Millaista on olla lesbo Etelä-Pohjanmaalla? ”Huutelua ja uhoamista saa kuulla – ero maaseudun ja kaupungin välillä kuin yöllä ja päivällä”
Puheenaiheet
Millaista on olla lesbo Etelä-Pohjanmaalla? ”Huutelua ja uhoamista saa kuulla – ero maaseudun ja kaupungin välillä kuin yöllä ja päivällä”
Lyhyt tukka, lihaksikas vartalo ja Milla Ylisen omin sanoin ”jätkämäinen olemus” provosoi joitakin miehiä, etenkin keski-ikäisiä humaltuneita.
2Kommenttia
Julkaistu 16.10.2022
Apu

Pommi räjähti kirjaston eteisessä. Lähellä oli käynnissä Lapuan ensimmäiseen Pride-tapahtumaan liittynyt tilaisuus. Pommi oli kotitekoinen. Sen kyhäsivät ja räjäyttivät paikkakunnan teinipojat. Poliisin mukaan räjäytys ei liittynyt Prideen, vaikka ainakin yksi epäillyistä oli huudelut törkeyksiä Priden osallistujille.

Lapuan räjähdys sattui keskellä kesää. Elokuussa Savonlinnan taidelukion opiskelijat kertoivat kohtaamastaan rajusta häirinnästä. Sen syyksi lukiolaiset arvioivat sen, että moni heistä kuuluu seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin.

Millaista suomalaisessa pikkukaupungissa tai maaseudulla on nykyään elää homona, lesbona tai vaikkapa transihmisenä?

– No, ainakin edelleen baarissa saa kuulla useinkin ”hauskoja” kommentteja, sellaisia, että ”mulla onkin sellainen taikatikku, jolla lesbokin kääntyy heteroksi", kertoo Milla Ylinen.

Ylinen on seksuaaliselta suuntautumiseltaan lesbo.

– Vaikken sitä julistakaan, loistaa se minusta varmaan kauas kuin neonvalo.

Milla Ylinen arvelee, että lihaksikas vartalo ja lyhyt tukka provosoivat joitakin miehiä.

Lyhyt tukka, lihaksikas vartalo ja Ylisen omin sanoin ”jätkämäinen olemus” provosoi joitakin miehiä, etenkin keski-ikäisiä humaltuneita.

– Se on sellaista huutelua ja uhoamista, mitä saa kuulla.

Kymmenien kilometrien matkalla eroa kuin yöllä ja päivällä

Ylinen on syntynyt ja kasvanut Ylihärmän maaseudulla, joka nykyään on osa Kauhavaa. Hän on elänyt koko ikänsä Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla pikkupaikkakunnilla, Ylihärmän lisäksi Kaustisella, Lapualla ja nyt Seinäjoen Nurmossa.

Seksuaalivähemmistöihin, ja vähemmistöihin yleensä, suhtaudutaan sitä penseämmin, mitä kauempana maakunnan keskuksena pidetystä Seinäjoesta ollaan.

– Ero on kuin yöllä ja päivällä, vaikka maantieteellisesti ei olisi eroa kuin kymmeniä kilometrejä.

Melko yleinen käsitys onkin, että syrjäseuduilla seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä vieroksutaan ja vainotaan. Puhutaan seksuaalipakolaisista, jotka muuttavat periferiasta etelän kasvukeskuksiin, jossa yhdenvertaisuus vasta toteutuu.

Yhteiskuntatieteiden tutkija Hanna Peltomaa Lapin yliopistosta tylsyttää terän kärjekkäimmiltä yleistyksiltä. Totuus siitä, millaista on elää homona suomalaisella maaseudulla, on monimutkainen.

– Mediasta saattaa syntyä mielikuva, että onni ja autuus ovat kaupungeissa, kun taas maalla homoseksuaalit kohtaavat fyysistä uhkaa. Tämä on ihan globaali ajattelutapa. Todellisuudessa maaseudun pienissä yhteisöissä elää seksuaalivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä aivan tyytyväisenä.

Maallakin voi mennä ihan hyvin

Peltomaa tutki väitöskirjassaan, millaista on lappilaisissa pikkukylissä asuvien ei-heteroseksuaalien arki. Tutkimuksen mukaan he eivät elä itseään piilotellen, väkivallan uhan alla ja elätellen toiveita etelään muutosta.

– Itse asiassa haastateltavien joukossa oli paitsi ikänsä lappilaisessa pikkukylässä asuneita, myös etelästä muuttaneita ja paluumuuttajia. Tämäkin jo kertoo siitä, etteivät kaikki halua pois.

Elämän sujuminen pienessä yhteisössä ei-heterona riippuu kuitenkin monista muista asioista. Esimerkiksi siitä, miten ihminen sopeutuu yhteisön arkeen ja sääntöihin, osallistuuko sen toimintaan vai kääntääkö yhteisölle selän.

– Jos kovasti tekee pesäeroa yhteisöön, sillä voi olla negatiivisia vaikutuksia. Jos yhteisön tapoihin vaikka kuuluu tupsahtaa kylään ilmoittamatta, siihen meininkiin pitää itsekin mennä mukaan, Peltomaa antaa esimerkin.

Tutkija sanoo, että pienessä yhteisössä elämisen pluspuolet peittoavat negatiiviset. Jos ympärillä on sukua ja ystäviä ja itsellä vankka rooli yhteisössä, vaikkapa metsästysseuran puheenjohtajana, Helsingin vetovoima on heikko.

Toisaalta maaseudulla ja pienissä yhteisöissä seksuaalivähemmistön edustaja joutuu usein harjoittamaan tietynlaista itsesensuuria. Varotaan provosoimasta, ei kosketeta puolisoa muiden nähden, ei istahdeta sellaiseen seuraan, josta seuraisi homoksi leimautumista sille toiselle osapuolelle.

– Tällainen voi muodostua ihan vaistomaiseksi käyttäytymismalliksi. Eli se ei välttämättä ole tietoista, siihen vain tottuu. Se on kuin suojautumismekanismi, Hanna Peltomaa sanoo.

"Lesbona on helpompi olla kuin homona"

Ylinen elää Nurmossa, hänellä on puolisona nainen, eikä hän piilottele suuntautumistaan.

– Koin, etten kelpaa. Ajattelin, että olin huono lapsi, kun en ollut tyttömäinen, vaan olin raju ja vauhdikas, Milla Ylinen sanoo.

Hän sanoo kuitenkin ymmärtävänsä heitä, jotka muuttavat Etelä-Pohjanmaalta isompiin ympyröihin. Lakeuksilla ei ole tiivistä homoyhteisöä, ja omanhenkiset keskustelut käydään etupäässä netin keskustelupalstoilla ja sosiaalisen median ryhmissä.

– Lesbona on helpompaa kuin vaikka homona. Ei tule niin paljon painetta enkä ole koskaan kokenut suoranaista väkivallan uhkaa.

Ylinen kuvaa persoonaansa kovaksi, hän ei piittaa muiden mielipiteistä. Toki ikäkin tuo mukanaan tietynlaista kovuutta. Kaikilla ei ole samoin.

Hanna Peltomaa tiivistää:

– Jatkuva varuillaanolo ja vitsailun kohteena oleminen, mitä kaikkea se tekeekään psyykelle? Ei ole ihme, että puhutaan vähemmistöstressistä. Tuntuu pahalta, jos päivittäisessä arjessa joutuu kokemaan olevansa vitsin aihe.

Milla ei sopinut tyttömuottiin

Pakottaminen tiettyyn muottiin rassasi Milla Ylistä lapsesta asti. Vaatimukset, jotka tuntuivat tyttömäisyydeltä, tai myöhemmin yltiönaisellisuudelta, suututtivat.

Veljet saivat auttaa isää maatilan töissä pellolla, Milla komennettiin keittiöhommiin. Suurin ulkopuolisuuden aiheuttaja oli kuitenkin koulu ja opettajat. Puukäsitöitä ei saanut koulussa valita, vaan pakotettiin rättikäsitöihin, kuten muutkin tytöt.

– Koin, etten kelpaa. Ajattelin, että olin huono lapsi, kun en ollut tyttömäinen, vaan olin raju ja vauhdikas. Halusin silti pitää kiinni omasta minästäni, ja se näkyi aikamoisena kapinointina. Koulu ei todellakaan kiinnostanut.

Ylinen ei liitä kelpaamattomuuden tunnettaan seksuaaliseen suuntautumiseen, vaan sitäkin suurempaan identiteettikamppailuun.

Tytön rooli oli Ylisen teini-iässä rajatumpi. Poikamainen tyttö oli outo. Seksuaalisuuteen ja parisuhdeasioihin Ylinen heräsi melko myöhään, vaikka yläkouluikäisenä hänellä poikaystävä olikin.

Vaikka Ylinen ei itse vielä yläasteella tiedostanut olevansa lesbo, hän muistaa, että homottelua koulussa kyllä kuuli. Ainakin kahden pojan huhuttiin olevan homoja, mutta haukkuminen jäi pääosin selän taa. Poikia ei suoranaisesti kiusattu tai uhattu, Ylinen muistelee.

Myöhemmin seurustelukokeilut menivät poikien ja miesten kanssa pieleen. Urheiluharrastukset ja opinnot veivät aikaa, samoin biletys, joka kuului elimellisesti meijerikoulun sisäoppilaitosmenoon.

Vasta parikymppisenä Ylinen huomasi olevansa enemmän kiinnostunut naisista. Ajatus kypsyi pikkuhiljaa, mitään suurta ahaa-elämystä tai kaapista tulemista ei tapahtunut.

– Kuten monella muullakin lesbolla, minullakin oli silloin suhteita myös miesten kanssa.

Etsikkovaihe muutti Ylisen elämän pysyvästi, sillä eräästä lyhyestä suhteesta seurasi raskaus ja Ylinen sai lapsen. Hän oli silloin 26-vuotias.

Hän muutti pienen poikansa kanssa Lapualle ja sai meijeristin töitä Seinäjoelta. Ylinen alkoi jo ajatella, että ehkä seurustelu ei vain ollut hänen juttunsa. Jossain vaiheessa yksinäisyys alkoi kalvaa, ja hän alkoi hakea naisseuraa.

– En halunnut ottaa riskiä, että pienen pojan elämään tulee toinen aikuinen, jolla ei kuitenkaan olisi samanlaista sidettä häneen kuin minulla äitinä. Toin toki seurustelukumppaneita kylään ja he jäivät yöksikin, mutta avoliittoon en halunnut ennen pojan aikuistumista, Milla Ylinen kertoo.

Seuraa löytyi netistä, 1990-luvun puolivälin seuranhakupalstoilta. Oli lyhyempiä ja pidempiä seurustelusuhteita, mutta Ylinen piti rakkauden pitkään käsivarrenmitan päässä itsestään.

– Poikani takia. En halunnut ottaa riskiä, että pienen pojan elämään tulee toinen aikuinen, jolla ei kuitenkaan olisi samanlaista sidettä häneen kuin minulla äitinä. Toin toki seurustelukumppaneita kylään ja he jäivät yöksikin, mutta avoliittoon en halunnut ennen pojan aikuistumista.

Nuorten miesten törkeä läpänheitto voi olla ohimenevää

Milla Ylisen poika on nyt parikymppinen. Ylinen sanoo huolestuneena seuranneensa eteläispohjalaispitäjien nuoria, erityisesti miehiä, jotka edelleen suhtautuvat seksuaalivähemmistöihin nurjasti, jopa vihamielisesti.

Hän sanoo kuuntelevansa kauhistuneena nuorten miesten ”perussuomalaista” läpänheittoa, johon kuuluu karkea kielenkäyttö vähemmistöistä puhuttaessa.

Tutkija Hanna Peltomaa sanoo, että homouden rehvakas haukkuminen voi liittyä oman heteromieheyden rakentamiseen, se on performanssinkaltaista uhoamista, ei välttämättä mitään pysyvää.

– Pikkupaikkakunnalla ikänsä asuneella on helposti se tilanne, ettei tunne ketään vähemmistöön kuuluvaa. Kaikki tieto tulee televisiosta tai vitseistä. Tieto muuttuu stereotyyppiseksi.

Seksuaalivähemmistöjen parjaamiseen liittyy usein kaikkinainen vierauden pelko. Milla Ylinen sanoo, että äärioikeistolaisten ajatusten nousu näkyy aina myös asenteissa seksuaalivähemmistöön.

– Maahanmuuttokriittiset ajatukset valuvat aina myös muiden vähemmistöjen päälle.

Sukupuolivähemmistöistä puhutaan rumasti

Pride-tapahtuman aikoihin räjähtänyt pommi nosti Etelä-Pohjanmaan valtakunnan uutisiin. Juuri maakunnan vanhastaan konservatiivisten asenteiden vuoksi perustettiin tapahtuman järjestänyt Setan tuorein paikallisyhdistys, Lakeuden sateenkaari, reilu vuosi sitten.

– Yhdistyksen perustivat joukko sateenkaarevia eteläpohjalaisia ja heidän läheisiään, jotka tietävät, että pellon laidalla on aika ahdasta kuulua vähemmistöön, Lakeuden sateenkaaren tiedottaja Julla Laurila kertoo.

Laurila on huolissaan erityisesti sateenkaarinuorista. Lapuan pride-viikon häiriköinti oli teinien masinoimaa, joten huoli nuorten oloista koulumaailmassa on aiheellinen. Eritoten häntä murehduttaa, kun kärkevälle keskustelulle altistuvat entistä nuoremmat.

– Varsinkin sukupuolivähemmistöjä koskeva julkinen keskustelu hirvittää meitä aikuisiakin.

Sukupuolivähemmistöt niputetaan usein seksuaalivähemmistö-termin alle. Sukupuolivähemmistöön kuuluvat henkilöt eivät koe syntymässä määriteltyä sukupuolta omakseen. He ovat esimerkiksi transsukupuolisia, transvestiitteja ja muunsukupuolisia.

– Vaikken sitä julistakaan, loistaa se minusta varmaan kauas kuin neonvalo, Milla Ylinen sanoo.

Seksuaalivähemmistöllä puolestaan tarkoitetaan henkilöitä, jotka ovat seksuaaliselta suuntautumiseltaan muita kuin heteroita.

Laurila toivoo, että tulevaisuudessa asenteet muuttuvat. Hän kiittelee kouluja, joilla tuntuu olevan tahtoa oppia sateenkaariasioista. Valtakunnallisissa koulujen opetussuunnitelman perusteissa on kirjattu peruskoulun tehtäväksi lisätä tietoa ja ymmärrystä sukupuolen moninaisuudesta.

Parempaan päin?

– Kyse ei ole vain yhdenvertaisuuden toteamisesta, vaan sen kehittämisestä ja edistämisestä, Seta ry:n nuorisotyön vaikuttamisen asiantuntija Lotte Telakivi korostaa.

Opetussuunnitelma sitoo, mutta paljon on silti yksittäisten opettajien harteilla. Onko kaikilla opettajilla valmiuksia tai halua kertoa sateenkaariaiheista?

Vuonna 2015 voimaan tulleen yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolain myötä sateenkaariteemoihin on kiinnitetty huomiota enemmän kuin ennen. Yhdenvertaisuuden edistämisvelvollisuutta ollaan ulottamassa myös varhaiskasvatukseen.

Näyttääkö tulevaisuus siis paremmalta sateenkaariväen kannalta, niin syrjämailla kuin metropoleissa?

Tutkija Hanna Peltomaa sanoo, että olisi mukava todeta näin, mutta valitettavasti liikehdintää on näkyvissä myös globaalisti. Hän viittaa Italian tuoreeseen vaalitulokseen ja äärioikeiston nousuun. Lapsenuskoon paremmasta ei kannata tuudittautua.

– Nykypäivän ja 1990-luvun sateenkaarinuorilla on se ero, että ennen nuori saattoi kokea olevansa täysin yksin. Nyt internetin välityksellä saavuttaa vertaistuen ja vertaiskokijat helposti. Sillä tavoin sateenkaarinuorena eläminen voi olla nyt helpompaa, Hanna Peltomaa summaa.

2 kommenttia