Tubettajat ovat seuraava aste tosi-tv:stä. YouTube-kanavilla tehdään tosi-tosi-tv:tä, jossa omaa elämää tai harrastusta kuvataan ja jaetaan verkossa ilman tuotantokoneistoa tai rakennettua draamaa. Toisaalta tubettajat eroavat tosi-tv-tähdistä. Heidän motiivinaan ei ole niinkään halu olla kuuluisa kuin halu tehdä itse. Tubettajat ottavat välineen haltuun. Tekijänä on usein vain yksi nuori nainen tai mies, kamera ja tietokone.
Ylen julkaisupäällikkö Risto Kuulasmaa, joka on myös yksi tämän lehden Sankarit-teemaan valituista edelläkävijöistä, pitää näitä tubettajia lahjakkaina tulevaisuuden toivoina, jotka ensin muuttavat television, sitten koko yhteiskunnan.
Silti, kun kuuluisuus kytkeytyi aiemmin taitoon, moni tubettaja on esillä vain persoonanaan. Keskiössä on kiinnostava minä, joka tarjoaa katsojalle henkilökohtaisia asioita, kuten mieltymyksiä, pieniä sattumuksia ja arkisia paljastuksia.
Tutkija Janne Kivivuori lanseerasi aikoinaan Suomeen termin psykokulttuuri. Psykokulttuurissa yhä useampi arjen ilmiö ja ihmisen ominaisuus selitetään psykologisilla termeillä, tulkitaan terapiakielen kautta. Psykokulttuurin keskiössä on minä, tai minuus, ihminen toteuttamassa ”aitona” pidettyä itseään. Tärkeitä ovat todelliset, intiimit tunteet.
Yksinkertaisimmillaan psykokulttuurin leviämisen voi todeta tv-sarjoissa. Kun ennen television etsivät ratkaisivat muiden ongelmia, nyt he rypevät omissa ongelmissaan. Miami Vicen kaltaisessa sarjassa toiminta oli tärkeintä, tuoreen True Detective -sarjan keskiössä oli päähenkilöiden sisäinen maailma.
Yksinkertaisimmillaan psykokulttuuri tarkoittaa, että sellaiset sanat, kuten heikko itsetunto, narsismi, vainoharha ja pakkomielle, ovat pesiytyneet arkikieleen. Se on jopa hyvä asia. Terapiakielen avulla ymmärrämme paremmin maailmaa ja itseämme.
Psykokulttuurissa yksityinen on Kivivuoren mukaan tullut julkisen alueelle. Toisin sanoen julkisten ja yksityisten asioiden raja on hälventynyt.
Kun julkisuus astuu yksityiselle alueelle, se muuttaa esimerkiksi politiikan käsittelyä. Yhteisten asioiden sijaan julkisuudessa käsitellään tunteita. Emme enää halua kuulla politiikan sisältöä, vaan haluamme kurkistaa politiikan kulissien taakse. Katsomme mieluummin, kuinka ministeri tirauttaa kyyneleet, ja käsittelemme itkun järkyttävyyttä tai aitoutta sen sijaan, että pysähtyisimme sen äärelle, mitä oltiinkaan päättämässä.
Asia voi olla vaikka kuinka tärkeä, mutta jos se ei herätä tunteita, se ei mahdu julkiseen keskusteluun.
Päiväjulkisuus elää järkytyksistä ja paljastuksista, mutta järkytykset ja paljastukset eivät suinkaan käsittele väärinkäytöksiä tai yllättäviä tapahtumia, vaan intiimejä asioita, mokia ja peppuja. Moni muistaa pääministeri Matti Vanhasen politiikasta… Niin, uuniperunat ja Susan Ruususen.
Yksityisen ja julkisen sekoittuminen vie sooloilijoiden yhteiskuntaan, toteaa puolestaan historiantutkija Petteri Pietikäinen. Hän kirjoitti Tieteessä tapahtuu -lehdessä jo vuonna 2000 julkaistussa artikkelissaan, kuinka psykokulttuuri siirtää huomion yhteisistä asioista yksilön sisäisiin tuntemuksiin: Aktiivisesta poliittisesta kansalaisihanteesta luopuminen voi johtaa omaan itsetoteutukseensa keskittyvien sooloilijoiden yhteiskuntaan, jossa väliä on vain Minun sisäisellä kasvulla, Minun psyykkisellä hyvinvoinnilla, Minun oikeudella olla Yksilö. Tällainen kehitys voi johtaa asiantuntijavaltaan, poliittiseen apatiaan ja yhteisvastuun katoamiseen.
Ajatus, että jokainen voi olla media, on mullistava. Ajatus siitä, että jokaisen median tärkein sisältö on minä itse, on masentava. ■
Twitter: @heikkivalkama
Muokattu 30.3. lkello 12.58 Ruususen nimi korjattu.
