luotettavuuden.

– Hän oli myös välitön ja aito, sekä lisäksi luontoihminen, kuten itsekin olen.

Virpi mietti syksyn ajan asiaa. Jouluna hän tapasi Maunon uudestaan ja enää ei tarvinnut miettiä.

– Uskon, että kaikki on kiinni johdatuksesta, ja annoin sen viedä. Seuraavana kesänä, 1985, meidät vihittiin. 1986 syntyi Emilia ja 1988 Anna-Maria. Nyt meillä on yhteensä viisi lastenlasta. Molemmilla tyttärillä on kaksi tytärtä. Toinen heistä asuu Kotkassa, samoin esikoiseni Perttu, jolla on yksi poika.

Maunolla ja Virpillä on parinkymmenen minuutin venematkan päässä Kotkassa kakkosasunto. Tosin sitä käyttää vain Virpi, hän käy siellä pari kertaa viikossa ja on yötäkin. Maunolle ei uni maita kaupungissa. Hän ei ole tänä vuon- na yöpynyt siellä kertaakaan.

Virpi sanoo viihtyvänsä parhaiten saaressa syksyisin. Kun illat tummentuvat ja tuuli humisee puiden latvoissa, hän sytyttää kynttilöitä sekä tulen takkaan. Hän rakastaa syysiltojen tunnelmaa enemmän kuin kesäistä auringonpaistetta.

Kesäisin myös Aarnion pihapiirissä on vilskettä. Tyttäret perheineen vierailevat usein. Vanhin neljästä tytöstä on 8-vuotias ja nuorin pian 1,5 vuotta. Talvisin Virpi sanoo kaipaavansa enemmän sosiaalista elämää. Illat kuluvat kirjojen, käsitöiden ja television parissa.

– Jossakin vaiheessa meille vedettiin vesijohto, sen ansiosta meillä oli sisävessa ja pesukone. Johto hajosi ja huomasimme, ettei sitä kannata korjata. Nyt on ulkohuussi taas käytössä ja kantovesi. Juomaveden tuomme kaupungista, Virpi kertoo.

Maunolla ja Virpillä on syvä luottamus Jumalaan.

2000-luvun alussa he osallistuivat isoon talkootyöhön: saarelle rakennettiin oma metsäkappeli. Siellä vierailee edelleen kesäisin paljon ihmisiä hiljentymässä.

Virpi on vienyt vuosien aikana yhden kerran Maunon lentomatkalle pyhälle maalle Israeliin. Hän on myös innostanut tätä muutaman kerran mukanaan elokuviin ja teatteriin, jopa kahvilassakin käymään.

– Lentäminen oli kiinnostavaa. Pilvet olivat kuin lumihanki, Mauno muistelee.

Hän on kiitollinen elämäänsä. Terveyttä riittää, vain huono kuulo vaivaa.

– Monet ikäiseni ovat jo kirkkomaassa, tosin niistä miehistä oli aika moni juoppoja. Entisaikojen metsämiehet keittivät täällä paljon viinaa, mutta jäivät sitten kiinni, kun tarjosivat naapureille, Mauno hörähtää.

Maunon jälkeen ei isäntiä ole tälle talolle tiedossa. Lapset tai heidän puolisonsa eivät ole kiinnostuneita jatkamaan talonpitoa. Se hieman harmittaa, mutta Mauno suhtautuu siihenkin nöyrästi.

– Asiat menevät niin kuin on tarkoitettu. Niin kauan kuin jaksan, teen kuitenkin metsässä töitä. Minulla on paljon suunnitelmia, hän sanoo.

Mauno, pelkäätkö mitään?

– En oikeastaan. Rosvojakaan ei täällä tarvitse pelätä. Kuolemaa en mieti. Kaikkihan me kuolemme, ja jos tulen oikein huonokuntoiseksi, niin ei ole kiva elää. Luotan siihen, että kuolen saappaat jalassa. Toivon ettei tarvitse mennä palvelutaloon.

Mies katselee hetken ikkunasta merta.

– Toisaalta, pakkohan se on, jos ei kotona pärjää.