Ilmasto lämpenee, luonto katoaa – Miten hajonneessa maailmassa eletään, Finlandia-voittaja Ville-Juhani Sutinen?
Kirjailija Ville-Juhani Sutinen havahtui siihen, että maailma, jossa elämme, on hajonnut. Hän uskoo silti, että elämä voi olla edelleen hauskaa ja matkailukin onnistuu.
Suomalaisten suosikkilomakohteissa Välimerellä palaa. Maailman lämpötilaennätykset rikkoutuivat heinäkuussa päivä toisensa jälkeen. Pohjois-Atlantti on lämpimämpi kuin koskaan ja Golf-virran tulevaisuus on vaakalaudalla.
Vaikka Suomen kesä on ollut viileä, huonoista uutisista voi päätellä, ettei maailma ole kunnossa. Miten siihen pitäisi suhtautua? Miten uudessa tilanteessa pärjätään?
Ville-Juhani Sutinen, 42, on pohtinut juuri tätä. Sutinen on kirjoittanut runoja, esseitä, tietokirjoja ja romaaneja. Vuonna 2022 hänen teoksensa Vaivan arvoista voitti tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Hän myös kirjoittaa Mondoon kolumnia vastuullisesta matkailusta.
Sutisen viimeisin tietokirja, keväällä ilmestyy Hajonneen maailman käyttöohje, tarjoaa näkökulmia siihen, minkälaista voisi olla ihmisenä maailmassa, joka repeilee ja sortuu ihmiskunnan toimien vuoksi.
Pyysimme Sutista vastaamaan kymmeneen kysymykseen.
1. Mitä järkeä on lentää palavalle Rodokselle?
No osoittaahan se todella huonoa tilannetajua, kun ilmastonmuutoksen vuoksi kärsivälle alueelle matkataan lomailemaan. Silti minua kiinnostavat ne ajatuskulut, joita nyt Rodokselle matkaavilla on. Heillä on omat syynsä mennä sinne.
Voi myös ajatella, että maastopalot Rodoksella herättävät suomalaisia, koska saari on niin monelle tuttu. Olen itsekin matkustanut elämässäni paljon, ja Hajonneen maailman käyttöohjeessakin käydään Islannissa, Ranskassa ja Yhdysvalloissa. Pohdin kirjassa paljon myös omaa matkustamistani.
2. Miksi lennät yhä itse ilmastokriisin keskellä?
– Minulle matkustaminen on aina ollut työtä, enkä peittele sitä. Se on minun tapani hankkia tietoa, minun on aina pitänyt päästä paikan päälle näkemään itse.
Nykyisin pyrin matkustamaan mahdollisuuksien mukaan maata pitkin ja vähäpäästöisesti. Jos ja kun välillä lennän, pyrin lentämään entistä harvemmin pidemmäksi aikaa. Viimeisin Amerikan-reissukin oli samalla myös vaimon työmatka.
Koronapandemian aikana viimeistään piti havahtua siihen, ettei pari kertaa vuodessa aurinkomatkoille lentäminen ole mikään pakko, vaan tuhoisaa. Eihän sellaista lomailukulttuuria ole ollutkaan kuin muutama vuosikymmen, ja siihen suhtaudutaan kuin se olisi jonkinlainen luonnonlaki.
3. Miten turhaa matkustamista voi vähentää?
Uskon, että syyllistämisen voima on rajallinen, eikä se tie taida johtaa enää mihinkään. Totta kai osa ihmisistä tuntee lentämisestä häpeää, ja moni on vähentänyt lentojaan ilmastokriisin vuoksi. Siltikään ihmisen uteliaisuutta ja halua nähdä uusia paikkoja ei voi kitkeä, mutta siihen voi suhtautua toisin.
Itse haluaisin käyttöön lakeja ja säädöksiä, jotka rajoittavat liikaa matkustamista.
Toivoisin myös, että ihmiset katsoisivat matkustamista uusin silmin. Latvian ja Liettuan hiekkarannat ovat upeita ja lähellä. Kotimaan matkakohteista suosittelen Kainuuta. Se on eksoottinen, kaunis ja omaperäinen paikka.
4. Miksi ihmiset eivät toimi paremmin? Emmekö tiedä tarpeeksi?
Kaikki tieto ympäristön tilasta on aivan silmiemme edessä. Kesäkuussa planeetan keskilämpötila käväisi useana päivänä korkeammalla kuin kertaakaan sataantuhanteen vuoteen, sietämättömät helteet ja maastopalot riivaavat yhä laajempia alueita, merten lämpötilat nousevat, jäätiköt sulavat ennätystahtiin – eräs tutkimus uumoili, että Golf-virta saattaa seisahtua jo lähivuosina.
Minua kiinnostaa se ristiriita, että tiedämme koko ajan enemmän, mutta emme tee tarpeeksi. Mistä johtuu se, että jatketaan samalla tavalla, vaikka ilmastonmuutos ja luontokato eivät ole laisinkaan vieraita asioita.
Räikeä esimerkki on, että samalla viikolla kaikkien aikojen kuumimpien lämpötilojen kanssa ilmassa oli myös ennätysmäärä matkustajalentokoneita. En halua kuitenkaan naureskella ihmisten hölmöydelle, vaan ajattelen, että tässä ristiriidassa on jotain hyvin inhimillistä.
Vaikka ilmaston lämpenemisestä tiedetään, ei ilmastoa pahuuttaan kuumenneta.
En kirjaa kirjoittaessani ajatellut, että ihmisten tietojen ja tekojen ristiriitaa voisi ratkaista, mutta siitä on hyvä tulla tietoiseksi, ja ajatella mitä tekee. Siitä halusin lähteä liikkeelle.
5. Lisääkö tieto tuskaa?
En ole ihan sitä mieltä. Kun muutama vuosi sitten luin Metsä meidän jälkeemme -tietokirjaa, tajusin, ettei se mitä ajattelen metsäksi, ole mitään luonnontilaista aarniometsää. Sellainen on Suomessa todella harvinaista, enkä itsekään ole oikeissa vanhoissa metsissä käynyt kuin pari kertaa. Innostuin sen hoksaamisesta.
Innostun tällaisesta tiedosta, vaikka eihän päälle vyöryvästä ekokatastrofista ja sen merkeistä ole koskaan kiva kuulla. Joskus ympäristöstä kirjoittavia ja keskustelevia pidetään pahanilmanlintuina, ilonpilaajina, mutta en itse vaivaa sillä päätäni.
Kyllä se vähän mietitytti, että mitä ihmiset ajattelevat, jos kerron ettei Hossan kansallispuisto ole täydellistä erämaata. Mutta en usko, että tieto voi pilata luontokokemusta. Itselleni se, että olen oppinut näkemään ihmistoiminnan jälkiä ja ymmärtämään luonnon muutoksia, on tuonut lisää luontokokemukseen. Tieto muistuttaa ihmisen suhteesta luontoon, ja tuntuu että osaan olla nykyisin enemmän läsnä esimerkiksi sienestäessä tutuissa talousmetsissä – tai laittaessani ruokaa ja syödessäni.
6. Tuhoaako ihminen aina?
Halusin nostaa kirjaani positiivisia esimerkkejä esimerkiksi uusista hiilen talteenottoteknologioista. Koko kirjan kirjoittamisen taustalla oli ajatus siitä, että emme voi vain uupua toinen toistaan kauheampien tutkimustulosten alle. Pitää muistaa, että voimme tehdä myös hyvää.
Asun nykyisin Jyväskylässä, ja vietän aikaa paljon Jyväsjärven rannoilla. Vielä muutama vuosikymmen sitten järven vesi oli saastunutta ja likaista, mutta nyt vesi on varsin puhdasta, ja järvessä on kiva uida. Ympäristökriisien keskellä on hyvä huomata, että ihmiset ovat myös onnistuneesti suojelleet luontoa.
7. Miten voimme alkaa muuttaa elämäämme kestävämmäksi?
Kukaan ei tiedä, miten hajonneessa maailmassa eletään. Lakien ja kieltojen lisäksi tarvitaan ohjeita ja toisten esimerkkejä, koska oman elämän muuttaminen voi tuntua pelottavalta. Mutta tieto auttaa siinäkin.
Kun perheeni muutti uuteen kotiin, tajusimme, että vanhassa kodissa moni asia oli järjestetty ihan vain tottumuksesta aivan typerällä tavalla. Samalla tavalla voimme ajatuksissamme ”muuttaa” hajonneeseen maailmaan, ja ymmärtää. että liikaa kuluttava elämäntapa ei olekaan mikään luonnonlaki, vaan typerää. Esimerkiksi kierrätyksen muuttuminen normaaliksi on hyvä esimerkki tästä.
Ihailen etäältä omavaraisesti ja pedantisti eläviä ihmisiä, mutta itse en pyri täydellisyyteen. Perheelläni on esimerkiksi käytössä auto, vaikka minulla ei olekaan ajokorttia. Kun suurin osa matkoista tehdään jalan, pyörällä tai julkisilla, satunnainen autonkäyttö ei mielestäni ole suuri ongelma.
Yksi Hajonneen maailman käyttöohjeen luvuista käsittelee kirpputoreja ja kulutuskulttuuria – sitä kuinka tavaran kiertämisen kaunis ajatuskin kieroutuu ajassa, jossa materiaa on sekä tarpeetta että tuhottoman paljon. Kirpputorit pursuilevat tavaroita, joita kukaan ei koskaan tarvitse.
Yksi kirjani luku käsittelee lihankorvikkeita. Ajattelen, että tässä hetkessä ne ovat todella tarpeellinen väliaskel, mutta eivät ne ole kuva siitä, mitä joskus tulevaisuudessa syödään.
Samoin voi ajatella laajemminkin. Tuhoisia tapojamme korvaavat uudet tavat eivät ehkä ole täydellisiä, mutta ne ovat askelia oikeaan suuntaan, tarpeellisia askelia kulttuurin vitkuttelevalle muutokselle.
8. Miksi tehdä lapsia, joista tulee vain lisää päästöjä?
Kestävä eläminen ei ole mielestäni mikään laskutoimitus. Muutama vuosi sitten uutisoitiin laajalti tutkimuksesta, jossa hiilijalanjäljeltään haitallisin teko, jonka ihminen voi tehdä on hankkia lapsi – siis uusi kuluttaja tarpeineen. Muistan keskustelun hyvin.
Kirjassa kirjoitan perheenperustamiseen ja oman lapseni syntymään liittyvistä ajatuksista. Lapsi on myöhemmissäkin luvuissa seuranani tutkimusmatkoilla.
Ajattelen, että kun kulttuuri muuttuu, lapsi on pikemminkin askel parempaan maailmaan. Tarvitaan lapsia, jotka vievät pidemmälle sen kestävyyden, johon meidän sukupolvemme kykenee vain osittain.
9. Voiko hajonneessa maailmassa olla hauskaa?
Ihan varmasti voi. Suhtaudun hirveän toiveikkaasti siihen, että ihminen kyllä löytää nautintoa siitä mitä tekee. Ei sata vuotta sitten osattu kaivata nykyisenkaltaista kulutusta ja lentomatkailua. Kulutuksesta on nopeasti tullut rituaali, ja se voi myös muuttua.
Eikä kaiken tarvitse olla aina helppoa. Edellinen kirjani Vaivan arvoista käsitteli poikkeuksellista, vaikeana pidettyä kirjallisuutta – ja sitä miksi sitä kannattaa ehdottomasti lukea, vaikka väliin tuntuisikin hankalalta.
Samalla tavalla vaivan näkeminen kestävämmän syömisen, kuluttamisen, matkustamisen ja elämisen eteen voi olla tyydyttävää. Siis vaikka epäekologiset ruokavalinnat ja pikakulutus tuottaisivatkin helposti kivaa täytettä elämään.
Anarkisti Emma Goldmanin väitetään sanoneen, että hän ei halua olla mukana vallankumouksessa, jossa ei saa tanssia. Olen samaa mieltä. Siksi siitä, mikä hajonneessa maailmassa elämisessä on kivaa ja nautinnollista pitäisi puhua enemmän.
10. Mikä tuo sinulle iloa?
Viime aikoina minulle on tuottanut iloa tavarapyörän hankkiminen kauppareissuille ja lapsen kuljettamiseen. Meillä kummallakin on ollut tavattoman hauskaa.
Jos tämä tavarafillari olisi ollut minulla vuosi sitten, olisin kirjoittanut siitä kyllä luvun kirjaan.
