Minulla oli perhe, ura, omakotitalo – ja lisäksi minulla oli orja

Alkuperäisen englanninkielisen The Atlanticin jutun voit lukea tästä linkistä. Juttu julkaistiin alun perin kesäkuussa 2017.

Alex Tizon menehtyi maaliskuussa 2017. Hän oli Pulitzer-palkittu toimittaja ja kirjoittanut kirjan Big Little Man: In Search of My Asian Self.

Tuhkat mahtuivat mustaan muovirasiaan, joka oli suunnilleen leivänpaahtimen kokoinen. Se painoi 1,5 kilogrammaa. Viime heinäkuussa laitoin rasian kangaskassiin ja pakkasin kassin matkalaukkuun lentääkseni Tyynenmeren yli Manilaan. Sieltä matkustaisin autolla maaseudulla olevaan kylään. Perillä luovuttaisin omaisille kaiken, mitä oli jäljellä naisesta, joka oli viettänyt 56 vuotta elämästään perheeni orjana.

Hänen nimensä oli Eudocia Tomas Pulido. Me kutsuimme häntä Lolaksi. Hän oli 150 senttimetriä pitkä ja hänellä oli mokanruskea iho ja mantelisilmät, joiden katseen muistan yhä; se on varhaisin muistoni.

Hän oli 18-vuotias, kun isoisäni antoi hänet äidilleni lahjaksi, ja kun perheeni muutti Yhdysvaltoihin, toimme hänet mukanamme. Mikään muu sana kuin ”orja” ei riitä kuvailemaan hänen elämänsä.

Hänen päivänsä alkoivat ennen meidän muiden heräämistä ja päättyivät vasta, kun olimme menneet nukkumaan. Hän valmisti kolme ateriaa päivässä, siivosi kodin, palveli vanhempiani ja hoiti minua ja neljää sisarustani. Vanhempani eivät koskaan maksaneet hänelle palkkaa ja nuhtelivat häntä jatkuvasti. Häntä ei pidetty jalkaraudoissa, mutta yhtä hyvin olisi voitu pitää. Öisin matkalla vessaan näin hänet usein nukkumassa nurkassa, lysähtäneenä pyykkikasan ääreen, puristaen sormissaan vaatetta, jota hän oli juuri ollut viikkaamassa.

Amerikkalaisten naapureiden silmissä olimme esimerkillisiä maahanmuuttajia, täydellinen perhe. He itse sanoivat meille niin. Isällä oli oikeustieteellinen tutkinto, äiti opiskeli lääkäriksi ja minä ja sisarukseni saimme hyviä arvosanoja koulusta ja muistimme aina sanoa ”saisinko” ja ”kiitos”. Emme koskaan puhuneet Lolasta. Salaisuutemme oli kytköksissä siihen, keitä me olimme, ja, ainakin meidän lasten kohdalla, keitä me halusimme olla.

Kun äitini kuoli leukemiaan vuonna 1999, Lola muutti asumaan luokseni pikkukaupunkiin Seattlen pohjoispuolelle. Minulla oli perhe, ura, omakotitalo lähiössä – amerikkalainen unelma. Lisäksi minulla oli orja.

Matkatavarahihnan luona Manilassa avasin matkalaukun vetoketjun ja tarkistin, että Lolan tuhkat olivat yhä mukana. Ulkona hengitin tuttua tuoksua: pakokaasuista ja jätteistä sakeaa ilmaa, merta ja makeita hedelmiä ja hikeä.

Varhain seuraavana aamuna löysin kuljettajan, ystävällisen keski-ikäisen miehen, joka käytti lempinimeä ”Doods”, ja lähdimme matkaan hänen autollaan, liikenteen seassa pujotellen. Näkymä on aina yhtä hätkähdyttävä.

Autojen, moottoripyörien ja jeeppibussien valtava määrä. Niiden lomassa ja jalkakäytävillä kulkevat ihmisvirrat, kuin suuret ruskeat joet. Paljasjalkaiset katukauppiaat ravaamassa autojen rinnalla, kauppaamassa savukkeita ja kurkkupastilleja ja pussillisia keitettyjä maapähkinöitä. Kerjäläislasten kasvot painautumassa ikkunoita vasten.

Doods ja minä olimme matkalla paikkaan, josta Lolan tarina alkoi, pohjoiseen, maan alavaan keskiosaan, Tarlacin maakuntaan. Riisinviljelyseudulle. Erään sikareita purevan, Tomas Asuncion -nimisen armeijan luutnantin kotiseudulle.

Hän oli isoisäni. Suvun perimätiedon mukaan luutnantti Tom oli pelottava mies, jolla oli taipumusta omalaatuisuuteen ja synkkiin mielialoihin, joka omisti paljon maata, mutta vain vähän rahaa, ja jolla oli rakastajattaria eri taloissa ympäri tilaa. Hänen vaimonsa kuoli synnyttäessään heidän ainoaa lastaan, minun äitiäni. Äiti varttui ”utusanien”, eli ”käskyläisten” hoivissa.

Orjuudella on pitkä historia saaristovaltiossa. Ennen espanjalaisten tuloa saaren asukkaat orjuuttivat muita saarelaisia, useimmiten sotavankeja, rikollisia tai velallisia. Orjia oli kaikenlaisia, aina sotureista, jotka saattoivat ansaita vapautensa urheilla teoilla, kodin palvelijoihin, joita pidettiin omaisuutena ja joita voitiin ostaa, myydä tai vaihtaa. Korkea-arvoiset orjat saattoivat omistaa alempiarvoisia orjia ja alempiarvoiset saattoivat omistaa vieläkin alempiarvoisempia. Jotkut ryhtyivät orjiksi yksinkertaisesti selviytyäkseen hengissä: vastineeksi työstään he saattoivat saada ruokaa, suojelua ja katon päänsä päälle.

Kun espanjalaiset saapuivat saarille 1500-luvulla, he ottivat saarelaisia orjiksi ja toivat myöhemmin mukanaan myös afrikkalaisia ja intialaisia orjia. Espanjan kuningaskunta alkoi vähitellen luopua orjuudesta sekä kotimaassa että siirtomaissaan, mutta osa Filippiineistä oli niin kaukana, että viranomaiset eivät pystyneet pitämään aluetta silmällä. Perinteet säilyivät hengissä erilaisten verukkeiden varjolla jopa sen jälkeen, kun Yhdysvallat miehitti saaret vuonna 1898. Nykyään köyhilläkin saattaa olla ”utusaneja, ”katulongeja” (”apulaisia”) tai kasambahayeja (”kotiapulaisia”), jos he vain onnistuvat löytämään jostain vieläkin köyhempiä ihmisiä. Tarjontaa riittää.

Luutnantti Tomin tilalla asui peräti kolmen perheen verran ”utusaneja”. Keväällä 1943, Japanin miehityksen aikaan, luutnantti toi kotiin erään tytön lähikylästä. Tyttö oli serkku vähemmän tärkeästä sukuhaarasta, johon kuului riisinviljelijöitä. Luutnantti oli ovela: hän näki, että tyttö oli rutiköyhä ja kouluttamaton, eli todennäköisesti hyvin mukautuvainen.

Tytön vanhemmat halusivat naittaa hänet puolta vanhemmalle siankasvattajalle, ja tyttö oli epätoivoinen ja onneton, mutta tällä ei ollut mitään paikkaa, minne mennä. Tom esitti tytölle tarjouksen: tämä saisi ruokaa ja katon päänsä päälle, jos tämä lupaisi huolehtia Tomin tyttärestä, joka oli juuri täyttänyt 12 vuotta.

Lola suostui eikä ymmärtänyt, että sopimus oli elinikäinen.

”Hän on lahjani sinulle”, luutnantti Tom sanoi äidilleni.

”En halua häntä”, äiti vastasi tietäen, ettei hänellä ollut vaihtoehtoja.

Luutnantti Tom lähti taistelemaan japanilaisia vastaan jättäen äitini narisevaan taloon maakuntaan Lolan kanssa. Lola ruokki, pesi ja puki äitiäni. Heidän kävellessään torille Lola piteli sateenvarjoa suojatakseen äitiäni auringolta.

Öisin, saatuaan muut työt tehtyä (koirien ruokkiminen, lattioiden lakaisu, Camiling-joessa käsin pestyjen pyykkien viikkaaminen) Lola istui äitini sängyn reunalla ja leyhytteli viuhkaa tämän yllä, kunnes tämä nukahti.

Eräänä päivänä keskellä sotaa luutnantti Tom tuli kotiin ja sai äitini kiinni valheesta, joka liittyi jotenkin poikaan, jonka kanssa tämä ei olisi saanut jutella. Raivostunut Tom käski äidin ”seisomaan pöydän viereen”. Äiti kyyristeli peloissaan nurkassa Lolan kanssa. Sitten hän sanoi vapisevalla äänellä isälleen, että Lola kärsisi rangaistuksen hänen puolestaan.

Lola katsoi äitiä anellen, käveli sitten sanaakaan sanomatta ruokapöydän luo ja piteli kiinni sen reunasta. Tom kohotti vyönsä ja iski sillä 12 kertaa säestäen jokaista iskua sanalla. Sinä. Et. Saa. Ikinä. Valehdella. Minulle. Sinä. Et. Saa. Ikinä. Valehdella. Minulle. Lola ei päästänyt ääntäkään.

Kun äitini kertoi tätä tarinaa elämänsä loppupuolella, hän näytti nauttivan sen aiheuttamasta järkytyksestä. Hänen äänensävynsä tuntui sanovan: voitko uskoa, että tein niin?

Kun otin tapauksen puheeksi Lolan kanssa, hän pyysi minua kertomaan äitini version tapahtumista. Hän kuunteli tarkkaavaisesti, silmät alas luotuna. Jälkeenpäin hän katsoi minuun surullisena ja totesi vain: ”Kyllä. Noin se meni.”

Seitsemän vuotta myöhemmin, vuonna 1950, äitini avioitui isäni kanssa ja muutti Manilaan. Hän otti Lolan mukaansa. Luutnantti Tom oli jo kauan kamppailut omien demoniensa kanssa ja vuonna 1951 hän hiljensi ne lopullisesti .32 kaliiperin luodilla ohimoonsa.

Äiti ei juuri koskaan puhunut siitä. Hänellä oli isänsä temperamentti: ailahtelevainen, kopea ja salaa hauras. Hän omaksui isänsä opetukset, kuten oikean tavan olla tilanomistaja. Omistajan täytyy omaksua roolinsa määräysten antajana. Alempiarvoisia ihmisiä on jatkuvasti muistutettava heidän asemastaan sekä heidän itsensä että koko kodin parhaaksi. He saattavat itkeä ja valittaa, mutta sielussaan he ovat kiitollisia. He rakastavat omistajaansa, koska tämä auttaa heitä olemaan sitä, miksi Jumala heidät tarkoitti.

Veljeni Arthur syntyi vuonna 1951. Minä olin seuraava ja perässä tuli lyhyessä ajassa vielä kolme muuta sisarusta. Vanhempani olettivat Lolan palvelevan meitä lapsia yhtä omistautuneesti kuin heitä.

Lolan huolehtiessa meistä vanhempani opiskelivat ja kouluttautuivat korkealle ja heistä tuli osa sitä suurta joukkoa, jolla on hieno tutkinto, muttei työpaikkaa. Sitten eteemme avautui loistava tilaisuus: isälle tarjottiin työpaikkaa kaupallisena analyytikkona ulkoasiainhallinnossa. Palkka oli vaatimaton, mutta työpaikka sijaitsi Yhdysvalloissa, paikassa, josta hän ja äiti olivat unelmoineet lapsesta saakka ja jossa kaikki heidän toiveensa toteutuisivat.

Isä sai ottaa mukaan perheensä ja yhden kotiapulaisen. Vanhempani arvelivat, että heidän kummankin pitäisi käydä töissä, joten Lolaa tarvittiin huolehtimaan lapsista ja kotitöistä. Äiti ilmoitti asiasta Lolalle ja hänen suureksi ärtymyksekseen Lola ei myöntynyt järjestelyyn välittömästi.

Vuosia myöhemmin Lola kertoi minulle olleensa kauhuissaan. ”Se oli liian kaukana”, hän sanoi. ”Ehkä äitisi ja isäsi eivät päästäisi minua palaamaan enää kotiin.”

Lopulta Lola suostui, koska isä lupasi hänelle, että asiat olisivat Yhdysvalloissa toisin. Isä sanoi, että heti kun hän ja äiti pääsisivät jaloilleen, he alkaisivat maksaa Lolalle ”käyttörahaa”. Lola voisi lähettää rahaa vanhemmilleen ja kaikille sukulaisilleen kylässä.

Lolan vanhemmat asuivat majassa, jossa oli maalattia. Lola voisi rakennuttaa heille betonitalon ja muuttaa heidän elämänsä pysyvästi. Kuvittele.

Laskeuduimme Los Angelesiin 12. toukokuuta 1964. Koko omaisuutemme oli köysillä sidotuissa pahvilaatikoissa. Lola oli tuolloin viettänyt 21 vuotta äitini kanssa. Hän oli minulle monin tavoin enemmän vanhempi kuin äitini tai isäni.

Näin hänen kasvonsa ensimmäisenä aamuisin ja viimeisenä iltaisin. Vauvana opin sanomaan Lolan nimen (jonka lausuin aluksi ”Oo-aa”) kauan ennen kuin opin sanomaan ”äiti” tai ”isä”. Taaperoiässä en suostunut nukahtamaan, ellei Lola pitänyt minua sylissään tai ollut ainakin lähistöllä.

Olin neljävuotias, kun saavuimme Yhdysvaltoihin, eli liian nuori kyseenalaistamaan Lolan aseman perheessämme. Varttuessamme tällä toisella rannalla sisarukseni ja minä aloimme kuitenkin nähdä maailman eri tavalla. Harppaus valtameren yli sai aikaan myös harppauksen tietoisuudessa, jota äiti ja isä eivät osanneet tai halunneet tehdä.

Lola ei koskaan saanut luvattua käyttörahaa. Hän tiedusteli asiaa varovaisesti vanhemmiltani pari vuotta Yhdysvaltoihin saapumisemme jälkeen. Hänen äitinsä oli sairastunut (punatautiin, kuten myöhemmin kuulin), eikä hänen perheellään ollut varaa tarvittaviin lääkkeisiin.

”Pwede ba?” hän kysyi vanhemmiltani. Olisiko se mahdollista? Äiti huokaisi.

”Kuinka kehtaat edes pyytää tuota?” isä vastasi tagalogin kielellä. ”Näethän, että rahasta on pulaa. Etkö häpeä lainkaan?”

Vanhempani olivat lainanneet rahaa Yhdysvaltoihin muuttoa varten ja he lainasivat lisää voidakseen jäädä maahan asumaan. Isä siirrettiin pääkonsulinvirastosta Los Angelesista Filippiinien konsulaattiin Seattlessa. Hän ansaitsi 5 600 dollaria vuodessa. Hän hankki toisen työn kuorma-autojen perävaunujen siivoojana ja kolmannen velkojen perijänä. Äiti sai töitä teknikkona parista lääketieteellisestä laboratoriosta. Näimme heitä harvoin ja kun näimme, he olivat usein väsyneitä ja kiukkuisia.

Toisinaan äiti tuli kotiin ja moitti Lolaa, koska tämä ei ollut siivonnut kotia riittävän hyvin tai muistanut hakea postia.

”Enkö minä sanonut sinulle, että haluan kirjeiden olevan tässä, kun tulen kotiin?” hän sanoi myrkyllisellä äänellä tagalogiksi.

”Ei se ole vaikeaa, naman! Idioottikin muistaisi sen.” Sitten isä tuli kotiin ja oli hänen vuoronsa. Kun isä korotti ääntään, kaikki kotona tuntui kutistuvan kasaan. Joskus vanhempani lyöttäytyivät yhteen ja jatkoivat haukkumista, kunnes Lola purskahti itkuun, aivan kuin he olisivat pyrkineet siihen.

Se hämmensi minua: Vanhempani kohtelivat minua ja sisaruksiani hyvin, ja me rakastimme heitä. Mutta he saattoivat osoittaa hellyyttä meille lapsille ja olla heti perään ilkeitä Lolalle.

Ollessani 11- tai 12-vuotias aloin ymmärtää, mistä Lolan tilanteessa oli kyse. Minua kahdeksan vuotta vanhempi Arthur oli kihissyt kiukusta jo pitkään. Juuri hän ehdotti minulle sanaa ”orja”, kun yritin ymmärtää, mikä Lola oikein oli. Ennen kuin hän sanoi sen, olin ajatellut Lolaa vain kovaonnisena kotitalouden jäsenenä. Vihasin sitä, kun vanhempani huusivat hänelle, mutta minulle ei ollut tullut mieleenkään, että he – ja koko järjestely – saattoivat olla moraalittomia.

”Tunnetko ketään, jota kohdellaan niin kuin häntä?” Arthur kysyi. ”Joka elää niin kuin hän?”

Hän kiteytti Lolan elämän olosuhteet: Lola ei saanut palkkaa. Hän uurasti joka päivä. Häntä nuhdeltiin, jos hän istui liian kauan tai nukahti liian aikaisin. Häntä lyötiin, jos hän väitti vastaan. Hän pukeutui käytettyihin vaatteisiin. Hän söi ruoantähteitä yksin keittiössä. Hän poistui harvoin kotoa. Hänellä ei ollut ystäviä tai harrastuksia perheen ulkopuolella. Hänellä ei ollut yksityistä tilaa. (Jokaisessa talossa, jossa asuimme, hänet määrättiin nukkumaan mihin milloinkin vapaaksi jääneeseen paikkaan, kuten sohvalle, varastoon tai siskojeni makuuhuoneen nurkkaan. Hän nukkui usein pyykkikasojen keskellä.)

Emme tienneet muita samanlaisia tapauksia kuin orjat televisiossa ja elokuvissa. Muistan, kun katsoin lännenelokuvaa nimeltä Mies joka ampui Liberty Valancen. John Wayne näyttelee Tom Doniphonia, pyssyä heiluttelevaa karjatilallista, joka karjuu käskyjä palvelijalleen Pompeylle, jota hän kutsuu ”pojakseen". Nosta hänet ylös, Pompey. Pompey, mene etsimään lääkäri. Takaisin töihin, Pompey! Sävyisä ja tottelevainen Pompey kutsuu isäntäänsä ”Tom-herraksi”. Heillä on monimutkainen suhde. Tom kieltää Pompeyta käymästä koulua, mutta auttaa tätä pääsemään vain valkoisille tarkoitettuun saluunaan.

Elokuvan loppupuolella Pompey pelastaa isäntänsä tulipalosta. On selvää, että Pompey sekä pelkää että rakastaa Tomia ja hän on surullinen, kun Tom kuolee. Kaikki tämä on vain sivujuonne (päätarina liittyy Tomin ja Liberty Valance -nimisen pahiksen välienselvittelyyn), mutta en saanut silmiäni irti Pompeysta. Muistan ajatelleeni: Lola on Pompey, Pompey on Lola.

Eräänä iltana isä sai tietää, että siskoni Ling, joka oli tuolloin yhdeksänvuotias, ei ollut syönyt päivällistä, ja hän karjui Lolalle syyttäen tätä laiskuudesta.

”Tarjosin hänelle ruokaa”, Lola sanoi, kun isä seisoi hänen yläpuolellaan ja tuijotti häntä. Lolan heikko yritys puolustautua sai isän vihan vain yltymään, ja hän löi tätä nyrkillä olkapään alapuolelle. Lola ryntäsi ulos huoneesta ja kuulin hänen vaikerointinsa, eläimellisen ulvontansa.

”Ling sanoi, ettei hänellä ollut nälkä”, minä totesin.

Vanhempani kääntyivät katsomaan minua. He vaikuttivat hämmästyneiltä. Tunsin kasvojeni nykivän, mikä yleensä edelsi kyyneleitä, mutta tällä kertaa en aikonut itkeä. Äidin katsetta varjosti jokin, jota en ollut ennen nähnyt. Mustasukkaisuus?

”Puolustatko sinä omaa Lolaasi?” isä kysyi. ”Sitäkö sinä teet?”

”Ling sanoi, ettei hänellä ollut nälkä”, toistin, melkein kuiskaten.

Olin 13-vuotias. Se oli ensimmäinen kerta, kun yritin puolustaa naista, joka vietti kaikki päivät huolehtien minusta. Naista, jolla oli tapana hyräillä tagaloginkielisiä lauluja, kun hän tuuditti minut uneen, ja joka myöhemmin puki ja ruokki minut, saattoi minut kouluun aamuisin ja haki minut sieltä iltapäivisin. Kerran ollessani pitkään sairas ja liian heikko syödäkseni mitään hän pureskeli ruoan puolestani ja pani pienet palat suuhuni nieltäviksi.

Eräänä kesänä, kun minulla oli kipsi molemmissa jaloissa (nivelvaivojen vuoksi), hän pesi minut pesulapulla, toi minulle lääkettä keskellä yötä ja auttoi minua kuukausia kestävän kuntoutuksen ajan. Olin kiukkuinen koko sen ajan. Hän ei valittanut eikä menettänyt koskaan malttiaan.

Nyt hänen vaikerointinsa kuuleminen teki minut hulluksi.

Entisessä kotimaassamme vanhempani eivät tunteneet tarvetta salata sitä, miten he kohtelivat Lolaa. Yhdysvalloissa he kohtelivat häntä vielä huonommin, mutta tekivät kaikkensa salatakseen sen.

Kun meillä kävi vieraita, vanhempani joko jättivät Lolan huomiotta tai, jos joku kysyi asiasta, he valehtelivat ja vaihtoivat nopeasti puheenaihetta. Pohjois-Seattlessa meitä vastapäätä asui viiden vuoden ajan Misslerien riehakas, kahdeksanhenkinen perhe, joka tutustutti meidät muun muassa sinappiin, lohenpyyntiin ja nurmikon leikkaamiseen. Amerikkalaiseen jalkapalloon televisiossa. Huutamiseen pelien aikana. Lolalla oli tapana tarjoilla meille ruokaa ja juomia pelien aikana, ja vanhempani kiittivät häntä hymyillen ennen kuin hän katosi taas nopeasti.

”Kuka on tuo pieni nainen, jota pidätte keittiössä?” Big Jim, Misslerien perheen patriarkka, kysyi kerran. Eräs sukulainen kotopuolesta, isä vastasi. Hyvin ujo.

Billy Missler, paras kaverini, ei uskonut tarinaa. Hän oli viettänyt riittävästi aikaa meillä, joskus jopa kokonaisia viikonloppuja, nähdäkseen vilauksia perheeni salaisuudesta.

Kerran hän kuuli äidin huutoa keittiöstä ja kun hän ryntäsi sinne nähdäkseen, mistä oli kyse, hän löysi vihaisen äidin tuijottamassa naama punaisena Lolaa, joka vapisi nurkassa. Minä saavuin paikalle muutama sekunti myöhemmin. Billyn ilme paljasti hänen olevan sekä nolostunut että hämmentynyt. Mitä tuo oli? Heilautin rennosti kättäni ja neuvoin häntä unohtamaan koko jutun.

Luulen, että Billy sääli Lolaa. Hän ylisti aina tämän laittamia ruokia ja sai tämän nauramaan tavalla, jota en ollut ennen nähnyt. Yökylien aikaan Lola valmisti filippiiniläistä ruokaa, joka oli Billyn herkkua, naudanlihaa ja valkoista riisiä. Ruoanlaitto oli Lolan ainut keino ilmaista itseään. Pystyin päättelemään hänen tarjoilujensa perusteella, yrittikö hän vain ruokkia meidät vai halusiko hän kertoa meille rakastavansa meitä.

Kun kerran viittasin Lolaan kaukaisena tätinä, Billy huomautti, että tavatessamme ensimmäistä kertaa olin väittänyt Lolan olevan isoäitini.

”No, hän on tavallaan molempia", sanoin arvoituksellisesti.

”Miksi hän tekee jatkuvasti töitä?”

”Hän pitää töistä”, vastasin.

”Isäsi ja äitisi, miksi he huutavat hänelle?”

”Hän ei kuule kovin hyvin...”

Totuuden myöntäminen olisi paljastanut meidät kaikki. Vietimme ensimmäiset kymmenen vuotta uudessa maassa oppien uusia tapoja ja yrittäen kuulua joukkoon. Orjan omistaminen ei sopinut kuvioon.

Orjan omistaminen herätti minussa vakavia epäilyksiä siitä, millaisia ihmisiä me oikein olimme ja millaisesta paikasta olimme tulleet. Ansaitsimmeko me tulla hyväksytyiksi?

Häpesin sitä kaikkea, myös omaa osallisuuttani. Enkö minäkin syönyt ruokaa, jota hän oli valmistanut, ja pukeutunut vaatteisiin, jotka hän oli pessyt, silittänyt ja ripustanut kaappiin? Mutta olisi ollut hirveää menettää hänet.

Salailulle oli toinenkin syy: Lolan matkustusasiakirjat olivat vanhentuneet vuonna 1969, viisi vuotta Yhdysvaltoihin saapumisemme jälkeen. Hän oli tullut maahan erityispassilla, joka liittyi isäni työhön. Ajauduttuaan useisiin erimielisyyksiin pomojensa kanssa isä irtisanoutui konsulaatista ja ilmoitti aikovansa jäädä Yhdysvaltoihin asumaan. Hän järjesti pysyvän oleskeluluvan kaikille perheenjäsenille, mutta Lola ei ollut oikeutettu siihen. Isän olisi pitänyt lähettää hänet takaisin.

Lolan äiti Fermina kuoli vuonna 1973 ja isä Hilario vuonna 1979. Molemmilla kerroilla Lola halusi epätoivoisesti palata kotiin. Molemmilla kerroilla vanhempani sanoivat: ”Valitan.” Ei ollut rahaa, eikä aikaa. Lapset tarvitsivat häntä.

Vanhempani myös pelkäsivät itsensä puolesta, kuten he myönsivät minulle myöhemmin. Jos viranomaiset olisivat saaneet tietää Lolasta, kuten varmasti olisi käynyt, jos tämä olisi yrittänyt lähteä maasta, vanhempani olisivat voineet joutua vaikeuksiin tai mahdollisesti jopa karkotetuiksi maasta. He eivät voineet ottaa sitä riskiä. Niinpä Lola ajautui asemaan, jota filippiiniläiset kutsuvat ”tago nang tagoksi” tai TNT:ksi, eli hän pakoili viranomaisia. Tuo asema pysyi hänellä lähes 20 vuotta.

Kummankin vanhempansa kuoleman jälkeen Lola oli pahantuulinen ja hiljainen kuukausien ajan. Hän tuskin reagoi, kun vanhempani piinasivat häntä. Mutta piina ei missään vaiheessa hellittänyt. Lola pysytteli huomaamattomana ja hoiti työnsä.

Isäni irtisanoutuminen käynnisti sekasortoisen ajanjakson. Rahaa oli yhä niukemmin, ja vanhempani kääntyivät toisiaan vastaan. He siirsivät meidät aina vain uuteen paikkaan, Seattlesta Honoluluun ja takaisin Seattleen, Bronxin kaakkoisosiin ja lopulta Umatillaan, Oregoniin, 750 asukkaan kylään, joka tunnetaan lähinnä kuorma-autojen levähdyspaikkana.

Kaikkien näiden muuttojen keskellä äiti teki usein 24 tunnin vuoroja, ensin lääkäriharjoittelijana ja myöhemmin lääkärinä, ja isällä oli tapana kadota päiväkausiksi tekemään hanttihommia, mutta myös (kuten myöhemmin saimme tietää) tapaamaan naisia ja kuka tietää mitä muuta. Kerran hän tuli kotiin ja kertoi, että hän oli hävinnyt uuden farmariautomme blackjack-pelissä.

Lola oli usein päiväkausien ajan kodin ainoa aikuinen. Hän tutustui elämämme yksityiskohtiin tavalla, johon vanhemmillani ei koskaan ollut henkisiä voimavaroja. Kutsuimme kavereita käymään, ja hän kuunteli, kun juttelimme koulusta ja tytöistä ja pojista ja kaikesta muusta, mitä mieleen tuli. Hän pystyi kuulemiensa keskustelujen perusteella luettelemaan jokaisen tytön, johon olin ihastunut, aina kuudennelta luokalta lukion loppuun saakka.

Ollessani 15-vuotias isä jätti perheemme lopullisesti. En halunnut uskoa sitä silloin, mutta hän todella hylkäsi meidät lapset ja jätti äidin 25 vuoden avioliiton jälkeen. Äidistä tulisi laillistettu lääkäri vasta vuoden päästä, ja palkat hänen erikoisalallaan, sisätaudeissa, eivät olleet erityisen korkeat. Isä ei maksanut elatusapua, joten rahasta oli aina pulaa.

Äiti piti itsensä riittävän hyvin koossa pystyäkseen käymään töissä, mutta iltaisin hän vaipui itsesääliin ja epätoivoon. Mistä hän sai eniten lohtua tuona aikana? Lolasta.

Äiti tiuski Lolalle pikkuasioista, mutta tämä vain palveli äitiä entistäkin paremmin: hän kokkasi äidin lempiruokia ja siivosi tämän makuuhuoneen erityisen huolellisesti. Joskus löysin heidät myöhään illalla keittiöstä, missä he valittivat ja kertoivat tarinoita isästä, joskus nauraen ilkeästi, toisinaan taas lietsomassa itseään raivon partaalle tämän rikkomusten vuoksi. He tuskin huomasivat, kun me lapset kuljimme sisään ja ulos huoneesta.

Eräänä yönä kuulin äidin itkevän ja ryntäsin olohuoneeseen, missä hän olikin lyyhistynyt Lolan syliin. Lola puhui hänelle hiljaisella äänellä, aivan kuten hän oli puhunut minulle ja sisaruksilleni meidän ollessa pieniä. Viivyin paikalla hetken ja sitten palasin huoneeseeni, huolissani äidin puolesta ja ihmeissäni Lolan takia.

Doods hyräili. Olin torkahtanut vain hetkeksi, tai siltä se ainakin tuntui, ja havahduin hänen hilpeään lauluunsa. ”Vielä kaksi tuntia”, hän sanoi. Tarkistin, että muovirasia oli yhä vieressäni olevassa kangaskassissa. Sitten nostin katseeni maantielle. MacArthur-valtatie. Vilkaisin kelloa. ”Hei, sanoit ’kaksi tuntia’ kaksi tuntia sitten”, huomautin. Doods vain hyräili.

Tunsin helpotusta siitä, ettei hän tiennyt matkani todellista tarkoitusta. Minulla oli aivan riittävästi sisäistä dialogia käynnissä muutenkin. En ollut sen parempi kuin vanhempanikaan. Olisin voinut tehdä enemmän Lolan vapauttamiseksi. Tämän elämän parantamiseksi. Miksi en tehnyt niin? Olisin kai voinut antaa vanhempani ilmi. Se olisi tuhonnut perheeni hetkessä. Sen sijaan sisarukseni ja minä pidimme kaiken omana tietonamme, eikä perheemme tuhoutunut hetkessä vaan mureni vähitellen.

Doods ja minä ajoimme keskellä kauniita maisemia. Niiden kauneus ei muistuttanut matkaesitteiden kuvia, vaan se oli aitoa, elävää kauneutta, mutkatonta ja korutonta kaupunkiin verrattuna. Vuoret kohosivat tien molemmin puolin, Zambales-vuoret lännessä ja Sierra Madren vuoristo idässä. Harjanteelta toiselle, lännestä itään, erotin kaikki mahdolliset vihreän sävyt aina melkein mustaan saakka.

Doods osoitti epäselvää hahmoa kaukaisuudessa. Pinatubo-tulivuori. Olin käynyt täällä vuonna 1991 tehdessäni juttua sen purkautumisen seurauksista. Kyseessä oli 1900-luvun toiseksi suurin tulivuorenpurkaus. Purkauksen synnyttämät mutavyöryt, eli laharit, jatkuivat yli vuosikymmenen ajan ja hautasivat alleen ikivanhoja kyliä, täyttivät jokia ja laaksoja ja tuhosivat kokonaisia ekosysteemeitä. Laharit ulottuivat pitkälle Tarlacin maakunnan liepeille, missä Lolan vanhemmat olivat asuneet koko ikänsä ja missä hän ja äitini olivat aikoinaan asuneet yhdessä. Iso osa suvun historiasta oli kadonnut sotien ja tulvien vuoksi ja nyt osia siitä hautautui kuusimetrisen mutakerroksen alle.

Luonnonmullistukset ovat täällä osa arkea. Tappavat taifuunit iskevät useita kertoja vuodessa. Rosvojoukkojen kapinat eivät lopu koskaan. Uneliaat tulivuoret saattavat jonain päivänä herätä. Filippiinit ei ole kuin Kiina tai Brasilia, joiden suuri koko saattaa vaimentaa traumoja. Tämä on maa, joka lepää meressä hajallaan olevien kivien päällä. Kun katastrofi iskee, maa vajoaa hetkeksi. Sitten se nousee taas pintaan ja elämä jatkuu, ja me saamme ihailla upeita maisemia, kuten sitä, jonka läpi minä ja Doods juuri ajoimme. Jo pelkästään se, että maisema on yhä olemassa, tekee siitä kauniin.

Pari vuotta vanhempieni eron jälkeen äiti meni uudelleen naimisiin ja vaati Lolalta kuuliaisuutta uudelle aviomiehelleen. Ivan oli kroatialainen maahanmuuttaja, johon äiti oli tutustunut ystävän kautta. Hän oli jättänyt lukion kesken ja ollut naimisissa neljä kertaa. Hän oli parantumaton uhkapeluri, joka nautti äitini taloudellisesta tuesta ja Lolan huolenpidosta.

Ivan toi Lolasta esiin puolen, jota en ollut ennen nähnyt. Hänen avioliittonsa äitini kanssa oli myrskyisä alusta saakka. Suurin ongelma oli raha ja erityisesti se, miten hän käytti äitini rahoja. Kerran kun he riitelivät niin, että äiti itki ja Ivan huusi, Lola käveli heidän luokseen ja seisahtui heidän väliinsä. Hän kääntyi Ivanin päin ja sanoi tämän nimen tiukasti. Ivan katsoi Lolaa, räpäytti silmiään ja istuutui.

Siskoni Inday ja minä ällistyimme. Ivan painoi yli sata kiloa ja hänen baritoniäänensä sai seinätkin vavahtelemaan. Lola pani hänet ojennukseen yhdellä ainoalla sanalla. Näin tämän toistuvan muutaman kerran, mutta suurimman osan aikaa Lola palveli Ivania kyselemättä, aivan kuten äiti toivoi.

Minun oli vaikea katsoa vierestä, kun Lola alistui jälleen uuden ihmisen valtaan, varsinkin sellaisen kuin Ivan. Siitä huolimatta riita, joka johti lopulta minun ja äidin välirikkoon, lähti liikkeelle jostain arkipäiväisemmästä asiasta.

Äidillä oli tapana suuttua, kun Lola tunsi olonsa sairaaksi. Hän ei kaivannut sellaista häiriötä ja kuluja elämäänsä, joten hänellä oli tapana syyttää Lolaa teeskentelystä tai siitä, ettei tämä ollut pitänyt huolta itsestään. Äiti valitsi jälkimmäisen taktiikan, kun Lolan hampaat alkoivat 1970-luvun loppupuolella irrota suusta. Tämä oli valitellut kipeää suutaan jo kuukausien ajan.

”Noin käy, jos ei harjaa hampaitaan kunnolla”, äiti tokaisi hänelle.

Minä sanoin, että Lolan pitäisi käydä hammaslääkärissä. Hän oli yli 50-vuotias eikä ollut ikinä ollut hammaslääkärissä. Minä itse opiskelin koulussa tunnin ajomatkan päässä ja otin asian puheeksi aina vain uudestaan käydessäni säännöllisesti kotona. Kului vuosi, sitten toinen. Lola söi aspiriinia päivittäin kivun vuoksi, ja hänen hampaansa näyttivät murenevalta Stonehengeltä. Eräänä iltana katselin, kuinka hän pureskeli leipää suunsa sillä puolella, jossa oli vielä muutaman poskihammas jäljellä, ja hermostuin lopullisesti.

Äiti ja minä riitelimme myöhään yöhön, ja aina välillä jompikumpi meistä itki. Hän sanoi olevansa väsynyt raatamaan sormet verillä elättääkseen meidät kaikki ja kyllästynyt siihen, että hänen lapsensa olivat aina Lolan puolella, ja miksi me emme vain vieneet hemmetin Lolaa mukanamme, hän ei ollut koskaan halunnut tätä, ja hän toivoi sydämestään, ettei olisi koskaan synnyttänyt minun kaltaistani ylimielistä, tekopyhää teeskentelijää.

Annoin hänen sanojensa upota tajuntaani. Sitten vastasin samalla mitalla. Sanoin, että hän itse tiesi kaiken teeskentelystä, hänen koko elämänsä oli yhtä teatteria, ja jos hän lakkaisi säälimästä itseään edes hetkeksi, hän näkisi, että Lola pystyi tuskin syömään, koska tämän hampaat mätänevät suuhun, hitto soikoon, ja eikö hän voisi kerrankin suhtautua Lolaan todellisena ihmisenä eikä orjana, jota pidettiin elossa vain, jotta tämä voisi palvella häntä?

”Orjana”, äiti sanoi, punniten sanaa. ”Orjana?”

Yöllinen riita päättyi siihen, kun hän julisti, etten koskaan ymmärtäisi hänen ja Lolan suhdetta. En koskaan. Hänen äänensä oli niin käheä ja ahdistunut, että sen ajatteleminen nytkin, vuosia myöhemmin, tuntuu iskulta suoraan palleaan. On kauheaa vihata omaa äitiään, mutta sinä yönä minä vihasin häntä. Hänen silmissään oleva katse teki selväksi, että hän tunsi samoin minua kohtaan.

Riita vain pahensi äidin pelkoa siitä, että Lola oli vienyt hänen lapsensa häneltä, ja hän pisti Lolan maksamaan siitä. Äiti alkoi painostaa tätä entistä kovemmin. Hän kiusasi Lolaa sanomalla: ”Toivottavasti olet tyytyväinen nyt kun lapsesi vihaavat minua.”

Kun autoimme Lolaa kotitöissä, äiti kihisi kiukusta. ”Kannattaa varmaan mennä jo nukkumaan, Lola”, hän sanoi sarkastisesti.

”Olet tehnyt liian paljon töitä. Lapsesi ovat huolissaan sinusta.”

Myöhemmin hän vei Lolan makuuhuoneeseen pitääkseen tälle puhuttelun, ja Lola tuli ulos huoneesta turvonnein silmin.

Lopulta Lola pyysi, ettemme enää yrittäisi auttaa häntä.

Mikset lähde, me kysyimme.

”Kuka laittaisi ruokaa?” hän kysyi, minkä ymmärsin tarkoittavan: Kuka tekisi kaiken? Kuka huolehtisi meistä? Äidistä?

Toisella kertaa hän sanoi: ”Minne minä menisin?” Se tuntui rehellisemmältä vastaukselta.

Muutto Yhdysvaltoihin oli tapahtunut yhdessä hujauksessa ja tuskin ehdimme henkäistä, kun kokonainen vuosikymmen oli jo kulunut. Käännyimme ympäri, ja toinen vuosikymmen oli päättymässä. Lolan hiukset olivat harmaantuneet. Hän oli kuullut, että kotimaassa olevat sukulaiset, jotka eivät olleet saaneet luvattua tukea, ihmettelivät, mitä hänelle oli tapahtunut. Häntä hävetti palata.

Hän ei tuntenut ketään Yhdysvalloissa eikä hänellä ollut mitään keinoa päästä liikkumaan paikasta toiseen. Puhelimet hämmensivät häntä. Mekaaniset asiat, kuten pankkiautomaatit, sisäpuhelimet, myyntiautomaatit ja kaikki, missä oli näppäimistö, saivat hänet hätääntymään. Nopeasti puhuvat ihmiset jättivät hänet sanattomaksi, ja hänen oma takelteleva englantinsa aiheutti saman heille. Hän ei osannut tehdä ajanvarausta, järjestää matkaa, täyttää lomakkeita tai tilata ruokaa ilman apua.

Hankin Lolalle pankkiautomaattikortin, joka oli yhteydessä pankkitiliini, ja opetin hänet käyttämään sitä. Hän onnistui siinä kerran, mutta toisella kerralla hän hermostui eikä koskaan yrittänyt uudelleen. Hän säilytti kortin, koska piti sitä lahjana minulta.

Yritin myös opettaa hänet ajamaan autoa. Hän hylkäsi ajatuksen käden heilautuksella, mutta minä nostin hänet syliin, kannoin hänet autoon ja asetin hänet istumaan kuskin paikalle meidän molempien nauraessa. Kävin seuraavat 20 minuuttia läpi auton hallintalaitteita ja mittareita. Hänen katseensa muuttui iloisesta kauhistuneeksi. Kun käänsin virrat päälle ja kojelaudan valot syttyivät, hän syöksyi ulos autosta ja takaisin sisälle ennen kuin ehdin sanoa sanaakaan. Yritin vielä pari kertaa uudestaan.

Ajattelin, että ajaminen muuttaisi hänen elämänsä. Hän voisi käydä paikoissa. Jos tilanne äidin kanssa muuttuisi joskus sietämättömäksi, hän voisi ajaa iäksi pois.

Nelikaistainen tie muuttui kaksikaistaiseksi, päällyste vaihtui soraksi. Kolmipyöräiset ajoneuvot pujottelivat autojen ja bambukuormia vetävien vesipuhveleiden lomassa. Välillä koira tai vuohi pinkaisi tien yli auton edessä puskuria hipoen. Doods ei hidastanut missään vaiheessa. Jos jokin ei ehtinyt tien yli, siitä tulisi muhennosta – jos ei tänään, niin sitten huomenna. Se oli osa maakuntien liikennekulttuuria.

Otin kartan esiin ja seurasin sormella reittiä Mayantocin kylään, määränpäähämme. Ikkunasta näin kaukaisuudessa pieniä ihmishahmoja, jotka olivat taittuneet vyötäröltä alas kuin taipuneet naulat. He korjasivat riisisatoa samaan tapaan kuin tuhansien vuosien ajan oli tehty. Olisimme pian perillä.

Naputtelin halpaa muovirasiaa ja kaduin, etten ollut ostanut oikeaa, posliinista tai palisanterista valmistettua uurnaa. Mitä Lolan sukulaiset oikein ajattelisivat? Heitä ei ollut jäljellä montaa. Seudulla asui enää yksi sisarus, 98-vuotias Gregoria, ja hänen muistinsa oli kuulemma heikkenemässä. Sukulaiset kertoivat, että aina kun hän kuuli Lolan nimen, hän purskahti itkuun ja unohti sitten pian miksi.

Olin ollut yhteydessä Lolan veljentyttäreen. Hän oli suunnitellut päivän ohjelman: saapumiseni jälkeen pitäisimme koruttoman muistotilaisuuden, rukoilisimme ja laskisimme tuhkat hautaan Mayantocin Eternal Bliss Memory Park -hautausmaalla.

Lolan kuolemasta oli kulunut viisi vuotta, mutta en ollut vielä jättänyt viimeisiä jäähyväisiä, ja tunsin tuon hetken lähestyvän. Olin koko päivän tuntenut voimakasta surua ja yrittänyt estää sitä purkautumasta ulos; en halunnut itkeä Doodsin nähden. Lolan menettäminen tuntui hirvittävän raskaalta, aivan kuin hän olisi kuollut vasta edellisenä päivänä. Se tuntui pahemmalta kuin häpeä, jota tunsin siitä, miten perheeni oli kohdellut häntä, ja pahemmalta kuin pelkoni siitä, miten hänen sukulaisensa Mayantocissa suhtautuisivat minuun.

Doods kaarsi luoteeseen Romulon valtatiellä ja kääntyi sitten jyrkästi vasemmalle Camilingin kaupungissa, josta äitini ja luutnantti Tom olivat kotoisin. Kahdesta kaistasta tuli yksi, ja sitten sora vaihtui hiekaksi. Reitti kulki Camiling-joen varrella ja vieressä näkyi bambutalojen rykelmiä, edessä vihreitä kukkuloita. Loppusuora.

Pidin muistopuheen äidin hautajaisissa ja kaikki, mitä sanoin, oli totta. Se, että hän oli rohkea ja eloisa. Että hän oli vetänyt muutaman lyhyen korren elämässään, mutta tehnyt silti parhaansa. Että hän säteili ollessaan iloinen. Että hän jumaloi lapsiaan ja loi meille oikean kodin Salemiin, Oregoniin, mistä tuli 1980- ja 1990-luvulla perheen pysyvä tukikohta, jollaista meillä ei ollut koskaan ennen ollut. Että toivoisin, että voisin kiittää häntä vielä kerran. Että me kaikki rakastimme häntä.

En puhunut Lolasta. Samaan tapaan olin sulkenut Lolan tietoisesti pois mielestäni ollessani äidin seurassa tämän viimeisinä elinvuosina. Äitini rakastaminen vaati sen tyyppistä mielen kirurgiaa. Muuten emme olisi osanneet olla äiti ja poika, mitä minä nimenomaan halusin olla, varsinkin sen jälkeen, kun äidin terveys alkoi heikentyä 1990-luvun puolivälissä. Diabetes. Rintasyöpä. Akuutti myelooinen leukemia, nopeasti etenevä veren ja luuytimen syöpä. Tuntui, että äiti muuttui hetkessä vahvasta hauraaksi.

Ison riitamme jälkeen pysyttelin enimmäkseen poissa kotoa ja muutin 23-vuotiaana Seattleen. Vieraillessani silloin tällöin kotona huomasin muutoksen. Äiti oli edelleen äiti, mutta vähemmän armottomalla tavalla. Hän hankki Lolalle hienon hammasproteesin ja antoi tälle oman makuuhuoneen. Hän auttoi meitä, kun minä ja sisarukseni päätimme muuttaa Lolan TNT-aseman. Ronald Reaganin maahanmuuttolaki vuodelta 1986 oli virstanpylväs, jonka myötä miljoonat laittomat maahanmuuttajat voitiin armahtaa. Prosessi kesti kauan, mutta Lola sai Yhdysvaltain kansalaisuuden lokakuussa 1998, neljä kuukautta äitini leukemiadiagnoosin jälkeen. Äiti eli vielä vuoden.

Sinä aikana hän ja Ivan kävivät reissuilla Lincoln Cityssä Oregonin rannikolla ja ottivat joskus Lolan mukaan. Lola rakasti merta. Sen toisella puolella olivat ne saaret, joille paluusta hän oli unelmoinut. Lola oli onnellisimmillaan silloin, kun äiti rentoutui hänen seurassaan. Yksi iltapäivä rannikolla tai vartin kestävä hetki keittiössä muistellen vanhoja aikoja entisessä kotimaassa, ja Lola näytti unohtavan vuosia jatkuneen piinan.

Minä en voinut unohtaa sitä niin helposti. Aloin kuitenkin nähdä äidin toisessa valossa. Ennen kuolemaansa hän antoi minulle päiväkirjansa, joita oli kaksi matka-arkullista. Selatessani niitä hänen torkkuessa muutaman metrin päässä näin palasia hänen elämästään, joita en ollut suostunut näkemään vuosiin.

Hän oli päättänyt opiskella lääketiedettä aikana, jolloin vain harva nainen teki niin. Hän oli muuttanut Yhdysvaltoihin ja vaatinut itselleen kunnioitusta sekä naisena että maahanmuuttajalääkärinä. Hän oli työskennellyt parikymmentä vuotta Fairview Training Centre -keskuksessa Salemissa, kehitysvammaisille tarkoitetussa valtion laitoksessa.

Siinä on ironiaa: hän vietti suurimman osan työelämästään huolehtien yhteiskunnan heikompiosaisista. He palvoivat häntä. Naispuolisista kollegoista tuli hänen läheisiä ystäviään. He tekivät hupsuja, tyttömäisiä asioita yhdessä, kuten kävivät kenkäostoksilla, järjestivät naamiaisia toistensa luona ja antoivat toisilleen hupilahjoja, kuten peniksen muotoisia saippuoita ja puolialastomia miehiä esitteleviä kalentereita, nauraen samalla hysteerisesti. Bilekuvien katseleminen muistutti minua siitä, että äidillä oli oma elämä ja identiteetti myös perheen ja Lolan ulkopuolella. Tietenkin.

Äiti kirjoitti päiväkirjoihinsa seikkaperäisesti jokaisesta lapsestaan ja siitä, mitä hän tunsi meitä kohtaan kunakin päivänä: ylpeyttä, rakkautta vai ärtymystä. Hän omisti myös lukuisia sivuja aviomiehilleen ja yritti ymmärtää heitä oman elämäntarinansa moniulotteisina henkilöhahmoina. Meillä kaikilla oli merkitystä.

Lola oli merkityksetön. Jos hänet ylipäätään joskus mainittiin, hän esitti vain pientä sivuroolia jonkun muun tarinassa.

”Lola saattoi rakkaan Alexin tämän uuteen kouluun tänä aamuna. Toivottavasti Alex saa pian uusia ystäviä, jotta häntä ei harmita se, että muutimme taas...” Minusta saattoi olla vielä kahden sivun verran asiaa, mutta Lolaa ei mainittu enää toiste.

Äidin kuolemaa edeltävänä päivänä katolinen pappi tuli suorittamaan viimeisen voitelun. Lola istui äitini sängyn vierellä pidellen kuppia, jossa oli pilli, valmiina nostamaan sen äidin huulille. Hän suhtautui äitiin erityisen huolehtivaisesti ja ystävällisesti. Hän olisi voinut käyttää äitiä hyväkseen tämän ollessa heikko tai jopa kostaa, mutta hän toimi juuri päinvastoin.

Pappi kysyi äidiltä, halusiko tämä antaa jotakin anteeksi tai pyytää anteeksiantoa jostakin. Äiti katseli ympäri huonetta raskain luomin sanomatta mitään. Sitten, katsomatta Lolaan päin, hän kurkotti kättään ja asetti kämmenensä tämän pään päälle. Hän ei sanonut sanaakaan.

Lola oli 75-vuotias tullessaan asumaan luokseni. Olin naimisissa ja kahden pienen tytön isä. Asuimme kodikkaassa talossa metsäisellä tontilla. Kodin toisesta kerroksesta saattoi nähdä Pugetinsalmen. Annoimme Lolalle oman huoneen ja luvan tehdä, mitä hän halusi: nukkua pitkään, katsella saippuasarjoja, olla tekemättä mitään koko päivänä. Hän saisi rentoutua – ja olla vapaa – ensimmäistä kertaa elämässään. Minun olisi pitänyt tietää, ettei se olisi niin yksinkertaista.

Olin ehtinyt unohtaa kaikki Lolan tavat, jotka tekivät minut pikkuisen hulluksi. Hän käski minun jatkuvasti pukeutua villapaitaan, jotta en vilustuisi (olin jo yli 40-vuotias). Hän jupisi jatkuvasti isästä ja Ivanista: isäni oli laiska, Ivan oli loinen. Opin sulkemaan häneltä korvani.

Hänen pakkomielteistä säästäväisyyttään oli kuitenkin vaikeampi olla huomaamatta. Hän ei koskaan heittänyt mitään pois. Hänellä oli jopa tapana penkoa roskia varmistaakseen, ettemme me muut olleet heittäneet pois mitään hyödyllistä. Hän pesi ja käytti talouspapereita yhä uudelleen, kunnes ne hajosivat hänen käsiinsä. (Kukaan muu ei suostunut koskemaan niihin.) Keittiö pursuili ostoskasseja, jogurttipurkkeja ja suolakurkkutölkkejä, ja osa talostamme muuttui varastotilaksi, jossa säilytettiin – suoraan sanottuna – roskia.

Hän valmisti aamiaista, vaikka kukaan meistä ei syönyt aamulla muuta kuin banaanin tai myslipatukan, usein kiiruhtaessamme jo ovesta ulos. Hän petasi sängyt ja pesi pyykit. Hän siivosi kodin. Minun oli pakko sanoa hänelle, aluksi ystävällisesti: ”Lola, sinun ei tarvitse tehdä tuota.” ”Lola, me voimme tehdä tuon itse.” ”Lola, tuo on tyttöjen tehtävä.” Hyvä on, hän vastasi, mutta jatkoi samaan malliin.

Minua ärsytti, kun löysin hänet keittiöstä syömässä aterioita seisten tai kun näin hänen jännittyvän ja ryhtyvän siivoamaan, kun astuin huoneeseen. Eräänä päivänä, useiden kuukausien jälkeen, pyysin häntä istuutumaan.

”En ole isä. Sinä et ole meidän orjamme”, sanoin ja kävin läpi pitkän listan orjamaisia asioita, joita hän oli meillä tehnyt. Kun huomasin hänen olevan peloissaan, hengitin syvään ja otin hänen kasvonsa käsieni väliin, hänen sirot kasvonsa, jotka katsoivat nyt minua tutkivasti. Suutelin hänen otsaansa. ”Tämä on nyt sinun kotisi”, sanoin. ”Et ole täällä palvelemassa meitä. Voit rentoutua. Sopiiko?”

”Sopii”, hän sanoi. Ja jatkoi siivoamista.

Hän ei tiennyt muuta tapaa olla. Ymmärsin, että minun piti noudattaa omaa neuvoani ja rentoutua. Jos hän halusi valmistaa päivällistä, antaa hänen tehdä niin. Kiitetään häntä ja tiskataan asiat. Minun piti jatkuvasti muistuttaa itseäni: anna hänen olla.

Eräänä iltana tulin kotiin ja näin hänet istumassa sohvalla ratkomassa sanatehtävää, jalat ylös nostettuina, televisio auki. Hänen vieressään oli kuppi teetä. Hän vilkaisi minua, hymyili nolostuneena täydellisen valkoisilla proteeseillaan ja palasi sanatehtävän pariin. Edistystä, ajattelin.

Hän istutti takapihalle kukkia – ruusuja, tulppaaneja ja kaikenlaisia orkideoita – ja vietti kokonaisia iltapäiviä puutarhaansa hoitaen. Hän kävi kävelyllä naapurustossa. Noin 80-vuotiaana hänen niveltulehduksensa paheni ja hän alkoi käyttää keppiä. Keittiössä hänestä tuli ruoan paistajan sijaan eräänlainen artesaanikokki, joka loihti ruokia vain silloin, kun inspiraatio iski. Hän valmisti runsaita aterioita ja hymyili tyytyväisenä meidän ahmiessa ruokia.

Kun kuljin Lolan huoneen ohi, kuulin hänen kuuntelevan usein filippiiniläisten kansanlaulujen kasettia. Samaa kasettia yhä uudestaan ja uudestaan. Tiesin, että hän oli lähettänyt lähes kaikki rahansa (vaimoni ja minä annoimme hänelle 200 dollaria viikossa) sukulaisille entisessä kotimaassa. Eräänä iltapäivänä löysin hänet istumasta takakuistilla katsellen valokuvaa kylästään, jonka joku oli lähettänyt.

”Haluaisitko mennä kotiin, Lola?”

Hän käänsi valokuvan ympäri ja seurasi sormellaan kirjoitusta, sitten käänsi sen taas ja näytti tarkastelevan jotain yksityiskohtaa.

”Haluaisin”, hän vastasi.

Pian hänen 83-vuotissyntymäpäivänsä jälkeen ostin hänelle lentolipun, jotta hän pääsisi kotiin. Aioin mennä itse perässä kuukautta myöhemmin tuodakseni hänet takaisin Yhdysvaltoihin – siis jos hän halusi palata. Matkan ääneen lausumaton tarkoitus oli selvittää, voisiko paikka, jota hän oli kaivannut niin monta vuotta, tuntua vielä kodilta.

Hän löysi vastauksen kysymykseensä.

”Kaikki ei ollut niin kuin ennen”, hän sanoi minulle kävellessämme ympäri Mayantocia. Vanhat maatilat olivat poissa. Hänen kotitalonsa oli poissa. Hänen vanhempansa ja useimmat sisaruksensa olivat poissa. Yhä elossa olevat lapsuudenystävät tuntuivat ventovierailta. Oli mukava nähdä heitä, mutta... kaikki ei ollut niin kuin ennen. Hän sanoi haluavansa siitä huolimatta viettää viimeiset vuotensa siellä, mutta hän ei ollut vielä valmis siihen.

”Olet valmis palaamaan puutarhaasi”, sanoin.

”Niin olen. Mennään kotiin.”

Lola oli yhtä omistautunut tyttärilleni kuin hän oli ollut sisaruksilleni ja minulle meidän ollessamme pieniä. Koulun jälkeen hän kuunteli heidän tarinoitaan ja laittoi heille syötävää. Toisin kuin vaimoni ja minä (varsinkin minä), Lola nautti jokaisen koulun tapahtuman ja esityksen jokaisesta hetkestä. Hän ei saanut niistä tarpeekseen. Hän istui eturivissä ja säilytti ohjelmalehtiset muistoina.

Oli niin helppoa tehdä Lola onnelliseksi. Otimme hänet mukaan perhelomille, mutta hän oli aivan yhtä innoissaan käydessään maalaismarkkinoilla mäen juurella. Hän tuijotti kaikkea silmät selällään kuin lapsi koulun retkellä: ”Katsokaa noita kesäkurpitsoja!” Joka aamu hän avasi ensi töikseen kaikki kodin kaihtimet ja pysähtyi jokaisen ikkunan kohdalla katsomaan ulos.

Hän myös opetteli lukemaan. Se oli ihmeellistä. Vuosien varrella hän oli jotenkin oppinut tavaamaan sanoja. Hän ratkoi tehtäviä, joissa etsitään ja ympyröidään sanaruudukkoon piilotettuja sanoja. Hänen huoneessaan oli pinokaupalla sanatehtävälehtiä, tuhansia lyijykynällä ympyröityjä sanoja.

Hän katsoi uutiset televisiosta päivittäin ja yritti tunnistaa niistä sanoja. Hän etsi samoja sanoja sanomalehdestä ja päätteli niiden merkitykset. Hän alkoi lukea sanomalehden joka päivä kannesta kanteen. Isällä oli tapana sanoa, että Lola oli yksinkertainen. Mietin, mitä hänestä olisi voinut tulla, jos hän olisi oppinut lukemaan ja kirjoittamaan sen sijaan, että hän työskenteli riisipelloilla 8-vuotiaana.

Niiden 12 vuoden aikana, jolloin hän asui meillä, kyselin häneltä hänestä itsestään ja yritin koota yhteen hänen elämäntarinansa palaset, mitä hän piti omituisena. Hänen ensireaktionsa uteluihini oli usein: ”Miksi?” Miksi halusin tietää hänen lapsuudestaan? Miksi halusin tietää, kuinka hän oli tavannut luutnantti Tomin?

Pyysin siskoani Lingiä kysymään Lolalta tämän rakkauselämästä, koska ajattelin, että Lola tuntisi olonsa rennommaksi hänen seurassaan. Ling nauraa käkätti, mikä oli hänen tapansa sanoa, että olin omillani.

Eräänä päivänä, kun Lola ja minä purimme ruokaostoksia kasseista, kysymys vain livahti suustani: ”Lola, oletko koskaan ollut romanttisessa suhteessa kenenkään kanssa?”

Hän hymyili ja kertoi sitten minulle tarinan siitä ainoasta kerrasta, kun niin oli vähällä käydä. Hän oli noin 15-vuotias, ja läheisellä maatilalla asui komea poika nimeltä Pedro. He poimivat riisiä vierekkäin useiden kuukausien ajan. Kerran Lola pudotti bolonsa, eräänlaisen leikkuuvälineen, ja poika nosti sen nopeasti ja ojensi sen hänelle. ”Pidin hänestä”, Lola sanoi.

Hiljaisuus.

”Ja?”

”Sitten hän muutti pois”, hän sanoi.

”Ja?”

”Siinä kaikki.”

”Lola, oletko koskaan harrastanut seksiä?” kuulin itseni kysyvän.

”En ole”, hän sanoi.

Hän ei ollut tottunut henkilökohtaisiin kysymyksiin. "Katulong lang ako”, hänellä oli tapana sanoa. Olen vain palvelija. Hän vastasi usein yhdellä tai kahdella sanalla, ja yksinkertaisenkin tarinan nyhtäminen irti hänestä vaati usein 20 kysymystä ja saattoi kestää päivä- tai viikkokausia.

Opin muun muassa seuraavaa: Hän oli vihainen äidille, koska tämä oli ollut niin julma kaikki ne vuodet, mutta siitä huolimatta hänellä oli ikävä tätä. Nuorena hän oli joskus tuntenut olonsa niin yksinäiseksi, että hän vain itki. Tiesin, että joinakin vuosina hän oli haaveillut olevansa miehen kanssa. Näin sen siitä, miten hän kietoutui suuren tyynyn ympärille öisin.

Vanhoilla päivillään hän kuitenkin kertoi, että yhteiselo äidin aviomiesten kanssa oli saanut hänet ajattelemaan, ettei yksin oleminen ollutkaan niin paha juttu. Hän ei kaivannut niitä kahta miestä lainkaan. Ehkä hänen elämänsä olisi ollut onnellisempi, jos hän olisi sisarustensa tavoin jäänyt Mayantociin, mennyt naimisiin ja perustanut perheen. Tai sitten se olisi ollut onnettomampi.

Kaksi nuorempaa siskoa, Francisca ja Zepriana, sairastuivat ja kuolivat. Veli, Claudio, tapettiin. Mitä järkeä sitä on enää pohtia, hän kysyi. ”Bahala na” oli hänen elämänsä ohjaava periaate. Tuli mitä tuli. Hänen elämäänsä tuli toisenlainen perhe. Siinä perheessä hänellä oli kahdeksan lasta: äitini, neljä sisarustani ja minä ja nyt kaksi tytärtäni. Hän sanoi, että me kahdeksan teimme hänen elämästään elämisen arvoisen.

Kukaan meistä ei osannut varautua hänen äkilliseen kuolemaansa.

Sydänkohtaus alkoi keittiössä hänen ollessa valmistamassa illallista ja minun ollessa asioilla. Kun palasin kotiin, kohtaus oli täydessä käynnissä. Pari tuntia myöhemmin sairaalassa, ennen kuin ehdin tajuta mitä oli tapahtumassa, hän oli poissa, kello 22.56.

Kaikki lapset ja lapsenlapset panivat merkille, että hän kuoli marraskuun 7. päivänä, samana päivänä kuin äiti, mutta emme oikein tienneet, mitä siitä pitäisi ajatella. Välissä ehti kulua kaksitoista vuotta.

Lola selvisi 86-vuotiaaksi asti. Voin yhä nähdä hänet paareilla makaamassa. Muistan katsoneeni ensihoitajia näiden seisoessa tämän ruskeaihoisen, lapsenkokoisen naisen yläpuolella ja ajatelleeni, että heillä ei ole aavistustakaan, millaisen elämän hän oli elänyt. Häneltä puuttui täysin se itsekäs kunnianhimo, joka ajaa useimpia meistä eteenpäin. Hän oli valmis luopumaan kaikesta ympärillään olevien ihmisten tähden, minkä vuoksi hän sai meiltä rakkautta ja vankkumatonta uskollisuutta. Hänestä on tullut arvostettu hahmo sukulaisteni keskuudessa.

Minulta kesti kuukausia käydä läpi kaikki hänen laatikkonsa ullakolla. Löysin reseptejä, jotka hän oli leikannut lehdistä 1970-luvulla siltä varalta, että oppisi jonain päivänä lukemaan. Valokuva-albumeita, joissa oli kuvia äidistäni. Palkintoja, joita sisarukseni ja minä olimme voittaneet alakoulusta asti ja joista suurimman osan olimme heittäneet pois ja hän oli ”pelastanut”.

Pystyin tuskin hillitsemään tunteitani eräänä iltana, kun löysin erään laatikon pohjalta pinon kellastuneita sanomalehtiartikkeleita, jotka olin kirjoittanut ja jo kauan sitten unohtanut. Hän ei osannut vielä tuolloin lukea, mutta oli säilyttänyt ne silti.

Doodsin auto pysähtyi pienen betonitalon viereen. Sen ympärillä oli enimmäkseen bambusta ja laudoista rakennettuja taloja. Taloryhmää ympäröivät vihreät riisipellot, jotka näyttivät jatkuvan loputtomiin. Jo ennen kuin nousin autosta ihmisiä alkoi kerääntyä ulos.

Doods kallisti istuimensa taakse ottaakseen päiväunet. Nostin kangaskassin olkapäälleni, hengitin syvään ja avasin oven.

”Tänne päin”, sanoi hiljainen ääni, ja minut johdatettiin lyhyttä kävelytietä pitkin betonitalolle. Heti perässäni kulki noin 20 ihmisen jono, sekä nuoria että vanhoja, mutta enimmäkseen vanhoja. Kun kaikki olivat tulleet sisälle, muut istuivat alas seinänvierustalle asetetuille tuoleille ja penkeille ja jättivät huoneen keskiosan tyhjäksi minua lukuun ottamatta.

Jäin seisomaan ja odotin tapaavani tilaisuuden järjestäjän. Huone oli pieni ja hämärä. Ihmiset katsoivat minua odottavasti.

”Missä Lola on?” Ääni kuului toisesta huoneesta. Samassa keski-ikäinen nainen kotimekossa asteli sisään hymyillen. Ebia, Lolan veljentytär. Tämä oli hänen kotinsa.

Hän halasi minua ja kysyi uudelleen: ”Missä Lola on?”

Nostin kangaskassin olkapäältäni ja ojensin sen hänelle. Hän katsoi kasvojani yhä hymyillen, tarttui hellästi kassiin, käveli puisen penkin luo ja istuutui. Hän kurkotti kätensä kassiin, veti rasian ulos ja tarkasteli sitä joka puolelta.

”Missä Lola on?” hän kysyi hiljaisella äänellä. Täällä päin asuvilla ihmisillä ei ole tapana tuhkata omaisiaan. Hän ei varmaankaan tiennyt, mitä odottaa. Hän asetti rasian syliinsä ja kumartui niin, että hänen otsansa lepäsi sen päällä.

Ensin luulin hänen nauravan (ilosta), mutta pian ymmärsin hänen itkevän. Hänen olkapäänsä alkoivat kohoilla ja sitten hän alkoi vaikeroida. Se oli syvää, surumielistä, eläimellistä ulvontaa, samanlaista kuin Lola oli kerran ulvonut.

En ollut tuonut Lolan tuhkia tänne aiemmin osittain siitä syystä, että en ollut varma, välittikö kukaan täällä hänestä niin paljon. En ollut odottanut tällaista surua. Ennen kuin ehdin lohduttaa Ebiaa, eräs nainen käveli keittiöstä huoneeseen ja kietoi kätensä tämän ympärille. Sitten hänkin alkoi vaikeroida. Seuraavassa hetkessä huone oli täynnä ääntä. Kaikki vanhukset, joista yksi oli sokea ja monet hampaattomia, itkivät eivätkä yrittäneet pidätellä tunteitaan lainkaan. Sitä kesti noin 10 minuuttia.

Olin niin lumoutunut, että tuskin huomasin kyynelten virtaavan omilla poskillani. Vähitellen nyyhkytykset vaimenivat ja sitten oli taas hiljaista.

Ebia niiskutti ja totesi, että oli aika syödä. Kaikki siirtyivät kohti keittiötä, silmät turvonneina, mutta olo äkillisesti keventyneenä, valmiina kertomaan tarinoita. Vilkaisin penkillä olevaa tyhjää kangaskassia ja tiesin tehneeni oikein, kun toin Lolan takaisin synnyinseudulleen.

Muokkaus 17.12. klo 14.24: Lisätty jutun loppuun tieto käännöstoimistosta.

@2017 The Atlantic Monthly Group Inc. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.

Käännös: Apropos lingua.