”Haluaisin nähdä elokuvan siitä, millaista on olla lapsi”, ystäväni pyysi. Hän perusteli toivetta sillä, että on itse lapseton. Muistutin, että hän on ollut itse lapsi, mutta hän väitti, ettei muista siitä mitään.

Hauskaa kyllä iso osa lapsuuskuvauksista kertoo oikeastaan lapsuuden lopusta, jollekin rajalle tulemisesta. Varmaankin, koska elokuvia tekevät aikuiset. Mutta mikä elokuva kuvaisi parhaiten lapsena olemista, sitä mikä erottaa sen aikuisuudesta? Ehkä kysyjä voisi tykätä näistä.

Suomalaisen nimensä puolesta Spike Jonzen lastenelokuva kuulostaa söpöltä lastensadulta, mutta se on oikeasti jotain aivan muuta. Elokuva alkaa rajulla kohtauksella, jossa eläinpukuun sonnustautunut pikkupoika painii koiran kanssa asunnossa. Yhdeksänvuotiaalla Maxilla on tunteidenhallinnan kanssa hieman laittoa. Sen ymmärtää, koska elämäkään ei ole hallinnassa: Isosiskolla on omat kaverinsa ja äidillä treffit Mark Ruffalon kanssa. Lapsi lähtee litomaan. Karkumatka vie saarelle, jossa asuu isoja kömpelöitä hirviöitä. Ne rakentelevat majoja ja hajottavat niitä, setvivät keskinäisiä välejään vajavaisin kyvyin. Ne ovat lämpöisiä ja pehmeitä, mutta selvästi myös vaarallisia. Ne saattavat syödä tai istua vahingossa päälle.

On helppoa mutta yksinkertaistavaa todeta, että hirviöiden kautta käsitellään Maxin elämän kysymyksiä, tunteita ja suhteita. Yhteydet eivät kuitenkaan ole suoraviivaisia tai selvän vertauskuvallisia. On kyse tietyn kokemuksen realistisesta kuvauksesta: siitä, miltä lapsuus tuntuu.

Hassut hurjat hirviöt perustuu Maurice Sendakin samannimiseen kirjaan. Elokuva sai pääosin kiittävät arviot, mutta jotkut kriitikot soimasivat sitä hahmottomasta rakenteesta ja liiallisesta surun ja aggression kuvauksesta. Ajattelen, että he ehkä odottivat opettavaista lastenelokuvaa, kun Jonze sen sijaan teki elokuvan, joka kuvasi sitä, mitä on olla lapsi. Elokuvan epätasainen rakenne ei ole vahinko, vaan terävä havainto lapsen todellisuudesta, jossa yks leikki keskeyttää helposti toisen ja mielikuvitusjuttujen sisällöt saattavat nopeasti vaihdella iloisista sysimustiin.

Visuaalisesti elokuva on vaikuttava; yhtä aikaa nuhjuinen ja unenomainen, kuin leikissä kulunut. Hassut hurjat hirviöt on poikkeuksellinen teos: on hillitöntä nähdä lapsille(kin) suunnattu elokuva, joka ei selitä ja turvallista kaikkea sanomaansa. Mutta tämä siitä saadaan kun lastenelokuvaa päästetään tekemään Spike Jonze, Being John Malkovichin ja loistavan Her-elokuvan ohjaaja.

Olen hihitellyt tälle haastattelulle , jossa Jonze, toinen käsikirjoittaja Dave Eggers sekä alkuperäisen lastenkirjan tekijä Maurice Sendak puhuvat synkkien asioiden käsittelystä lapsuudessa. Mitä vastaisit aikuisille, joiden mielestä tämä elokuva on liian pelottava lapsille, toimittaja kysyy. Lastenkirjailija Sendak vastaa: ”Käskisin painua helvettiin.”

Naisen muotokuvan ohjaajan täydellisessä pienessä elokuvassa pieni tyttö päätyy isoäidin kuoleman jälkeen äitinsä lapsuudenkotiin. Vanhemmat käyvät läpi jäämistöä: vanha talo, kuolleen ihmisen esineitä. Isoäiti mietityttää Nellyä, mutta ei vain hän.

Elokuva näyttää lapsen janon päästä perille vanhemmistaan, joista hän ei kuitenkaan koskaan voi päästä perille. Lapsena oleminenhan on paljolti sitä, että ajelehditaan aikuisten perässä ja heidän aivoitustensa varassa, niitä ymmärtämättä.

Tätä Sciamma kuvaa lyhyessä elokuvassaan tarkasti ja vähäeleisesti.

Talon takana, syksyisessä metsässä Nelly tapaa toisen pienen tytön, joka muistuttaa aavemaisesti häntä itseään. He alkavat leikkiä niin kuin lapset tekevät; vaivatta ja suunnittelematta. Ei ole kummoinen juonipaljastus kertoa, että tällä uudella tytöllä on sattumalta sama nimi kuin Nellyn äidillä.

Jos itse näkisit vanhempasi lapsina, mitä tekisit? Ajatus on hurja, mutta Sciamma hoitaa sen levollisesti. Äitikin on ollut joskus lapsi, tämä tarina toteaa. Millaista se oli, mihin se loppui? Entä itselläsi?

Oikeastaan japanilaismestari Miyazakin koko tuotanto sopisi vastaukseksi palstan tämänkertaiseen kysymykseen. Miyazakin elokuvat ovat poikkeuksellisia siinä, kuinka paljon vapautta ja vastuuta hän elokuviensa lapsipäähenkilöille suo. Usein he ovat omapäisiä ja uteliaita pieniä tyttöjä – ohjaaja on itse puhunut haastatteluissa kiinnostavien tyttöhahmojen vähyydestä ja siitä, että haluaa tarjota sellaisia katsojilleen.

Totorossa yksi tällainen pieni tyttö muuttaa uuteen kotiin samalla kun perhettä vaivaa suru. Äiti on sairaalassa. Uhka on läsnä: entä jos…? Vaikeassa elämäntilanteessa lapsi löytää metsästä suuren, ystävällisen satuolennon, Totoron. Se on jotain omaa, joku joka ottaa mukaan.

Totoro on niitä harvinaisia elokuvia, jotka ovat sama teos riippumatta siitä, onko katsoja neljä vai 94. Taaperot rakastavat Totoron hahmoa ja tunnistavat sen leikkisyyden ja ystävällisyyden, jonkin mikä elokuvan lasta ajaa metsän siimekseen. Aikuiset näkevät lapsen käsittelemässä surua mielikuvituksen ja oman, erillisen maailmansa avulla.