Minun Hämeenlinnani: Juha Itkonen on rakastanut ja vihannut lapsuudenkaupunkiaan – Nyt hän kertoo siitä totuuden
Kirjailija Juha Itkonen eli lapsuutensa ja nuoruutensa Hämeenlinnassa, ja hän käy siellä yhä usein. Miltä kotikulmat näyttävät nyt, matkailijan silmin? Mondo-lehti pyysi Juhaa lähtemään kierrokselle kaupunkiin, ja hän tarttui tehtävään siellä asuvan äitinsä kanssa.
Eksotiikkaa tässä ei ole. En ole ikinä tehnyt matkajuttua paikasta, jonka tunnen yhtä hyvin, enkä koskaan tule tekemäänkään. Olen asunut Helsingissä suurimman osan elämästäni, mutta Hämeenlinnassa asuin 20 ensimmäistä vuottani. Kaupunki on siis ikuisesti tatuoitu mieleeni.
Nostalgiaa taas on sitäkin enemmän. Mahdollisesti liikaa. Vaikka tunnenkin kaupungin, pelkään etten näe sitä enää tarkasti. Näen kaupungin, joka kerran oli, omat muistoni, ja vaikka haikeus onkin aivan käypää polttoainetta romaania kirjoittaessa, se ei ole hyvä lähtökohta matkajutulle.
Mutta kun tehtävä annetaan, siihen on tartuttava. Yhtenä kauniina kesäaamuna ajan siis moottoritietä sata kilometriä pohjoiseen ja pysäköin autoni torin laidalle. Vaikken varsinaisesti tarvitsekaan paikallisopasta, otan silti mukaani yhden: ihmisen, joka on asunut kaupungissa yli puoli vuosisataa ja asuu siellä yhä.
Äiti ilmestyy rappukäytävästä kadulle. Hän vaikuttaa ilahtuneelta tulostani. Tietenkin ensin halaamme, teemme niin aina kuin tapaamme, mutta sen jälkeen käymmekin suoraan asiaan.
”No niin”, äiti sanoo. ”Eiköhän sitten lähdetä sille sun turistikierrokselle.”
Kävelemme Sibeliuksenkatua kohti linnaa. Birger Jaarlin kadun kulmasta käännymme oikealle Sibeliuspuistoon. Keskellä puistoa jököttää tietenkin säveltäjämestarin patsas, ja puiston takana loivan rinteen laella kohoaa vanhan kouluni, Hämeenlinnan lyseon uljas julkisivu.
Komea uusrenessanssityylinen rakennus valmistui Linnankadun varteen 1888. Kun elokuussa 1991 aloitin lukiovuoteni, silloin satavuotias rakennus oli juuri remontoitu ja täydessä loistossaan. Nyt se on ollut jo vuosia poissa käytöstä sisäilmaongelmien takia ja odottaa jälleen kunnostusta, jota kustannussyistä viivytellään.
Ei kannattaisi, ajattelemme äidin kanssa. Harvan kaupungin keskustassa on yhtä hienoa koulurakennusta täynnä samanlaista kulttuurihistoriaa. Jean Sibeliuksen lisäksi lyseon oppilaita ovat olleet muun muassa J.K.Paasikivi ja Eino Leino.
Harvassa kaupungissa on myöskään linnaa, mutta Hämeenlinnassa tietenkin on. Näemme sen nytkin edessämme: hiljaisen keskiaikaisen jättiläisen, jonka ansiosta jokainen paikallinen tuntee joskus olevansa osa loputonta jatkumoa. Jos kaupungissa on linna, sillä on väistämättä pitkä historia. Jollain lailla se maadoittaa ja pistää omaa olemista isompaan mittakaavaan.
Muutenkin nämä ruutukaavakeskustan linnan puoleiset korttelit ovat erityisen kauniita ja historiallisia. Mukulakivikatu viettää alamäkeen, ympärillämme on vanhoja puutaloja ja pari kivistäkin, ja oikealla puolellamme kimaltaa Vanajavesi: läpi kaupungin kulkeva vesisuoni, joka keskustan kohdalla on niin kapea, että sitä voisi melkein luulla joeksi.
Linnanpuistossa järven rauhaa vartioivat rannan vahvat vankat hopeapajut. Kun olin lukioikäinen, tulimme kesäisin aina tänne: linnan rantaan. Pääasia oli kieltämättä alkoholin nauttiminen, mutta on silti liikuttavaa, että hakeuduimme kohti kauneutta. Kohti historiaa ja ikuisuutta. Joimme pussikaljaa hopeapajujen alla ja katselimme veden toisella puolella kulkevaa rautatietä, jota pitkin junat kulkivat ikuisesti etelään ja pohjoiseen, Tampereelle ja Helsinkiin – suurempiin ja jännittävimpiin kaupunkeihin, joista unelmoimme.
Itse linna rakennettiin rajalinnaksi 1200-luvun lopulla. Kovin taitavasti tai innokkaasti sitä ei hyökkääjiltä puolustettu, ja välillä linna oli kokonaan rappiolla. Venäjän vallan aikana ja vielä itsenäisyyden ajan ensimmäisinä vuosikymmeninä sitä käytettiin vankilana.
Linnan entisöintityöt aloitettiin 1950-luvulla, ja päälinna avautui yleisölle vasta 1979, neljä vuotta syntymäni jälkeen. Kehämuurit saatiin kuntoon 1988, siis juuri ennen kuin aloimme niillä pussikaljapäissämme keikkua.
Nykyisellään linna on tyylikäs ja ajanmukainen museo. Paikka on tässä asussaankin minulle ennalta tuttu – ei ole kuin pari vuotta siitä, kun viimeksi kävin täällä lasteni kanssa.
Lapset voivat kokeilla linnassa haarniskaa tai pukeutua pyhiinvaeltajiksi. Mitään kuninkaallista loistoa ei kannata odottaa, sillä esineistöä on vähän. Nähtävyys on itse linna, jonka käytävillä ja kapeissa portaikoissa saa kulkea ja kuvitella menneiden vuosisatojen elämää.
Punaista tiiltä, valkeaa rappausta. Olemme äidin kanssa yhtä mieltä siitä, että linna on myös esteettinen elämys, kaunis jollain puhtaan yksinkertaisella tavalla. Miltei pakollinen vierailukohde jokaiselle Hämeenlinnaan turistimielellä tulevalle, ja erinomainen paikka vaikkapa aloittaa kaupunkikierros.
Palanderin talo, Hämeenlinnan kaupunginmuseon ylläpitämä pieni kotimuseo, sijaitsee vanhan koulurakennukseni vieressä, Linnankadun ja Lukiokadun kulmassa.
En ole käynyt talossa aiemmin, mutta äiti on: hän on vienyt sinne lapsiani, kun he ovat olleet mummin ja papan luona hoidossa. Joulu- ja pääsiäisaikaan talossa on kausinäyttelyt ja lapsille pientä juhlapyhiin liittyvää puuhaa.
”Ne on kyllä ihan viihtyneet täällä. Kaikki lastenlapset, joiden kanssa me on täällä käyty. Kiva että Hämeenlinnassa on tällainen paikka”, äiti kiittelee.
Tavallisena kesäarkipäivänä museossa on hiljaista. Vedämme muovipussit kenkien päälle ja kuljeskelemme talossa. Se on saanut nimensä erään aiemman omistajansa, lehtori Edvard Wilhelm Palanderin mukaan. Palander perheineen asui talossa 1884-1904, jonka jälkeen siihen muutti useiksi vuosikymmeniksi piirilääkäri Karl Johan von Fieandt.
Arvokasta väkeä siis, koulutettua porvaristoa. Palanderin talo on entisöity huolella 1900-luvun alun säätyläiskodin malliin, ja tällaista elämäntapaa se esittelee. Koti, uskonto ja isänmaa olivat toimintaa ohjaavat arvot ja työläisten järjestäytyminen uhka yhteiskunnan vakaudelle. Tosin itsenäistä isänmaata ei vielä edes ollut, Suomea vasta tehtiin.
”Lukioiässä haukuin kotikaupunkiani, samasta syystä kuin nuoret haukkuvat vanhempiaan, voidakseni päästää siitä irti.”
Hämeenlinnassa on ollut kohtuullisen paljonkin porvaristo, sillä historialtaan se on koulutus-, hallinto- ja varuskuntakaupunki. Teollisuutta toki on ja on ollut, mutta ei yhtä koko kaupunkia elättänyttä tehdasta tai vaikkapa satamaa. Olen toki tämän tiennyt, mutta käsitykseni vahvistuu, kun siirrymme äidin kanssa Palanderin talosta parin korttelin päähän Kaupunginmuseon päänäyttelyyn ja katsomme vartin mittaisen elokuvan Hämeenlinnan historiasta sen perustamisesta nykypäivään.
Elokuva on tavattoman kiehtova. Vanhat valokuvat kertovat kaupungista, joka on osin tämä sama ja osin jo kokonaan kadonnut. 1900-luvun alkupuolen kuvista tunnistan kadut, pinnanmuodot ja osan rakennuksista, mutta minun Hämeenlinnani näytti tietenkin jo toiselta: niin kuin kaikkialla muuallakin Suomessa, 60- ja 70-lukujen uudisrakentamisvimma oli pyyhkäissyt pois paljon sellaista, jonka näin jälkikäteen ajatellen olisi suonut säilyvän.
Mutta en minä tietenkään sitä lapsena osannut kaivata. Kaupunki oli minun sellaisena kuin se oli, ja nimenomaan sellaisena kuin se oli silloin. Muistan sen ihmiset: aikuiset, jotka nyt ovat vanhuksia tai jo poissa, ja lapset, jotka ovat keski-ikäisiä nyt.
Muistan kaupunkini elävänä ja viihtyisänä, siitäkin huolimatta, että lukioiässä aloin haukkua sitä ja haluta sieltä pois. Mutta jälkeenpäin ajatellen kiukkuni kaupunkia kohtaan ei silloinkaan tullut täydestä sydämestä. Haukuin sitä samasta syystä kuin murrosikäiset haukkuvat vanhempiaan, päästääkseni siitä irti. Se oli tarpeellistakin, sillä oikeasti halusin pois, tiesin etten haluaisi asua Hämeenlinnassa koko elämääni. Samaan aikaan kuitenkin rakastin sitä ja rakastan yhä. En toivo, että olisin kasvanut jossain muualla.
Täsmälleen tätä kaupunkia ei enää ole, on vain jokin sitä muistuttava samalla paikalla. Miten lyhyt aika onkaan parinkymmenen vuoden ajanjakso kohta neljäsataa vuotta vanhan kaupungin historiassa. Pelkkä ohikiitävä hetki, ja silti niin tarkasti mieleeni painunut. Olen ammentanut siitä paljon.
Kävelemme äidin kanssa keskustan kaduilla. Jokainen neliömetri on muistoillani miinoitettu. Tuossa noin, kirkkopuistossa, seisoin ensin konfirmoituna ja myöhemmin ylioppilaana. Puiston kulmalla sijaitsevat vanha Skogsterin talo ja Piparkakkutalo, joka sai aikoinaan nimensä kaupunkilaisilta koristeellisen ulkoasunsa vuoksi. Samalla kadulla piti hautaustoimistoa eksentrinen herra, joka oli myös uskonnonopettajani lukiossa.
Toisella puolella kirkkoa oli äidin työpaikka, yksityinen lääkäriasema, jossa hän oli laboratorionhoitajana. Kävimme siellä pikkuveljeni kanssa aina välillä, erityisesti kesäisin, kun olimme lomalla ja äiti oli huolissamme ruokahuollostamme. Tässä kohtaa taas oli bingo. Kerran vasta kortin saaneena peruutin kuplavolkkarin ahtaassa tilassa bingon seinään ja kolhin auton puskuria. Ja niin edelleen ja niin edelleen, loputtomiin.
Näen menneisyyden, mutta näen myös muutoksen. Vanhan kantapubimme tiloissa Piparkakkutalon alakerrassa on edelleen anniskeluravintola, mutta sen viereen Raatihuoneenkadulle on muodostunut suorastaan pieni ilta- ja yöelämän keskittymä. Sellaiset paikat kuin Nooran viinibaari ja Bar Skogster ovat Hämeenlinnan nykyisille asukkaisille varmaankin jo itsestään selvyyksiä, mutta minun asteikollani ne ovat uusia ja uuden näköisiä illanviettopaikkoja.
Sillä tietenkään Hämeenlinnassakaan ei eletä enää 90-lukua. Ihmisten vaatimukset ovat kovemmat, ja tarjonta vastaa kysyntään. Niin erikoiselta kuin ajatus minusta äkkiseltään tuntuukin, Hämeenlinnaan tullaan muualta myös tutustumaan kaupungin kiinnostaviin ravintoloihin.
”Hämeenlinnasta on alkanut kasvaa kiinnostava ruokakaupunki, johon tullaan muualta viikonloppureissuille.”
Ravintola Uoma on niistä yksi esimerkki. Se on hiljattain muuttanut muutaman korttelin päästä Rauhankadulle liiketilaan, jonka senkin tietenkin muistan – aikanaan siinä sijaitsi suosittu mutta melko räkäinen Sporttipubi, jossa bändimme kitaristi oli töissä.
”Kävittekö te siellä”, äiti kysyy. ”Tai siis täällä. Siellä Sporttipubissa?”
”Tietysti käytiin”, minä vastaan. ”Usein. Ja tuossa vieressähän oli silloin yökerho, jossa käytiin usein myös, nimeltään Kauppari. Kyllä sä sen varmaan muistat.”
”Jotenkin joo. Vaikka en ollut silloin varsinaisesti yökerhovaiheessa.”
Paikka on todellakin muuttanut ilmettään. Tyylikäs tummasävyinen sisustus, lämpimiä värisävyjä – seinillä siellä täällä tamperelaisen taiteilijan Jenni Artimaan maalaamia muistoja rakennuksen historiasta.
Lounasaikaan väkeä on paikalla runsaasti. Aloitamme äidin kanssa runsaasta salaattipöydästä, saamme sitten pöytään kauniisti asetellut lounasannokset ja sulaudumme osaksi uutta hämeenlinnalaista ruokakulttuuria.
Juttelen siitä hetken aikaa Uoman nuoren keittiömestarin Matias Pyykön kanssa. Hän kuuluu yrittäjänelikkoon, joka pyörittää myös Verkatehtaalla toimivaa fine dining -paikkaa Ravinteli Vinttiä ja pian avautuvaa Bistro Roustia. Miesten julkilausuttuna tavoitteena on tehdä Hämeenlinnasta kiinnostava ruokakaupunki.
Pyykkö kertoo, että tähän suuntaan on myös viime vuosina onnistuneesti tultu, haastavista korona-ajoista ja talouden alavireestä huolimatta. Aiemmin enemmän illallispohjalta toiminut Uoma on muuton yhteydessä päivittänyt konseptiaan ja on nyt bistrohenkinen seurusteluravintola, jonne lounaan tai illallisen lisäksi voi tulla myös spontaanisti viinille tai oluelle. Korkeasta kulinaristisesta tasosta halutaan silti pitää kiinni, ja ainakin meidän kertakokemuksemme perusteella onnistuneesti.
Lounaan jälkeen äiti haluaa esitellä minulle kahvilan, jossa hän toisinaan viihtyy ystäviensä kanssa. Sen nimi on Villa Marenki, ja se sattuu sijaitsemaan Eteläkadulla samassa vanhassa puutalossa, jossa 70-luvun lopussa sijaitsi ensimmäinen päiväkotini.
Päiväkodin nimi oli Muksula. En muista sieltä mitään, mutta kun astun talon eteiseen, tuntuu silti oudosti siltä kuin tulisin tuttuun paikkaan. Äiti kertoo, että Muksulassa oli erikseen tyttöjen ja poikien puolet. Pihalla leikittäessä pojat eivät saaneet mennä leikkimökkiin, päiväkodin johtajatar puuttui asiaan heti, jos niin tapahtui.
”Oikeastiko”, varmistan äidiltä. ”Että sellainen meininki vielä silloin?”
”Kyllä se niin oli”, äiti vastaa. ”Aika vaikea kuvitella enää nykyään.”
Nyt tämän jokseenkin esihistorialliselta kuulostavan entisen hoitopaikkani tiloissa on tosiaan kaunis ja jotenkin ruotsalaistyyppinen kahvila. Antiikkihuonekaluja, upottavia sohvia ja muhkeita nojatuoleja. Tyyliltään vanhahtavia tapetteja ja ylenpalttisesti värejä, sekä pehmeitä että kirkkaita. Tunnelma on viehättävästi huvikumpumainen ja kutsuvan kotoisa: tänne olisi mukava istahtaa rupattelemaan tai vaikka lukemaan romaania.
Paikan omistaja Karoliina Frank tulee juttelemaan. Äiti tuntee kaupungin ihmiset, ja tunnen heitä toki itsekin – vaikka olenkin asettunut Helsinkiin, olen edelleen myös Hämeenlinnan oma poika.
Frank on entinen Lopen kunnanjohtaja, joka jätti virkansa ja toimii nykyään yrittäjänä. Yhdessä puolisonsa Tapio Vekan kanssa hän pyörittää sekä tätä kahvilaa että viereisessä rakennuksessa sijaitsevaa Matin ja Maijan majataloa.
Frank kertoo, ettei hänellä ikinä ollut mitään varsinaista kahvilaunelmaa. Kahvilanpitäjä hän kuitenkin nykyään on, ja selvästi viihtyy roolissaan. Ylpeydellä Frank kertoo, että kaikki Villa Marengissa myytävät leivonnaiset valmistetaan talon alakerrassa. Kesäisin torilla on kahvilan sivutoimipiste, nimeltään Lilla Marenki.
Siirrymme majatalon puolelle. Ulkona kadulla Frank kertoo meille Eteläkadun harvinaisen yhtenäisen rakennuskannan historian. Heti päiväkotitaipaleeni jälkeen, 80-luvun alussa, kaupunki pakkolunasti kadun talot, jotka oli tarkoitus purkaa parkkipaikan tieltä. Talojen kohtalosta väännettiin kuitenkin kättä parikymmentä vuotta, kunnes ne 1999 suojeltiin.
Frank ja Vekka omistavat näistä suojelluista piilomansardikattotaloista nyt siis kaksi. Pariskunta asuttaa majatalona toimivan rakennuksen alinta kerrosta. Kahdessa ylemmässä on kuusi eri kokoista kahden hengen huonetta, joista jokaisessa on oma kylpyhuone.
Kaikki huoneet on sisustettu persoonallisesti samaan värikkään kotoisaan henkeen kuin kahvilakin. Esteettömyysvaatimuksia vanha rakennus ei voi täyttää, ja melusyistä Frank kertoo paikan olevan suunnattu vain täysikäisille matkailijoille.
Kysyn majatalon asiakaskunnasta. Ulkomaalaisia vieraita on säännöllisesti, ehkä eniten saksalaisia, mutta valtaosa kävijöistä on silti suomalaisia. Ystävykset, usein naispuoliset ja keski-ikäiset, tulevat Hämeenlinnaan viettämään viikonloppua. Käyvät teatterissa tai konsertissa, herkuttelevat ravintolassa tai kiertelevät kirppareita.
”Kirpputorit ovat aika merkittäväkin juttu”, Frank kertoo. ”Hämeenlinnalla on maine hyvänä kirpparikaupunkina. Hintataso on edullisempi kuin pääkaupunkiseudulla, ihmiset saattavat tulla kaupunkiin ihan senkin takia.”
Tämä kaikki on minulle uutta. On omaa sokeuttani, etten oikeastaan ikinä ole osannut ajatella Hämeenlinnaa tässä valossa: kaupunkina, jonne tultaisiin varta vasten viikonloppumatkalle.
Mutta sellainenkin Hämeenlinna on, ja miksipä ei olisi? Se sijaitsee keskellä Etelä-Suomea, sadan kilometrin päässä Helsingistä ja 75 kilometrin päässä Tampereelta. Se ei ole kumpikaan näistä vaan perinteikäs kaupunki, jolla on vahvasti oma identiteettinsä ja omat ainutlaatuiset houkuttimensa. Kun kulkee turistina synnyinkaupungissaan, omatkin silmät alkavat mielenkiintoisella tavalla avautua.
Jääkiekkokaupunki. Sellaista nimitystä käytin Hämeenlinnasta romaanissani Anna minun rakastaa enemmän, kun en halunnut kutsua sitä nimeltä – ajattelin, että lukijat saavat sijoittaa nimettömän kaupungin paikalle oman kaupunkinsa ja omat muistonsa.
Termi oli oikeastaan piruilua. Kirjan taiteellisesti suuntautunut kertoja viittaa tämän yhden urheilulajin ylikorostuneeseen asemaan sekä kaupungin henkisessä ilmapiirissä että sen päätöksenteossa. Täysin vailla totuuspohjaa näkemys ei ollut, sillä HPK todella on kaupungissa iso juttu. Ulkohämeenlinnalaisena olen itsekin riemuinnut seuran 2000-luvun mestaruuksista ja suren nyt sen matalasuhdannetta. Olisi minullekin pieni katastrofi, jos HPK putoaisi SM-liigasta.
Mutta totta puhuen Hämeenlinna on myös kulttuurikaupunki. Kaupungissa on aina kasvanut kirjailijoita, ja muun muassa Olli ja Riitta Jalonen, Juha-Pekka Koskinen ja Tapani Bagge asuvat siellä nytkin.
60-luvulla nuorisokulttuurin kehittyessä Hämeenlinna oli merkittävässä roolissa. Irwin Goodman, Vexi Salmi ja Kai "Kuju" Hyttinen ponnistivat tästä henkisestä maisemasta. Myös omina herkkinä vuosinani 90-luvulla kaupungissa oli vireä bändiskene ja muutenkin luova ilmapiiri, jonka merkityksen omalle kehitykselleni olen ymmärtänyt vasta myöhemmin.
On siis ainakin jonkinasteisen katumuksen paikka. Tässä hengessä menemme äidin kanssa ensin Sibeliuksen syntymäkotiin, joka on aika lailla sellainen kuin muistinkin sen olevan, hyvin kompakti mutta ehdottomasti vierailun arvoinen. Syntymäkodissa järjestettiin aikanaan intiimejä pianokonsertteja, joita kävimme toisinaan äidin kanssa kuuntelemassa.
”Muistako sä sen”, äiti kysyy minulta. ”Että me käytiin täällä konserteissa.”
”Tietysti. Enhän mä enää mikään ihan pikkulapsi ollut. Kerran oli muistaakseni Olli Mustonen.”
”Saattoi olla. Tai sitten Mustonen oli Raatihuoneella. Mutta konsertteja on täällä yhä, mä harvakseltaan käyn.”
Sibeliuksen syntymäkodista siirrymme taidemuseoon. Sekin sijaitsee arvokkaissa puitteissa: taidemuseon päärakennus on vuonna 1838 valmistunut, Carl Ludvig Engelin piirtämä hillitty empire-tyylinen kivitalo Vanajaveden itärannalla. Kahdeksantoistavuotiaina soitimme taidemuseolla jossain tilaisuudessa aivan ensimmäisen keikkamme, U2-yhtyeen covereita ilman stadionluokan yleisöä tai äänentoistoa.
Sittemmin taidemuseon tilat ovat laajentuneet myös Verkatehtaan puolelle. Viehättävä vanhojen punatiilirakennusten miljöö tuo mieleen vanhan Finnlaysonin alueen Tampereella, vaikka mittakaava onkin selvästi pienempi.
Niin kuin nimikin kertoo, tällä paikalla oli aikanaan merkittävää tekstiiliteollisuutta: vielä sotien jälkeen tehdas työllisti yli tuhat henkilöä. 1960-luvulla toiminta kuitenkin jo loppui. Kun kaupunki 1978 osti rakennukset, alueelle alkoi vähitellen asettua pienimuotoista kulttuuritoimintaa. Todellinen kulttuurikeskittymä Verkatehtaasta on tullut kuitenkin vasta 2000-luvulla kaupungin merkittävillä investoinneilla.
Nykyisellään se onkin varsin vaikuttava. Vanhan tehtaan puitteisiin on rakennettu 700-paikkainen musiikkisali, kokouskeskus ja elokuvateatteri. Alueella toimivat myös Hämeenlinnan Teatteri, Miniteatteri, musiikkiopisto ja Lasten ja nuorten kulttuurikeskus ARX sekä lukuisat kulttuuri- ja media-alan yhdistykset ja yritykset. Intiimillä Suisto-klubilla järjestetään rock-keikkoja.
Näinä kulttuurille kovina aikoina lämmittää mieltä katsoa tällaista luovuuden keskittymää ja vieläpä näin kauniissa miljöössä. Sijaintikin on täydellinen, sillä sekä torille että rautatieasemalle on vain muutaman minuutin kävelymatka – esityksiin ja konsertteihin pääsee siis helposti kauempaakin. Jotain Hämeenlinnassa on selvästi näissä asioissa tehty oikein.
On Hämeenlinnalla vielä ainakin yksi valttikortti, jota emme toistaiseksi ole kunnolla käsitelleet: poikkeuksellisen kaunis luonto. Veden jo mainitsin, sitä kaupungissa riittää, mutta on mukavasti myös pinnanmuotoja. Sekä kaupungin länsi- että itäpuolella on laajat ulkoilualueet, lännessä Ahvenisto ja idässä Aulanko. Ajamme äidin kanssa ensin Ahvenistolle, koska lapsuudenkotini sijaitsi sen lähistöllä.
Jos jotain asioita tässä maailmassa tunnen, niin Ahveniston. Tunnen sen yksityiskohtaisesti, polkujen mutkia ja kivien ja kantojen paikkoja myöten. Lukemattomia kertoja olen liikkunut näissä maisemissa, kesäisin juosten ja talvella hiihtäen – usein nyt jo edesmenneen isäni seurassa, joskus Hämeenlinnan Tarmon urheiluporukalla ja toisinaan yksin.
Ahvenisto on harju, joten hapenottokykyä vaaditaan ja hikoilla saa. Pieni mutta syvä ja kohtuullisen kirkasvetinen Ahvenistonjärvi lepää metsäisten mäkien välissä sinisenä silmänä, joka tällaisena aurinkoisena kesäpäivänä suorastaan hohtaa. Järven eteläpäässä on lapsuuteni uimaranta.
Laskeudumme autolla parkkipaikalle ja muistan taas kaiken. Pitkät valuvat kesälomapäivät ja järvellä kavereitten kanssa käydyt uimapatjataistelut. Hellepäivien illat 80-luvulla, kun pahimman paahteen taituttua tulimme koko perhe yhdessä isän autolla uimaan. Mäki parkkipaikalta takaisin ylös on niin jyrkkä, että sen ajan autot eivät aina jaksaneet sitä nousta. Jotkut peruuttelivat alas ottamaan uudestaan vauhtia, ja joskus joku pulaan jäänyt työnnettiin miesporukalla ylös.
Uimarannan aluekin on lapsuudestani jonkin verran muuttunut, eikä lainkaan huonompaan suuntaan. Vuoden 1952 olympialaisten nykyaikaiseen viisiotteluun rakennettu maauimala (kyllä, kaiken muun hyvän lisäksi Hämeenlinna on myös olympiakaupunki) oli nuoruusvuosinani poissa käytöstä mutta nykyään taas edustuskunnossa. Mäntymetsässä altaan vieressä on nykyaikainen kiipeilypuisto. Maisemaa vartioiva tornimainen kahvilarakennuskin on paremmassa maalissa, vaikka jäänkin kaipaamaan seinälle kiinnitettyjä numeroita, jotka kertoivat veden lämpötilaan.
Kaupunkilaisia on rannalla runsaasti. Sekä lapsia että varttuneempaa väkeä, veteen uskaltautuvia ja auringonpalvojia. Kaikki on niin kuin ennenkin, melkein, ja kaikki on kaunista ja hyvin. Elämä Hämeenlinnassa jatkuu juuri niin kuin sen kuuluukin, ja olen siitä onnellinen.
Haikeutta on silti vaikea välttää. Sinisävyistä, samaan aikaan sekä suloista että satuttavaa tunnetta, jonka olen huomaavinani myös äidissä. Suosittelen Ahvenistoa lämpimästi kaikille, mutta minulle se on melkein liikaa, juuri siksi, että siellä on tapahtunut niin paljon.
Lopulta jäljellä on enää Aulanko. Todellinen jalokivi: puistometsä ja luonnonsuojelualue kaupungin itäpuolella muutaman kilometrin päässä keskustasta.
Aulanko nykymuodossaan alkoi rakentua 1800-luvun lopussa. Hämeenlinnan läheltä Janakkalasta kotoisin ollut eversti Hugo Standertskjöld hankki omistukseensa vanhan Karlbergin tilan Vanajaveden rannalta. Helsingin ja Hämeenlinnan välillä kulki jo rautatie, joten Pohjoisesplanadilla asustellut herra pääsi kesäasunnolleen kätevästi junalla.
Eversti aloitti valtaisat rakennustyöt, jotka kohdistuivat myös ympäröivään metsään. Kuuden vuosikymmenen aikana Aulangon maastoon syntyi englantilaista tyyliä tavoitellut puisto. Kahdesta suuresta suosta eversti teetti Joutsenlampi- ja Metsälampi-nimiset tekolammet. Lampien rannalle ja muuallekin puistoon rakenneltiin erilaisia huvimajoja ja temppeleitä. Aulangonvuoren korkeimmalle kohdalle eversti rakennutti 33 metriä korkean graniittisen näkötornin.
Tämä positiivisen suuruudenhulluuden monumentti siirtyi Hämeenlinnan kaupungille 1920-luvun lopulla, kun perheetön ja ikääntynyt eversti ei enää jaksanut reissata tiluksilleen. Koska puistometsä oli ollut kaikille avointa matkailualuetta jo aiemminkin, siirtymä tapahtui luontevasti. Aulangolla oli jo mainetta, ja alueelle syntyi nopeasti matkailutoimintaa. Vuonna 1938 valmistui funkkistyylinen hotelli, jota aikanaan pidettiin jopa koko Suomen hienoimpana.
Hieno se oli mielestäni lapsuudessanikin, ja edusti nimenomaan kohottautumista arjen yläpuolelle. Aulangolla käytiin joskus harvoin äitienpäivälounaalla. Aulangolla juhlittiin ylioppilasjuhlailtana. Päärakennuksen kylkeen kohosi 2000-luvun alussa pienehkö mutta toimiva kylpylä, jossa myös olen käynyt monesti lasteni kanssa – eräänlaista juhlaa sekin.
”Aulanko on oikea jalokivi. Tajuan, että todellakin haluan kannustaa ihmisiä tulemaan Hämeenlinnaan.”
Täysmittainen golfkenttä, yksi Hämeenlinnan kolmesta. Tenniskenttiä, ratsastustalli ja ulkoilumaja, kiipeilypuisto täälläkin. Menee väistämättä matkailumainokseksi, kun alan luetella Aulangon houkutuksia, mutta tässä vaiheessa juttua en enää jaksa välittää. Olen tajunnut, että todella haluan ihmisten tulevan Hämeenlinnaan, erityisesti heidän, jotka eivät ole koskaan siellä käyneet.
Tuttu tie kiemurtelee loivaa ylämäkeä puistometsän uumeniin. Suojeltu metsä elää omaa rauhallista elämäänsä, eikä eversti Standertsköldin aikakaan ole ajatuksen tavoittamattomissa, hänen makunsa mukaisia paviljonkejakin on tien varrella edelleen.
Pysäköin auton näkötornin parkkipaikalle. Ylämäki tornin juurelle näyttää minusta äkkiä jyrkältä ja ajattelen seuralaiseni ei enää aivan vähäistä ikää.
”Jaksat sä kävellä tonne”, kysyn äidiltä.
Äiti melkein suuttuu. ”No jaksan tietysti. Jaksat sä ite?”
Siispä kävelemme. Emme nouse portaita ylös torniin, sillä ne ovat kapeat eikä se välttämättä ole tarpeen, näköalatasanteelta näkymä on avoimempi ja melkein parempi. Olemme molemmat käyneet täälläkin tietysti useasti ennenkin, joskus myös yhdessä.
Maisema sykähdyttää silti, taas kerran. Jyrkkänä alas laskeutuva rinne ja sen takana Aulangonjärvi, jonka sinisyyteen työntyy Lusikkaniemen todellakin lusikan muotoinen kärki. Kaikkialla järven ympärillä havumetsää, korkeita kuusia, ja kauempana järven takana satunnaisia peltokaistaleita puhkomassa metsän päättäväistä vihreyttä. Kansallismaisema, jonka kerrotaan innoittaneen itseään Sibeliusta, kaupungin omaa poikaa, Finlandian säveltämiseen.
”On tämä vaan hieno”, äiti huokaisee. Ja niin kuin äidit usein, hän on oikeassa.
On se. Hämeenlinnalla on, mistä antaa.
