Minulla on ammatti, jolla on mahdoton elää – Ajattelen rahaa joka päivä, koska siitä on aina pula

Opin lukemaan viisivuotiaana, ja joitain vuosia myöhemmin aloin varovasti haaveilla oman kirjan kirjoittamisesta – sanoissa ja lauseissa oli jotain mikä veti minua toistuvasti puoleensa. Tarkkailin ihmisiä ja tapahtumia ympärilläni ja muodostin näkemästäni lauseita, joka hetki, kaikkialla. Yhtä lailla luin, aina kun se oli mahdollista. Sanojen kautta maailmassa tuntui olevan järkeä, järjestys. Kerrotusta muodostui tarinoita, joista en saanut tarpeekseni.

Esikoisteokseni ilmestyi ollessani 26-vuotias ja sen jälkeen olen julkaissut seitsemän teosta. Kirjoittaminen, kirjailijuus, on tapani olla maailmassa. En tiedä muusta. En osaa mitään muuta yhtä hyvin. Mikään muu ei vieläkään kiinnosta minua samalla tavalla, yhtä kokonaisvaltaisesti. Sanat ja lauseet yhtä aikaa juurruttavat ja nostavat ilmaan. Samalla koen kirjallisuuden, ja kaiken taiteen, olevan yksi merkittävimmistä osa-alueista yhteiskunnassamme. Taide ja kulttuuri tarjoavat erilaisia tapoja katsoa, kuunnella, tulkita ja ymmärtää toista ihmistä. Jo pelkkä ajatus todellisuudesta ilman taidetta tuntuu tyhjältä.

Kaikesta tästä huolimatta huomaan yhä jollain tasolla puolustelevani ammattiani, sen merkitystä. Suurilta osin tämä johtuu siitä, että tämä on ammatti, jolla on oikeastaan mahdoton elää. Viidentoista vuoden ajan olen kirjoittamisen ohella tehnyt jatkuvasti myös muita töitä, ja elänyt vuodesta toiseen pienituloisuuden alapuolella, tienannut apurahojen, myyntitulojen ja sivutöiden myötä keskimäärin noin 1 700 euroa kuussa. Tänä vuonna olen niin onnekas, että työskentelen valtion taiteilija-apurahalla, joka on noin 2 200 euroa kuussa. Kirjailijaliiton tuoreen tutkimuksen mukaan kaunokirjailijan mediaanitulo teosten myynnistä ja lainaamisesta on 1 713 euroa vuodessa. Siis vuodessa.

Haaveillessani kirjailijuudesta, opiskellessani kirjoittamista yliopistossa ja julkaistessani ensimmäisen kirjani, en ajatellut rahaa, en kertaakaan. Kuuntelin vaistoani ja tunnettani, ja ennen kaikkea haluani kirjoittaa. Ajattelin, että tätä haluan tehdä työkseni. Tätä, en mitään muuta. Nykyään ajattelen rahaa joka päivä, koska siitä on aina pula. Olen kirjoittanut jokaista teostani keskimäärin noin kolme vuotta – tuntipalkkaa en siis halua edes laskea. Iso osa työajasta menee apurahahakemusten ja sivutöiden hoitamiseen, ja taustalla vaanii ainainen huoli siitä, mitä kolmen tai kuuden kuukauden päästä tapahtuu, tuleeko jostain rahaa vai ei. Jokainen kielteinen apurahapäätös on märkä rätti vasten kasvoja: ei kiitos, emme usko sinuun emmekä kirjaasi. Näin se ei tietenkään ole, rahaa kun ei yksinkertaisesti riitä kaikille, mutta siltä se tuntuu. Ja siihen päälle vähän kateutta ja katkeruutta kollegoita kohtaan, mikä on todella ikävää, koska kaikki me keikumme siinä samassa vuotavassa veneessä.

Ja vastauksena kysymykseen: kyllä, kymmeniä, tai oikeastaan satoja kertoja olen ajatellut, että pitäisikö tehdä jotain muuta, tai edes kirjoittaa jotenkin toisin. Dekkari, nuortenkirjasarja, jotain kevyttä, helppoa, viihdyttävää, sellaista mikä varmasti myy. Vastaus on aina lopulta ollut ei. Tämä on ammattini, johon olen kouluttautunut ja jossa olen hyvä, enkä edes osaisi kirjoittaa dekkaria tai toimivaa viihdettä. Eikä kukaan voi koskaan etukäteen tietää mikä varmasti myy. Uskon omaan tapaani kirjoittaa ja kertoa. Siitä en suostu luopumaan. Tiedän kirjailijoita, jotka ovat vaihtaneet alaa, ja myös sellaisia, jotka kirjoittavat päivätyön ohella, eli öisin. Kun raha tulee jostain muualta, luova prosessi vapautuu aivan eri tavalla, mutta ympärivuorokautinen työskentely vasta kuluttavaa onkin.

Ja niin, yhteiskunnassa vallitseva eetos ei sekään auta. Viesti, jonka lähes kaikkien alojen taiteilijat ovat päättäjien suuntaan antaneet, on ollut sama: kukaan ei ammenna luovuutta kurjuudessa, vaan turvassa ja vapaudessa. Tähän viestiin on ollut mahdollisuus vastata resursseilla, tai niiden puutteilla. Ei varmaan ole kenellekään epäselvää, kummasta on viime vuosina ollut kyse. Taide- ja kulttuurikentän rahoitus on Suomessa alimitoitettua ja sirpaleista, osuus valtion budjetista on tällä hetkellä 0,8%.

On turha puhua taiteen ja kulttuurin arvosta ja tärkeydestä, jos sitä ei tueta taloudellisesti. Tuntuu turhauttavalta ja surulliselta kerta toisensa jälkeen huomata, että kirjat kiinnostavat, mutta niistä ei haluta maksaa. Helsingin Sanomissa julkaistussa mielipidekirjoituksessa Timo Tossavainen ja Ville Hytönen kirjoittavat miten omakielinen ja tätä aikaa tutkiva kirjallisuus sanoittaa, keitä olemme ja mitä osaamme. Jos kirjailijoiden tulokehityksen suuntaa ei saada muutettua, se voi johtaa pitkällä aikavälillä koko kansallisen identiteettimme hämärtymiseen.

Kaiken tämän keskellä palaan toistuvasti ajatukseen, että tämä ei riitä. Jos puhumme ja kirjoitamme vain taiteen yhteiskunnallisesta roolista ja sen merkityksestä, sen arvosta, hyödystä ja tärkeydestä, jotain oleellista jää puuttumaan. Se tuntuu yhtä kapealta kuin pikkulapsivaiheen, kurahousujen ja väestönkasvun välttämättömyyden tarjoama kuva vanhemmuudesta. Se jokin on taide itsessään. Taiteen herättämä tunne, ydin, jolle ei ole sanaa, jota on mahdoton kuvata tai mitata numeroilla tai hyötysuhteilla, mutta jonka jokainen tunnistaa sen tullessa kohdalle. Jotain liikahtaa, eikä maailma enää ole sama.

Tuon ytimen tavoittaa Lea Globin ohjaaman dokumentti Apolonia, Apolonia, ja hyvin poikkeuksellisella voimalla. Nuoren kuvataitelijan elämää kolmentoista vuoden ajan seuraava elokuva on intiimi ja vaikuttava, tarkka ja koskettava kuvaus siitä mitä taiteilijuus on, kameran molemmin puolin. ”En pidä projektin käsitteestä, koska tämä ei ole projekti. Kyseessä on jatkumo. Tämä on jotain, mikä on jatkunut syntymästäni saakka. En osaa erottaa sitä mitä teen ja mitä olen. En näe eroa ideniteettini ja työni välillä.” Jotta taidetta voi luoda, tarvitaan rahaa, mutta sen arvo välittyy lukemattomin eri tavoin. Jos et usko, katso Globin dokumentti, välittömästi.