Mimosa-vauva itki taas eikä rauhoittunut millään. Minja Sinkkonen ei tiennyt, mitä enää tehdä. Hän itki jo itsekin. Hänen miehensä Jeremias Sinkkonen ehdotti, että käytetään vauva kylvyssä: ehkä hän siitä rauhoittuu. Yrityksestä huolimatta pikkuinen ei kuitenkaan rauhoittunut.

− Ajattelin, että miksi olen näin paska ja että haluaisin kuolla. Tuntui aivan kamalalta. Muutamaa hetkeä myöhemmin tuntui pahalta, että olin ajatellut niin. En ymmärrä, miten itku voi tuntua niin pahalta, Minja kertoo.

Minja oli huomannut melkein heti synnytyksen jälkeen, ettei kaikki ole kunnossa. Vauva oli itkuinen, ja Minjan oli vaikea käsitellä sitä.

− Olin tosi uupunut, mutta kielsin sen kovasti itseltäni. Tuli ajatuksia, että voisin hypätä sairaalan ikkunasta alas.

Äiti ja vauva kotiutuivat kuitenkin sairaalasta muutama päivä synnytyksestä. Minja oli väsynyt ja kiukkuinen. Kun vauva itki, hänkin itki.

Kyse oli synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, johon Minja oli sairastunut.

Puoliso Jeremias hoiti lapsia siinä missä Minjakin. Perhe sai päivittäin apua myös omilta vanhemmiltaan.

Masennus vaikutti siihen, millainen äiti Minja koki olevansa. Miksei hän osannut toimia niin, että vauva olisi tyytyväinen eikä enää itkisi?

− Ajattelin, että voisinpa kuolla, koska olen niin surkea äiti enkä jaksa.

Samalla Minja koki voimakasta syyllisyyttä tunteistaan. Oli hetkiä, jolloin piti lähteä haukkaamaan happea. Sekin tuntui kurjalta, vaikka hän toimi aivan oikein, poistui tilanteesta hengähtämään, kun lapsen isä tai muu hoitaja oli vauvan kanssa.

− Tunsin itseni huonoksi ja mitättömäksi. Halusin olla tärkeä ja paras äiti lapsilleni.

Mimosan syntymästä on nyt puolitoista vuotta, ja masennus on ollut läsnä Minjan, 27, elämässä siitä asti. Hän on puhunut asiasta ja synkistäkin ajatuksistaan avoimesti Instragram-tilillään.

Tilin nimi oli pitkään Rakkauskromosomi. Se tuli siitä, että perheen esikoisella Meealla on Downin syndrooma.

Asia selvisi jo alkuraskaudessa. Tieto oli alkuun pieni järkytys ja pariskunta oli sokissa, koska he eivät tienneet, mitä oireyhtymä käytännössä tarkoittaa. He pohtivat, miksi se osui juuri heidän vauvalleen. Downin syndroomassa ihmisellä on kromosomipoikkeama.

Facebookista löytyi vertaisryhmä, josta he saivat tietoa, millaista elämä on Down-lapsen kanssa. Se helpotti oloa.

− Sitten oltiin onnellisia loppuraskaus, Minja sanoo.

Kun Meea syntyi talvella 2020, Minja ja hänen puolisonsa olivat myytyjä.

− Tuntui upealta. Meea oli tarkoitettu meidän perheeseemme. Hän oli täydellinen, ihana lapsi.

Nyt Sinkkosen perheessä on kolme lasta: Meea on 3, Mimosa 1,5 ja Melina puolivuotias. Perhe asuu Posiolla.

Perhe on Minjalle tärkeä, ja hän halusi lapsia suhteellisen varhain. Kun on kolme pientä lasta ja sairastaa masennusta, äitiyden paineet tuntuvat kuitenkin kovilta. Äiteihin ja hyvään äitiyteen kohdistuu niin paljon odotuksia.

Väitöskirjatutkija Mirjam Raudasoja Jyväskylän yliopistosta on tutkinut pikkuvauvojen äitien käsityksiä siitä, mitä äitiys on. Tutkimuksesta hahmottui keskenään ristiriitaisia oletuksia. Perinteiset ja modernit käsitykset elävät rinnakkain.

Ensinnäkin esiin nousee tasa-arvoinen vanhemmuus ja erilaiset perhemuodot.

− Ihannoidaan sitä, että äidillä on muutakin kuin perhe, kuten työ ja harrastuksia. Tässä ajattelussa sukupuolella ei tavallaan ole merkitystä, Raudasoja sanoo.

Toinen ihanne on perhekeskeinen ja suhteellisen perinteinen: on kotona oleva vanhempi, useimmiten kotiäiti, ja sitten toinen vanhempi, joka tuo leivän pöytään. Äitiys nähdään käytännöllisenä tehtävänä, ja ajattelussa painotetaan arjen hallintaa ja perheen yhteenkuuluvuutta.

Kolmas on intensiivinen äitiys.

− Siinä korostetaan tunnetyötä ja emotionaalista saatavilla oloa. Äitiys näyttäytyy intensiivisenä ja vaistonvaraisena, mutta halutaan myös tietää asiantuntijoiden näkemyksiä vanhemmuudesta ja lasten kasvatuksesta.

Ristiriitaiset ja vahvat odotukset luovat ristiriitaisia paineita, joita on mahdotonta täyttää samalla kertaa.

− Esimerkiksi työssä käynti ja kotiäitiys eivät onnistu yhtä aikaa ainakaan, ellei näitä ihanteita muokata vahvasti eri näköisiksi kuin ne alun perin ovat olleet, Raudasoja sanoo.

Tämä voi aiheuttaa paineita ja syyllisyyden tai epäonnistumisen tunteita. Voi myös tuntua siltä, että muut ihmiset vaativat mahdottomia, ja äiti saattaa uupua.

− Toisaalta näyttää siltä, että äitiyden kuvasto on monipuolistumassa. Se on erittäin hyvä asia. On parempi, että on useita erilaisia odotuksia kuin että olisi pelkästään yksi ainoa oikea tapa olla äiti.

Erilaisista ihanteista on myös mahdollista valita itselleen ja kulloiseenkin tilanteen sopiva. Ei kuitenkaan tiedetä kovin hyvin, kenelle tällainen joustavuus on mahdollista.

– Onko niin, että esimerkiksi itsetunnoltaan terveet äidit pystyvät tähän paremmin kuin itsetunnoltaan hauraammat? Raudasoja pohtii.

Toisen vauvan ensikuukausien jälkeen Minja voi kohtuullisen hyvin. Pariskunnalla oli ajatus kolmannesta lapsesta, ja pian Minja alkoikin odottaa vauvaa. Loppuraskaudesta perhe muutti Minjan vanhempien luokse, jotta apu olisi lähellä. Melina syntyi syyskuussa 2022.

Synnytyksen jälkeen Minjan vointi romahti. Hän kuitenkin vitkutteli sairaalaan lähtöä, koska se oli hänelle vaikea paikka. Oli työlästä myöntää, että nyt ei pärjää yksin ja tarvitsee ammattilaisen apua. Hän myös pelkäsi, mitä muut ajattelevat.

− Sanoin puolisolle reilun kuukauden jälkeen synnytyksestä, että olisikohan aika lähteä päivystykseen. Hän vastasi, että kyllä on.

Loppuvuodesta 2022 Minja oli jaksoja sairaalassa osastohoidossa.

− Olisin tarvinnut osastohoitoa jo toisen lapsen syntymän jälkeen muutaman viikon. Jos olisin ottanut apua vastaan, en tiedä, olisiko tilanne nyt parempi. Jokainen ansaitsee hoitoa, siinä ei ole mitään hävettävää.

Sairaalassa on tutkittu, liittyykö masennukseen muita sairauksia, jotka selittäisivät nopeat ja voimakkaat mielialan vaihtelut.

− Väsyttää itseänikin, joten varmasti on perheelläkin rankkaa. Toisaalta lapsilla ja puolisolla isovanhemmat ovat ympärillä ja myös yhteiskunnan apua on tarjolla.

Minjan masennuksella on juuret jo lapsuudessa. Häntä kiusattiin alakoulun viimeisillä luokilla, mutta yläkoulun loppuun mennessä tilanne oli siltä osin jo hyvä ja hänellä oli myös kavereita. Peruskoulun jälkeen, kun Minja oli 17-vuotias, tapahtui rankka ja traumaattinen käänne.

− Minut raiskattiin. Siitä seurasi pitempi masennusjakso. Meni kaksi vuotta, että toivuin siitä. Senkin jälkeen oli vielä vähän vaikeaa noin vuoden ajan.

Välissä ehti olla myös vuosien mittainen hyvä kausi. Minja uskoo, että masennus puhkesi uudelleen toisen synnytyksen jälkeen, koska äitiyden myötä omat lapsuudet asiat ja raiskaustrauma vyöryivät esiin. Hormoneillakin oli todennäköisesti osuutta asiaan.

Syyllisyyden tunteilta Minja ei ole välttynyt. Hän on miettinyt samoja asioita, joita häneltä on tiedusteltu.

− Olenko tehnyt väärin, kun olen lapset hommannut. Etukäteen en kylläkään tiennyt, että tilanne menee tällaiseksi.

Instagramissa kymmenkunta ihmistä on kysynyt, miksi pariskunta on hankkinut lapsia, vaikka äiti on masentunut.

− Olen ajatellut asian kuitenkin niin, että en halua antaa valtaa masennukselle. Parhaani yritän, etten antaisi masennuksen viedä mennessään. Ei saa alkaa pelkäämään.

Joku on myös kysynyt, miksi Minja hymyilee kuvissa ja jaksaa somettaa.

− Kuvassa on helppo hymyillä hetken. Masentuneetkin hymyilevät ja nauravat, eivätkä vain kökötä sängyssä.

Minjan ystävä sanoi, että jos on kolarissa ja alkaa sen jälkeen pelätä uutta kolaria, se ei ole elämää. Minja ajattelee samoin. Masennus ei saa estää elämistä, vaikka se kuinka ohjailee käytöstä.

Minja itse suhtautuu masennukseensa pääosin armollisesti, itselleen anteeksi antaen. Hän näkee, että masennus on sairaus siinä missä diabetes tai syöpä, joihin ei voi vaikuttaa. Muutkin ihmiset ovat sairauksiensa takia hoidossa.

− Nyt lepään ja teen töitä itseni kanssa, jotta voin olla hyvä äiti lapsilleni. Välillä tämä on itsellenikin tosi hankalaa, koska haluaisin olla terve ja kotona lasten kanssa. On vaikea hyväksyä, että näin asiat nyt ovat. Toivon usein, ettei minulla olisi mielenterveysongelmia. Yritän muistaa ajatella, että kaikilla on vastoinkäymisiä elämässä. Ilman niitä ei selviä kukaan.

Tutkija Mirjam Raudasojan mukaan meillä on voimistunut riskienhallintakulttuuri, joka vaikuttaa myös vanhemmuudessa.

− Ajatellaan, että kaikkien riskien tulee olla hallinnassa. Lapsen hankkiminen on suunniteltua, ja varmistellaan, ettei elämässä ole riskitekijöitä.

Vanhempia myös vastuutetaan huomioimaan kaikki mahdollinen etukäteen.

− Tässä jätetään yksilön vastuulle sellaisia asioita, joita on joskus aikaisemmin ajateltu yhteiskunnallisina asioina. Esimerkiksi nykyään harrastukset aloitetaan hyvin aikaisin, ja tätä pidetään lapsen kehitykselle välttämättömänä. Siinä ei kuitenkaan huomioida, onko kaikilla tasavertaiset mahdollisuudet harrastaa.

Osa Raudasojan tutkimuksen äideistä kritisoi sitä, että vanhemmuudesta on niin paljon odotuksia. He kokivat, että ammattilaiset, neuvolat ja päiväkodit voivat lisätä taakkaa suosituksineen, ja haluaisivat, että asiat voitaisiin tehdä rennommin, kuten perheelle parhaiten sopii.

Raudasojan mukaan on hyvä, että lasten hyvinvoinnista on tutkimuksia ja tietoa, mutta asioita ei pidä yksilöllistää yksittäisen perheen vastuulle. Esimerkiksi kukaan ei valitse olla masentunut, eikä masennuksen puhkeamista voi ennakoida.

− Sama olisi kysyä, saako äiti sairastua syöpään tai koronaan tai vatsatautiin.

Raudasojan mukaan merkityksellistä on, millainen rooli vanhemmalla on lapsen elämässä, kauanko masennus kestää, miten paljon se vie toimintakykyä.

− Sen verran tiedetään, että masennus vaikuttaa vuorovaikutukseen lapsen kanssa. Se esimerkiksi hankaloittaa kykyä tulkita vauvan viestejä ja vastata niihin.

Uuden suomalaistutkimuksen mukaan masennuksesta kärsivät tulevat vanhemmiksi muita epätodennäköisemmin ja lapsiluku jää pienemmäksi. Tulokset julkaistiin American Journal of Obstetrics & Gynecology -lehdessä.

Arki kolmen alle kolmevuotiaan kanssa on kiireistä, mutta sinällään se ei Minjaa rasita. Hän tykkää olla perheensä kanssa. Meean Downin syndrooma vaikuttaa arjessa mutta ei ratkaisevasti.

Jo vauvan synnyttyä Minja huomasi, että oli suotta pelännyt: Meea on toisaalta samanlainen kuin muut, toisaalta erityinen. Kommunikaatioon tarvitaan tukea eli kuvat ja tukiviittomat. Myös päivittäiset askareet voivat olla vaikeita ja vievät enemmän aikaa.

− Muuten leikitään ja lauletaan niin kuin muidenkin lasten kanssa. Meea saa kokeilla kaikkea. Meille on tärkeää, että hän saa halutessaan tehdä kaiken, mitä muutkin lapset saavat. En ole katunut, vaikka tässä on omat haasteensa, mutta niitä voi tulla tavallisenkin lapsen kanssa, Minja sanoo.

Perhe ja läheiset ystävät ovat tukeneet Minjaa. Hän on myös saanut vertaistukea ja yhteiskunnan apua masennukseensa. Tämän kaiken vuoksi hän haluaa jakaa asioita myös muiden kanssa somessa. Minja on kertonut, millaista on olla vanhempi lapselle, jolla on Downin syndrooma. Myöhemmin masennusaiheiset päivitykset tulivat mukaan. Hän pitää kirjoittamisesta ja ylipäänsä keinoista purkaa ajatuksiaan.

Miten hän uskaltaa puhua masennuksesta niin avoimesti?

− Minäkin välillä mietin, mistä kaikki lähti. Somessa ei löytynyt semmoista tiliä, josta olisi voinut hakea vertaistukea, ja halusin itse alkaa kirjoittaa. Nyt vertaiset laittavat viestiä ja iloitsevat, että on muitakin samassa tilanteessa. Siitä tulee palo, että haluan jatkaa ja auttaa muita.

Tätä nykyä tili on nimeltään @minjasinkkonen. Minja saa avoimuudesta kiitosta seuraajiltaan, mutta se auttaa häntä itseäänkin.

− Avoimuus on lääke parantumiseen: on oltava avoin itselle ja lähipiirille ja myöntää masentuneisuutensa. Se ei tarkoita, että kaikkien pitäisi olla yhtä avoimia.

Somessa harva tuomitsee, useimmat kannustavat ja tsemppaavat.

− Aika moni muukin äiti on samassa tilanteessa. Minuun on ottanut yhteyttä monta sataa masentunutta äitiä. Kaikille en voi harmikseni vastata niin pitkästi kuin haluaisin, mutta jotakin kuitenkin.

Hän näkee, että kun on äiti, on vaikeampi myöntää masennuksensa ja pelkää tuomitsevia kommentteja. Masennus tai uupumus tulee usein salakavalasti ennen kuin sen huomaa.

Sairaus on tehnyt Minjasta omien sanojensa mukaan vahvemman. Tosiasia kuitenkin on, että hän ei jaksa hoitaa lapsia yhtä paljon kuin hyvävoimainen vanhempi jaksaisi.

− Otan apua vastaan. En jaksa hoitaa lapsia samalla tavalla kuin terveenä, en lukea satukirjoja tai leikkiä lasten kanssa. Olen tarvinnut omilta vanhemmiltani apua lastenhoidossa. On ollut vaikea myöntää, että on tarvittu apua.

Hän myös kyseenalaistaa äidin roolin tässä. Minjalta on kysytty, ovatko lapset päivähoidossa tai hoitaako isä lapsia.

− Kuinka moni olisi kysynyt isältä vastaavaa. Perheessämme molemmat ovat yhtä lailla ja tasavertaisia vanhempia.

Esikoinen ja keskimmäinen ovat päivähoidossa ja sosiaalihuollon tukitoimena perhe saa kotipalvelua.

− Minulla ei ole moitteita sosiaalihuollosta. Vanhempien parasta siinä ajatellaan ja lapsia autellaan. Kukaan ei ole tulossa lapsia hakemaan pois.

Vaikeina hetkinä Minja saa voimaa lapsista, ystävistä, perheestä ja puolisosta. Kaikilla asiat eivät ole tässä mielessä yhtä hyvin, ja Minja tietää olevansa onnekas. Hän on tuesta kiitollinen. On tärkeä muistaa, että masennus ei määritä koko ihmistä.

− Mies ihan huippu. Hän sanoo, että selviämme kaikesta yhdessä, että yhdessä pääsemme tästä yli ja tämä on yksi vaikea ajankohta meidän elämässämme. Poden huonoa omaatuntoa, että hän joutuu tukemaan minua niin paljon. Siihen hän vastaa, että joskus tulee aika, jolloin sinä tuet minua.