Moni lestadiolainen nuori lähtee peruskoulun jälkeen vuodeksi sisäoppilaitokseen Ranualle – Tällaista siellä on

Jätämme kengät eteiseen. Järven rannalla, Etelä-Lapin laajojen peltomaisemien keskellä sijaitsee Ranuan kristillinen kansanopisto.

Apulaisrehtori Maikki Toljamo tervehtii meitä ruokalassa. Hänen viestinsä on selvä, mutta yllättävä.

— On hyvä, että moni nuori oppii täällä suorittamaan hieman vähemmän. Parhaimmillaan nuoret löytävät itsensä paremmin, kun saavat opiskella melkein pelkästään sitä, mistä ovat kiinnostuneita, Toljamo sanoo.

Ranuan kristillinen kansanopisto on perustettu vuonna 1987, ja siellä opiskeleminen kartuttaa oppivelvollisuutta. Opiskelemaan pitää hakea, eivätkä kaikki halukkaat pääse sisään. Opiston sidonnaisuus on kristillinen ja sen sisällä vanhoillislestadiolainen.

Täällä 140 nuorta viettää kokonaisen lukuvuoden yläkoulun jälkeen ennen siirtymistään jatko-opintoihin. Kyseessä on niin sanottu sisäoppilaitos, eli nuoret asuvat täällä suurimman osan ajastaan. Niin myös haastateltavamme: kotitalouspuolella opiskelevat Milja Alanen ja Kaari Joensuu, teknisen linjan opiskelijat Emil Pokka ja Niilo Haho sekä Eeli Pietiläinen ja Niila Hauru liikunta- ja hyvinvointilinjalta.

– Vaikka uskon suhteen tulisi joskus epäilyksiä, niin uskohan on tietyllä tavalla salaisuus: ei meidän tarvitsekaan tietää siitä kaikkea tai osata selittää kaikkea, sanoo Kaari Joensuu.

Huone opiston yläkerrassa on äänieristetty. Opiskelijat harjoittelevat täällä yleensä radio-ohjelmien tekoa, muuta hiljainen huone sopii myös haastattelun tekoon.

Opiskelijoiden arki etenee kahden viikon jaksoissa: Ensin ollaan kymmenen päivää opistolla maanantaista seuraavan viikon torstaihin. Sitten mennään kotiin ja ollaan siellä maanantaihin. Suurin osa asuu opiston soluasunnoissa.

Päivärytmi on melko tarkka, ja aamupalalle tulee herätä kahdeksaksi. Illalla kymmenen jälkeen koittaa hiljaisuus. Se, että kaikki noudattavat samaa rytmiä, sopii näille nuorille.

— Olen saanut elämänhallinnasta kiinni. On hyvä, että tulee syötyä parempi aamupala kuin ennen. Luulen, että tämä päivärytmi jää minulle käyttöön senkin jälkeen, kun opinnot loppuvat, tyrnäväläinen Emil sanoo.

— Sunnuntait ovat ihan luksusta, koska silloin saa nukkua yhteentoista, Oulusta tullut Niila lisää.

Nuoret ovat tulleet opistolle odotuksinaan saada uusia ystäviä, vahvistaa uskoa ja oppia tuntemaan itseään paremmin.

Iso merkitys on sillä, että opiston ulkopuolisessa maailmassa vanhoillislestadiolaiset ovat vähemmistössä, mutta täällä eivät.

— Monesti muualla joutuu pelkäämään tai jännittämään, miten omaan uskoon suhtaudutaan. Kaikki asiat ovat helpompia, kun tietää, että uskon suhteen on kaikki ok, sanoo Muhokselta kotoisin oleva Milja.

Opintosuuntauksia on kahdeksan. Ne ovat käytännönläheisiä, mutta ne eivät valmista nuorta suoraan kohti mitään tiettyä ammattia. Sen sijaan ne ovat yleisesti elämää varten — jotta oppisi, millainen on ja mitä haluaa tehdä.

Milja kertoo esimerkin siitä, miten omaan itseensä tutustuminen on opistovuoden ansiosta edennyt: Hän aikoo opiskella kaksoistutkinnolla lähihoitajaksi ja ylioppilaaksi. Tätä suunnitelmaa hänellä ei ollut ennen opistolle tuloa.

Niila taas on päättänyt hakea Oulussa Madetojan musiikkilukioon, vaikkei oikeastaan edes tiennyt olevansa musikaalinen.

— Täällä on joka päivä musiikki läsnä. Minua alkoi kiinnostaa, että ai että, kun osaisin itsekin laulaa. Lähdin jossain vaiheessa siihen rohkeasti mukaan. Olihan se sellaista mörinää pitkään, mutta lopulta löysin oman ääneni.

Nyt hän laulaa tenorina opiston kuorossa.

Osa ei pääse opistoon vielä ensimmäisellä hakukerralla. Näin kävi Eelille. Hän opiskelikin ensin yhden vuoden Raahen lukiossa.

— Lukio ei ollut minun juttuni. Olen päättänyt muuttaa Ouluun 70 kilometrin päähän kotoa ja aloittaa opinnot liiketoiminnan perustutkinnossa.

Jotta voi oppia, joutuu ensin epäonnistumaan ja se voi tuntua nololta, nuoret sanovat. Täällä uutta uskaltaa kuitenkin kokeilla. Sillä saattoi olla merkitystä, että ensimmäisenä päivänä nuorten aloitettua opintonsa rehtori sanoi, että opistossa mikään ei ole sitten noloa.

Eeli Pietiläinen ymmärsi opistovuoden aikana haluavansa muuttaa kotipaikkakunnaltaan Raahesta Ouluun opiskelemaan liiketoiminnan perustutkintoa.

Usko on tärkeä osa vanhoillislestadiolaisen elämää. Täällä se on haastateltaviemme mukaan muuttunut omakohtaisemmaksi kuin ennen. Mitä se tarkoittaa?

Sitä, että uskoon kasvaminen on ennen ollut nuorille itsestään selvää. He ovat kulkeneet vanhempiensa mukana seuroissa ja tehneet kotona asiat tietyllä tavalla.

— Nuoruudessa ihminen kuitenkin alkaa itse ajatella asioita. Alkaa miettiä, mikä merkitys uskolla on omalle elämälle, miten haluaa juuri itse toteuttaa sitä ja mitä usko todellisuudessa on, sanoo Siikajoelta kotoisin oleva Niilo.

Kun usko alkoi omakohtaistua, hän tajusi, että usko on muutakin kuin sitä, että käydään rauhanyhdistyksellä ja seuroissa. Ajattelu voi myös horjuttaa uskoa. Osa kyseenalaistavista päätyy jättämään vanhoillislestadiolaisuuden. Useimpien usko kuitenkin vahvistuu.

Niila kertoo, että hänelle juuri uskon vahvistuminen oli tärkeää. Ero opistovuotta edeltäneeseen aikaan on hänen mukaansa suuri.

— Kuin yöllä ja päivällä.

Miljan mukaan usko antaa tietynlaista luottamusta elämään ja vaikuttaa näkökulmaan, josta maailman tilannetta katsoo.

— Monet pelkäävät sotia ja varsinkin Ukrainan sotaa. Minua ei kuitenkaan pelota, koska maan päällä elämämme elämä on vain väliaikaista. Jumala pitää meistä huolen, hän sanoo.

Raahesta kotoisin oleva Eeli lisää, että anteeksiannon ajatus auttaa luottamuksessa. Sitä tietää, että jos joskus tekee virheitä, saa kuitenkin osakseen armoa. Kaikki ihmiset ovat epätäydellisiä ja tekevät joskus väärin.

Opiskelijat ovat kuitenkin teini-ikäisiä nuoria, joten tietenkään kaikki ei ole koko ajan hyvin. Joskus on riitoja ja toisinaan omassa soluasunnossa ollessa jokin asia painaa mieltä, ja tuntuu, että seinät kaatuvat päälle. Onneksi opistolta löytyy kuraattori, jolle tulee käytyä juttelemassa.

Paljon Raamatun tekstejä muisteleva Emil kertoo tästä asiasta oman vertauskuvansa avulla.

— Teen puukkoa yhdelle ihmiselle rippilahjaksi. Siinä meni alusta asti joka työvaiheessa jokin pieleen. Kun menen kotiin, vanhemmat näkevät silti vain valmiin tuotoksen.

Muhokselta tullut Kaari sanoo, että vaikka suurin osa kokee saavansa opistovuodesta paljon, osa pettyy. Tästä puhutaan paljon etukäteen ja luodaan isoja odotuksia. Ne eivät aina täyty.

Milja Alasen mukaan usko antaa tiettyä luottamusta elämään.

Radiohuoneen ovelta kuuluu koputus. Meidät tullaan hakemaan kahvitauolle. Vaikka ruuat ja aamupalat tarjoillaankin koulun puolesta, kaikki ei silti tule valmiina. Opiskelijoille jaetaan vastuita. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että jokainen on vuorollaan keittiössä esimerkiksi ottamassa astiat vastaan ruokailun jälkeen.

Keskustelemme viimekesäisistä Suviseuroista, jotka järjestettiin Pudasjärvellä Ranuan lähellä. Suviseurat ovat vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen suurin jokavuotinen tapahtuma. Viime vuonna seuroja kohtasi poikkeuksellinen tragedia, sillä kovan myrskynpuuskan vuoksi radiomasto kaatui, ja yksi ihminen kuoli.

— Lopulta hänen muistolleen laulettiin hänen suosikkivirtensä. Vieläkin silmät kostuvat, kun ajattelen sitä, Emil kertoo.

Hän on myös kiinnostunut siitä, mitä me kuvaajan kanssa ajattelemme vanhoillislestadiolaisuudesta. Onko se meille tuttua? Kerron, että olen kotoisin sellaiselta alueelta Suomessa, jossa ei juuri asu tähän herätysliikkeeseen kuuluvia.

Eeli kertoo, että Pohjois-Pohjanmaalla kahtiajako lestadiolaisen ja ei-lestadiolaisen välillä ei ole yhtä jyrkkä kuin se aiemmin on ollut. Ihmiset ovat entistä useammin ystäviä keskenään, vaikkeivät he jakaisi samaa uskoa.

— Suhtautuminen erilaiseen uskoon on ehkä hieman sivistyneempää kuin ennen. Esimerkiksi lesta-huutelua kuulee vähemmän, Eeli sanoo.

— Muhoksella olisi kyllä vielä parannettavaa, Milja pohtii.

Käymme vielä kurkkaamassa opiskelijoiden asuntoihin. Ne ovat käytännössä tavallisia rivitaloja, joissa on soluasunnot.

Jokainen saa esitellä oman huoneensa. Miljan ja Kaarin seinillä on valokuvia, joissa näkyy ystäviä ja perhettä.

— Tuo on vanha kuva, sisaruksia on nyt enemmän, Kaari toteaa.

Hänen huoneensa hyllyllä on Trio Raamattu, jonka hän kertoo sisältävän kolme eri Raamatun käännöstä: yhden uuden ja kaksi vanhaa.

Kaari ja Milja ottavat esiin yksinkertaisen lankapuhelimen, joka on tehty kahdesta purkista ja narusta. Joku opiskelijoista on innostunut sen askartelemaan. Kaari pitelee purkkia oman huoneensa ikkunasta ja Milja omansa. Kun he puhuvat, he kuulevat toistensa äänen.

Koko porukka kuuntelee kiinnostuneina, kun Milja ja Kaari esittelevät puhelimen toimintaa.

Kello on pian neljä, joten kohta on päivällisen aika. Sen jälkeen päivärytmissä seuraa vielä alustus ja iltapala.

— Joku esittää aiheen eli alustaa sen. Yleensä kyseessä on jokin uskoon liittyvä aihe. Sen jälkeen aiheesta keskustellaan, Niilo täsmentää.

Iltapalan jälkeen ei enää saa mennä toisten tupiin. Iltakiertäjä eli joku opiskelijoista käy silti vielä tarkistamassa, että näin myös tapahtuu.

— Iltakiertäjän tehtävä on tosi haluttu, koska silloin samalla saa vielä tavata muita ja jutella, kertoo Niila.

Monta puukkoa opistovuoden aikana tehnyt Emil Pokka opiskelee teknisen työn linjalla eli niin sanotulla opintopolulla.

Lopuksi vielä vaikein aihe: opistovuoden loppuminen. Jokainen opiskelija saa opistolehden uusimmasta numerosta oman kappaleen, johon muut saavat käydä kirjoittamassa jotakin mukavaa juuri hänestä.

— En ole uskaltanut vielä katsoa sitä lehteä. Tai ainakaan kunnolla lukea, kun tulee jatkuvasti mieleen niin paljon kaikkea, mitä on yhdessä tehty, Emil sanoo haikeana.

Näyttää siltä, että opistovuosi on antanut nuorille luottoa heidän uskoonsa ja itsetunnon vahvistumista. Syynsä voi olla silläkin, että opisto on ollut paikka, jossa kaikkien suunnitelmien ei tarvitse vielä olla selvillä.

Ennen kaikkea opistovuodesta jää elämään paljon kavereita ja verkostoja. Sen kiteyttää Niilo.

— Kun tulin tänne, tunsin täältä viisi henkilöä. Nyt tunnen nimeltä 134 henkilöä ja tunnen hyvin 50 ihmistä. Hyviä ystävyyssuhteita jää ainakin kymmenen.

Ranuanjärvi oli vielä jäässä, kun Emil Pokka, Eeli Pietiläinen, Niila Hauru, Kaari Joensuu, Milja Alanen ja Niilo Haho seisoivat sen rannalla huhti-toukokuun taitteessa.