Minna Tervamäen viikon kohokohta on lentää ilmavirrassa, joka puhaltaa 200 km/h: ”Tuulitunneli puhdistaa pääni turhista ajatuksista”

Tanssija Minna Tervamäki pukee ylleen tiiviin haalarin ja asettaa kypärän päähänsä. Tuulitunnelin ovi avautuu. Kohta hän lentää kolme ja puoli minuuttia tuulessa, jonka nopeus on 200–250 kilometriä tunnissa.

– Olen 55-vuotiaana aloittanut säännöllisen harrastuksen ensi kertaa aikuiselämässäni! Nyt ymmärrän, miksi ihmiset harrastavat erilaisia asioita. Se on kokonaan uutta minulle, hän kertoo silmät loistaen.

– Lentämisessä hienointa on vapauden tunne. Siinä ei myöskään tule jalkojen päälle painoa, kun taas tanssin hypyissä nilkkoihin kohdistuvat iskut voivat tuottaa kipua.

Ilma on aina kiehtonut Minnaa. Nuorena hän hyppäsi kaksi kesää laskuvarjolla, ja hän on myös tanssinut ilmassa valjaissa. Jotain uutta kuitenkin tapahtui, kun hän muutama vuosi sitten katsoi Youtubesta suomalaisen tuulitunnelilentämisen maailmanmestarin Inka Cagnasson videoita.

Minna halusi tehdä samaa, mutta hän ei kertonut asiasta etukäteen edes puolisolleen Mika Järviselle. Hän ajatteli, että tanssijan kehonhallinnalla homma olisi hallussa. Hän tekisi ilmassa voltteja saman tien.

– Se olikin täysin muuta kuin olin odottanut. Ilmavirrassa oleminen oli hämmentävää. Olin tyytymätön siihen, etten hallinnutkaan sitä. Samalla se oli tiivistä läsnäoloa, sopivalla tavalla uutta ja nautinnollista. Jäin koukkuun kerrasta.

Alussa lentoaika tuulitunnelissa on pari minuuttia, ja sitä lisätään minuutti kerrallaan. Tuuletkin ovat aloittelijalle lempeämmät. Nykyään Minna treenaa 3,5 minuutin jaksoissa yhteensä noin 15 minuuttia. Se on paljon.

– Nyt odotan, että saan lentää pää alaspäin, temppuilla ja leikkiä.

Minna kokee, että näyttämöllä hän ylitti itsensä. – Kehoni kykeni ihmeellisiin asioihin, sillä olin niin motivoitunut ja innostunut.

Minna lentää tuulitunnelissa vähintään kerran viikossa. Yksi kerta maksaa reilut 130 euroa. Hän myöntää, että harrastus on kallis, mutta se on myös valinta.

– Ihmisillä on purjeveneitä ja hevosia. Monet matkustavat ja käyvät kampaajalla. Nykyään olen tarkka kaikessa rahankäytössä, koska mieluummin lennän. Autoni vetelee viimeisiään, enkä osta uutta autoa ennen kuin se hajoaa.

Jos Minna on joskus alavireinen lentämään mennessään, sen jälkeen tuntuu kuin keho ja pää olisi suihkutettu auki, ja maailma olisi täynnä mahdollisuuksia.

– Tuulitunneli puhdistaa pääni kaikista turhista ajatuksista.

Lentäminen on myös mahdollisuus päästä vahvasta kontrollinhalusta. Tanssijana Minna on tottunut siihen, että päättää, miten käyttää kehoaan.

– Nyt tanssin duettoa tuulen kanssa. Lentäminen on pienten liikkeiden taidetta. Jos teen jotain liikaa, pieleen menee. Kun nojaan tuuleen ja rentoudun, alan kokea, miten se kannattelee.

Minna lentää tuulitunnelissa valmentajan kanssa ja nauttii siitä. Tanssijana hän oli aina ohjattavana, mutta hän ei ole juuri saanut ohjausta sen jälkeen, kun jäi eläkkeelle Kansallisbaletista 12 vuotta sitten.

– Kaipaan tanssijan elämästä juuri sitä, että sain olla valmennettavana. Hyvä valmentaja luo rennon ja iloisen ilmapiirin.

Tanssijana Minnan elämä oli kurinalaista, mutta hän ei koe uhranneensa mitään. Hän on saanut elää taiteen parissa, kokea luovuutta, musiikkia ja hienoja yhteisöjä. Minna oli niin motivoitunut ja innostunut, että keho toimi ja taipui näyttämöllä tavalla, jota hän itsekin ihmetteli.

– Nuorta kehoani ikävöin joskus, mutta toisaalta tunnen kehoni nyt paremmin. Se on aina reagoinut helposti ulkoisiin ja sisäisiin ärsykkeisiin, joten minulla ei ole ollut jatkuvaa ei tunnu missään -auvoa.

Vapaalentämisessä olisi mahdollista kilpailla, mutta sitä Minna ei halua.

– En halua pilata ihanaa harrastustani tavoitteellisuudella, jossa olen elänyt aina.

Silti Minna katsoo toisia lentäjiä: Onko toinen edistyneempi ja nopeampi oppimaan? Onko hän itse riittävän nopea vai huono oppija?

Hän pitää lentämistä tärkeänä myös terveytensä kannalta.

– Aivoille on hyväksi, että ne pannaan prosessiin, jossa on aloittelija ja joutuu löytämään jotain uutta. Tämä on kuin panisi rahaa pankkiin.

Minna ja hänen puolisonsa Mika Järvinen tutustuivat juhlissa 2003. Heidän suhteessaan on tärkeää antaa tilaa toiselle.

Minna sai tyttärensä Lilianin 45-vuotiaana. Hänelle se oli hyvä hetki tulla äidiksi. Kun Minna oli vielä lapseton, hän koki, että äitiyttä tuputettiin maailman ihanimpana asiana. Kysyttiin, miksei hän hankkinut vauvaa – se kyllä kannattaisi.

– Varmasti ihmiset ajattelivat hyvää, mutta suurin osa tulkitsi niin, että olin lapseton urani takia. Ei ole ollut itsestään selvää, että saimme Lilianin. Hänen syntymänsä oli ihme.

Tämän takia Minna varoo, ettei hän tee oletuksia toisten elämästä vain näkemänsä perusteella. Kukaan ei saa aina kaikkea haluamaansa, eivätkä kaikki asiat mene toivotusti. Jokainen toimii parhaansa mukaan sen kanssa, mitä hänellä on, ja luo hyvää elämää omista lähtökohdistaan.

– Maailmassa on paljon lapsettomia ihmisiä. Ei pitäisi luoda mielikuvaa, että oman lapsen synnyttäminen on ainoa tie onneen. Hyvää ja merkityksellistä elämää voi elää monin tavoin.

Ylivoimainen tunne lapsen kanssa on rakkaus. Minnaa onkin hämmästyttänyt se, että tyttären kanssa hän menettää joskus malttinsa. Töissä hänellä on aina ollut pitkä pinna. Hän on ajatellut, ettei raivoaminen luo mitään hyvää.

– On ollut yllättävää, että oma rakas ja ihana lapsi saa pinnan palamaan totaalisesti. Niin käy, kun olen ensin kymmenen kertaa pyytänyt jotakin asiaa ja toinen testaa, miten pitkälle voi venyttää. Töissähän kukaan ei testaa sitä, rakastaako toinen sinua varmasti.

Minnalla ja Lilianilla on hyvin läheinen ja rakkaudellinen suhde, jossa erimielisyydet menevät ohi nopeasti.

– Halaamme paljon. Välillämme on huumoria ja naurua, ja teemme paljon asioita yhdessä. Suhteemme on tunteikas, ei yksin seesteinen.

Maailma on nykyisin toinen kuin Minnan lapsuudessa. Jos tytär niin haluaa, he puhuvat skincaresta, influenssereista ja somesta, mutta maailman muutosta on tapahtunut aina.

– Kun olin varhaisteini, äitini sanoi minulle, ettei voi käsittää, miten minulla oli niin kova kiire. Harrastuksia oli paljon. Hän itse luki samanikäisenä tyttökirjoja, eikä tapahtunut juuri mitään.

Lilianille vanhemmat ovat halunneet tarjota mahdollisuuden harrastaa eikä Minna ole tyrkyttänyt omia intohimojaan. Tytär kuitenkin tanssii äitinsä tavoin.

– Hän oli tuskin kävelemään oppinut, kun alkoi jo tanssia. Se tuli kuin itsestään.

Minna lentää ainakin kerran viikossa. – Yleensä tuulitunnelissa ollaan valmentajan kanssa, mutta joskus voi harjoitella myös samantasoisen kaverin seurassa.

Kaksi kertaa Minna on ollut kuolemanvaarassa. Hän oli tapaninpäivänä 2004 Thaimaan Khao Lakissa, kun tsunami iski. Minna jäi henkiin kiipeämällä puuhun, ja myös hänen puolisonsa pelastui.

Minna suhtautui tapahtuneeseen niin, että on sattumia ja luonnonvoimia, joille emme voi mitään. Hän ei pysty ajattelemaan, että hänellä olisi ollut erityinen varjelus. Minnan on ollut vaikeampaa käsitellä sitä, miksi hän selvisi hengissä, mutta toiset eivät. Se oli sattumaa ja hyvää onnea.

– Mieleeni jäi vahvasti teinityttö rannalta, joka oli täynnä ruumiita. Hän huusi: ”Mamma! Mamma!” En osaa ajatella, miksi hänellä ja muilla sitten ei ollut varjelusta.

Tsunamin jälkeen Minnalle jäi kehollinen reaktio, johon hän sai apua hypnoositerapiasta.

– Kehoni tulkitsi pienenkin jännityksen kuolemanvaaraksi. Minua alkoi oksettaa, itkettää ja tärisyttää.

Tsunamista Minna on päässyt yli. Hän sanoo, että ihmisen psyyke on taitava käsittelemään järkyttäviä asioita.

– Kun jokin asia on liian iso, otamme sen palasina vastaan. Välillä voi itse hämmästyä, miten se ei ole koko ajan läsnä, vaan voi nauraa ja olla ihan normaali. Sitten toisena hetkenä se järkyttää.

Tsunamissa Minna ymmärsi olleensa lähellä kuolemaa. Kun hän kesällä 2015 ajoi pyörällä raitiovaunukiskon uraan ja lensi pää edellä betoniporsaaseen, hän ei ensin käsittänyt lainkaan, miten vakava tilanne oli.

– Vain istuin siinä. Ambulanssi tuli hakemaan, ja minulle sanottiin: ”Tänä iltana sitten kiität jotakin siitä, ettet kuollut tai vammautunut pahasti.”

Tuohon aikaan hän ei käyttänyt aina pyöräillessään kypärää eikä hänellä ollut sitä onnettomuuden sattuessa.

Tsunamin aikaan Minnalla ei ollut vielä lasta. Jos hän olisi menehtynyt, kaikki olisi vain loppunut, ja hänellä oli jo ollut mieletön elämä. Pyöräilyonnettomuuden aikaan hänellä oli kuitenkin puolitoistavuotias tytär.

– En olisi voinut lähteä täältä. Ei ollut kysymys vain minusta, vaan jostakusta, joka oikeasti tarvitsee minua.

Sen jälkeen Minnasta on tullut varovaisempi. Hän ei pyöräile ilman kypärää eikä aja yhtä lujaa kuin ennen. Tanssijan ura ja muut sattumukset ovat jättäneet myös vammoja, joiden takia Minnan pitää huoltaa kehoaan ja kuntouttaa itseään koko ajan.

– Olen kurkkuani myöten täynnä kuntouttamista! Mutta tiedän, että se on tehtävä, jotta ei tule isoja ongelmia vanhempana.

Minna sanoo, että kuolemanvaaran kohtaaminen on lisännyt elämän kunnioitusta. Tuoko hän hyvää maailmaan? On tärkeää levittää hymyä ja myönteistä energiaa.

– En kuitenkaan valaistunut kokemuksistani ja välillä valitan turhista asioista. Pidän muistojani elossa olemalla kiitollinen ja muistamalla suhteellisuudentajun. Olen elämän jatkoajalla ja saanut hienon jatkoajan.

Pyöräilyonnettomuudessa 2015 Minna iski päänsä betoniporsaaseen.

Kansallisbaletin tanssijana Minna luki ilmoitustaululta harjoitusten ja esitysten aikataulut. Niihin oli merkitty ruokatunnit ja muut tauot.

Eläkkeelle jäätyään hän teki itse aikataulunsa, mutta epäonnistui. Hän ei hahmottanut, että yksi esiintyminen tai puhujakeikka vaatii valmistelevaa ja tuotannollista työtä. Se edellyttää puheliluita, viestejä, sähköposteja ja somepostauksia, jotka hän yksinyrittäjänä tekee itse. Lisäksi hän aliarvioi siirtymäajat ja säntäsi paikasta toiseen.

– Ajankäytössä positiivinen ajattelu ei ole hyve, hän toteaa.

Minna oli tottunut siihen, että työ tarkoitti fyysistä tekemistä. Nyt hän myös istui tietokoneen ääressä eikä mielestään tehnyt mitään, mutta oli väsynyt ja nukkui huonosti.

– Aivoni tuntuivat repeävän, huokailin ja kävin ylikierroksilla.

Minna tunnustaa, että hän on ajanut itsensä äärirajoille monta kertaa. Hän ei muista aikaa, jolloin ei olisi ollut tekeväinen.

– Se naurattaakin, että tämä on toistunut elämässäni eri muodoissa. Tässä levätään kohti seuraavaa ylikuntoa! En tunnista itsessäni kilttiä suorittajaa tai työnarkomaania. Kukaan ei ole pakottanut minua, vaan kaikki on lähtenyt omasta innostumisestani.

Viime kesänä keho alkoi jälleen viestittää tarpeesta hellittää: Minnaa oksetti joskus, eikä hän tuntenut palautuvansa. Sähköposteihin alkoi kulua entistä enemmän aikaa.

– Syksyllä järkytyin, kun minulta katosi tanssista se haltioituminen, jota olin aina kokenut.

Joulun aikaan Minna piti taukoa. Kun hän esiintyi uudelleen helmikuussa, tanssi tuntui ihanalta. Hän ei ollutkaan menettänyt iloa, vaan ollut vain väsynyt.

Tänä keväänä Minnan kalenterissa ei ole yhtään omaa tanssiproduktiota. Hän kyllä opettaa ja menee sinne, minne pyydetään, mutta ei tuota itse mitään.

Rauhoittumiseen Minna hyödyntää rentoutus- ja meditaatiotekniikoita. Hiljaisuus ja ärsykkeiden vähyys ovat hänelle tärkeitä. Hän miettii myös sitä, mistä on valmis luopumaan, jotta ei uupuisi uudelleen.

– Olen oppinut paljon ja tulkitsemaan itseäni. Haaste tulee siitä, että elämän kokonaistilanne muuttuu koko ajan. Aina tulee vähän yllätetyksi. Olemme sidoksissa muihin ihmisiin. Vastuita on tässä elämänvaiheessa paljon. Onneksi olen alkanut harrastaa!

Minna Tervamäki harjoittelee valmentaja Jere Bymanin kanssa Föönissä Helsingin Redissä. Varusteita saa vuokrata, mutta Minna on ostanut lentohaalarin ja käytetyn kypärän.

Minna aloitti Kansallisbaletissa 1986, tähtitanssijana 2009 ja jäi eläkkeelle 2012. Tässä Jukka Aromaan kanssa Tatjanana Onegin-baletissa.