Haitallinen vieraslaji minkki on sopeutunut liiankin hyvin suomalaiseen luontoon – yksi luontainen vihollinen auttaisi kannan rajoittamisessa, mutta sille ei enää ole tilaa

Minkki on melkoinen selviytyjä: se pystyy elämään monenlaisissa ympäristöissä Lapin tuntureilta ulkosaaristoon. Se myös lisääntyy tehokkaasti, ja sillä on vain vähän luontaisia vihollisia.

Minkki on alun perin pohjoisamerikkalainen laji, joka tuotiin 1920-luvulla Suomeen tarhattavaksi arvokkaan turkkinsa takia.

Luonnonkanta syntyi kuitenkin pian tarhakarkureiden jälkeläisistä1950-luvun alussa. Lajin leviämistä helpottivat myös venäläisten istutukset Kuolan niemimaalle ja Karjalaan.

Minkki on sopeutunut liiankin hyvin suomalaiseen luontoon – kun taas suomalainen luonto ei ole läheskään yhtä hyvin sopeutunut minkkiin.

Minkki on keskikokoinen, puolesta kilosta kahteen kiloon painava näätäeläin. Se on on 30–47 senttiä pitkä, ja perään tulee vielä 13–23 sentin tuuhea häntä.

Minkki on taitava uimari ja sukeltaja, joka viihtyy rannoilla ja saaristoissa. Syvälle metsäerämaahan se ei ole levittäytynyt, joten sitä on turha syyttää esimerkiksi metsäkanalintujen vähenemisestä.

Minkkejä tarhataan edelleen niiden turkin vuoksi. Luonnosta pyydetyn villiminkin turkki ei ole riittävän laadukas kaupalliseen käyttöön. Silti niitä pyydetään Suomessa vuosittain 50 000–70 000.

Minkki on levinnyt koko maahan, pohjoisimmasta Lapista etelärannikolle, mutta silti sitä näkee harvoin. Laskeskelin, että melko runsaasta retkeilystäni huolimatta olen nähnyt minkin elämäni aikana vain kolme kertaa: Kirkkonummella meren rannalla, Inarissa Juutuanjoen rannalla ja viimeksi Helsingissä Suomenlinnasssa – siellä melkein sain minkin ja Vesikon samaan kuvaan. Tosin se Vesikko oli museosukellusvene.

Vesikko on minkin eurooppalainen vastine, joka hävisi Suomesta 1950-luvulla. Sen jälkeen meillä on nähty vain muutamia yksittäisiä vesikkoja. Virossa niitä on jonkin verran enemmän.

Vesikko on hyvin samannäköinen kuin minkki: tummaturkkinen ja valkokuonoinen, sutjakka keskikokoinen näätäeläin. Vesikolla on enemmän valkoista naamassa kuin minkillä, ja sen ylähuuli on valkoinen.

Suomessa asustaa toinenkin minkin kokoinen näätäeläin, hilleri. Sen tunnistaa helposti pään naamarikuviosta. Hillereitä on kesytetty myös kaniinien ja jyrsijöiden pyydystämiseen sekä lemmikeiksi. Kesyä hilleriä kutsutaan fretiksi.

Minkin ja hillerin jälkien tunnistaminen vaatii melkoista tarkkuutta ja harrastuneisuutta. Hillerillä on hieman pidemmät etukäpälien kynnet ja karvaisempi jalkapohja. Jäljet paljastavat nuo tuntomerkit vain harvoin. Todennäköisesti jäljen on jättänyt yleisempi laji eli minkki. Hilleri on käynyt harvinaiseksi ja joutunut uhanalaisuusluokituksessa kategoriaan vaarantunut.

Minkki kuuluu samaan mustela-sukuun kuin kolme muuta pientä näätäeläintämme hilleri, kärppä ja lumikko. Suvun lajit ovat yksineläjiä, ja uroksilla ja naarailla on omat reviirinsä.

Minkki luokitellaan haitalliseksi vieraslajiksi, mutta se on tullut osaksi Suomen luontoa, ja tuskin sitä saadaan täältä koskaan kokonaan hävitetyksi.

Saukko on isompana ja vahvempana näätäeläimenä minkin luontainen vihollinen, joten saukkojen lisääntyminen johtaisi minkkikannan pienenemiseen. Saukkokannan suurelle kasvulle ei kuitenkaan ole sisämaassa välttämättä enää sopivia vesiä.

Saukon tapaan minkki asustaa virtavesien varsilla. Se on silti elinympäristövaatimuksiltaan saukkoa vaatimattomampi, ja sitä tapaa lähes kaikenlaisten vesien rantamilta.

Minkki on monipuolinen lihansyöjä, joka liikkuu ketterästi niin maalla kuin vedessä. Se sukeltaa jopa kolmen metrin syvyyteen, ja sukellus kestää yleensä 5–20 sekuntia.

Minkin tiheä ja kiiltävä turkki pitää hyvin vettä, joten talvinenkaan kalastusreissu ei ole sille temppu eikä mikään. Ruokalistalla on kalaa, simpukoita ja kotiloita sekä jyrsijöitä, jäniksiä, lintuja, sammakoita ja selkärangattomia.

Minkin paha maine johtuu ennen kaikkea siitä, että se saattaa tehdä lintujen pesimäluodolla tuhoisaa jälkeä. Lisäksi minkillä on taipumusta tappaa saalista yli tarpeensa – mikä sekin on toki eräänlainen menestystä edesauttava sopeutuma.

Minkki liikkuu maalla loikkimalla, ja se osaa jopa kiivetä puihin. Sen sivuprofiili on näätämäisen luihu, ja sen liikkeet näyttävät siltä kuin se pelkäisi jatkuvasti tulevansa yllätetyksi pahanteosta.

Minkki hyödyntää muiden eläinten käytäviä, mutta kaivaa myös omia pesiä ja niihin useita kulkuaukkoja. Pesänsä se sisustaa kuivilla heinillä ja lintujen höyhenillä.

Minkit pariutuvat helmi–huhtikuussa ja synnyttävät pesueen vuodessa. Tiineys kestää noin kuukauden. Poikaset syntyvät huhti–toukokuussa, ja niitä on pesueessa yleensä 4–7. Ne ovat syntyessään sokeita ja painavat vain muutaman gramman. Sukukypsyyden ne saavuttavat ensimmäisen elinvuotensa aikana.

Minkki ei ole rauhoitettu, mutta naarasta, jolla on pennut, ei saa tappaa toukokuun alun ja heinäkuun lopun välisenä aikana. Jonkinlaisia oikeuksia on sentään vieraslajillakin.

Juttua muokattu 9.12.: Poistettu maininta siitä, että minkki voi hillitä piisamin leviämistä. Minkki kyllä saalistaa piisameita, mutta Suomen piisamikannan romahdus ei johdu minkistä. Lisätty maininta siitä, että saukkokannan kasvulle ei välttämättä ole enää jäljellä alueita.