"Toivottavasti myös seuraavat sukupolvet voivat tavoitella unelmiaan" – Pappi, hoitaja ja seksityöntekijä kertovat, millainen Suomi on
Puheenaiheet
"Toivottavasti myös seuraavat sukupolvet voivat tavoitella unelmiaan" – Pappi, hoitaja ja seksityöntekijä kertovat, millainen Suomi on
Kysyimme seitsemältä eri aloilla työskentelevältä suomalaiselta, millainen on heidän Suomensa.
Julkaistu 4.12.2022
Apu

"Suomen eetos merkitsee luottamusta, solidaarisuutta ja yhteisvastuuta"

Marjut Mulari 33, pappi

”Papin ammatti on sitä erityislaatuinen työ, että siinä kohtaa valtavalla skaalalla ihmisiä heidän elämänsä tärkeissä käännekohdissa. Kasteen yhteydessä ollaan lapsen syntymän ihmeen ja vanhempien elämän mullistumisen äärellä, avioliittoon vihkimisessä toiseen ihmiseen sitoutumisen ja hautajaisissa elämän päättymisen, surun ja luopumisen äärellä.

Olen urani aikana pitänyt satoja hautaansiunaamispuheita ja kuullut satojen ihmisten elämäntarinan. Niistä muodostuu hyvä käsitys siitä, miten Suomen historian suuret käännekohdat, kuten sota ja evakkous tai toisaalta 1990-luvun lama ovat vaikuttaneet yksittäisten ihmisten elämänkulkuun. Kuulen myös sen, miten paljon pahaa oloa hyssyttelyn ja hiljaisuuden kulttuuri vaikeista asioista on sukupolvien saatossa aiheuttanut. Tämä on onneksi murtumassa, eikä vaikeita asioita enää yhtä paljon lakaista maton alle.

Ihmisten elämäntarinoista käy ilmi myös, miten Suomi ja sen hyvinvointivaltio on kannatellut ihmisiä ja mahdollistanut heille hyvän ja turvallisen elämän. Itse 1980-luvun lopulla syntyneenä kuulun siihen ikäpolveen, joka on syntynyt hyvinvointivaltion kulta-aikaan, mutta elänyt myös läpi sen rapautumisen. Minulle Suomen eetos merkitsee ennen kaikkea luottamusta, ihmisten välistä solidaarisuutta ja yhteisvastuuta. Sitä ei saisi enää yhtään enempää rapauttaa. Puolet työajastani toimin Haaga-Helia ammattikorkeakoulussa korkeakoulupappina. Myös siellä näen yhteiskunnan arvojen koventumisen ja nuorten aikuisten hädän ja ahdistuksen niin maailman kuin Suomenkin tulevaisuudesta.

En tule pappissuvusta, vaan taustani on duunariperheessä. Todella monessa yhteiskunnassa ei olisi ollut edes mahdollista, että minä työväenluokkaisena naisena voisin tavoitella unelmiani pappisvirasta. Se ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Muun muassa siitä olen tälle maalle todella kiitollinen. Toivon, että myös seuraavilla sukupolvilla on edelleen samat mahdollisuudet.

Papin työssä näkee myös Suomen väestörakenteen muutoksen. Kahdeksan ja puolen vuoden aikana hautajaisten määrä on kasvanut merkittävästi, kasteet ja avioliittoon vihkimiset taas vähentyneet. Kirkkohäiden suosion lasku kertoo myös siitä, että suomalaisten suhde evankelis-luterilaiseen kirkkoon on selkeämpi ja rehellisempi kuin ennen. Kirkkoon kuuluminen ei ole eikä sen pidäkään olla kulttuurinen pakko, vaan jokaisen henkilökohtainen asia.”

”Tässä työssä ei voi välttää näkemästä sitä, että Suomessa on todella paljon yksinäisyyttä”

Tiia Forsström, 48, seksityöntekijä

”Teen full service -seksityötä, eli tapaan asiakkaita kasvotusten ja harrastan seksiä heidän kanssaan. Tässä työssä ei voi välttää näkemästä sitä, että Suomessa on todella paljon yksinäisyyttä. Yksinäisyys ei koske pelkästään yksineläviä ihmisiä, vaan asiakkaissa on paljon yksinäisiä ja kosketusta kaipaavia ihmisiä riippumatta siitä, ovatko he parisuhteessa vai eivät. Tämä puoli työssä laittaa ainakin minut aika nöyräksi ja muistuttaa todella perusasioista.

Onneksi se ei kuitenkaan ole työni ainoa puoli. Seksityö ei suinkaan ole pelkästään tai pääasiassa toisten ihmisten surun kantamista. Tässä työssä näkee myös sen, miten elämänhaluisia ja toiveikkaita suomalaiset ihmiset ovat iästä, elämäntilanteesta, kokemuksista tai niiden puuttumisesta riippumatta. Seksuaalisuus on ihmisiä eteenpäin vievä asia. Nautinnon pariin hakeutuvat ihmiset ovat rohkeita ja toiveikkaita.

Tämä työ on myös näköalapaikka suomalaiseen kollektiiviseen seksuaalihistoriaan. Näen elävästi sen, minkälainen muutos on tapahtunut esimerkiksi 1950-luvulta lähtien. Sen miten ihmiset on kasvatettu kehoonsa, mikä on ollut mahdollista ja minkälaista tietoa on annettu eri vuosikymmenillä. Minulla on myös kaikenikäisiä kokemattomia asiakkaita. Voi olla esimerkiksi yli 70-vuotias asiakas, joka ei ole koskaan aikaisemmin saanut pysähtyä miettimään, mitä hän oikeastaan haluaa ja mistä hän nauttii. Vain, koska hän on syntynyt 1940-luvulla.

Suomen valtion näkökulmasta minun harjoittamani perinteinen seksityö on laillista liiketoimintaa, mutta edelleen se on hyvän tavan vastaista. Rahani kelpaavat kyllä verottajalle ja meillä on kaikki samat velvollisuudet kuin kaikilla muillakin yrittäjillä, mutta ilman kaikkia samoja oikeuksia. Palveluiden markkinointiin ja tiloihin liittyviä rajoituksia sen sijaan on paljon. Edelleen pelkkä epäilys seksityön tekemisestä on käännytysperuste. EU-alueen ulkopuolelta, vaikkapa Yhdysvalloista tai Australiasta maahan tuleva kollegani voidaan käännyttää rajalla, jos hänen matkalaukussaan on liikaa kondomeita.”

"Suomen koulujärjestelmässä on ihanaa se, että lapset saavat leikkiä niin pitkään"

Satu Redsven, 53, varhaiskasvatuksen opettaja

”Minulle Suomi on ollut turvallinen maa kasvaa lapsesta aikuiseksi, kasvattaa omia lapsia ja tehdä töitä. Tässä maailmantilanteessa huomaan erityisen vahvasti, miten onnekas olen ollut.

Oman kasvuni, lasteni ja työni näkökulmasta arvostan Suomessa sen tasavertaisuutta. Suomessa on varhaiskasvatuksesta lähtien hyvin tuettu koulupolku ja kouluttautuminen on edullista. Kaikilla on samat mahdollisuudet ja kaikkia kohdellaan päiväkodissa, koulussa, kotona tai missä tahansa samalla tavalla, olivat he tyttöjä tai poikia.

Olen tehnyt varhaiskasvatuksen opettajan työtä 30 vuotta eri päiväkodeissa. Lapset ovat aina olleet samalla tavalla lapsia, mutta nykypäivän lasten tietomäärä on paljon isompi kuin ennen. Digimaailma on avannut heille paljon enemmän tietoa, hyvässä ja pahassa. Lapset ovat myös paljon tietoisempia asioista. Aiemmin Suomessa ei puhuttu tunteista missään, nyt päiväkodeissa opetellaan tunnetaitoja ja kaveritaitoja kädentaitojen ja perinteisten akateemisten taitojen rinnalla.

Lasten toiveissa ja toivetekemisessä korostuu kuitenkin leikki. Suomen koulujärjestelmässä on ihanaa se, että lapset saavat leikkiä niin pitkään. Monessa Euroopan maassa koulumaailma alkaa jo kolmen tai neljän vanhana, meillä leikkiä vaalitaan vielä koulun alkuopetuksessakin. On hyvä muistaa, että lapset oppivat aina leikkiessään, mutta eivät koskaan leiki oppiakseen. Opettajana taas nautin siitä, kun saan luoda lapsille erilaisia leikkimisympäristöjä vaikkapa metsään.

Koen, että Suomi arvostaa meitä varhaiskasvatuksen opettajia ja työntekijöitä ja meidän työpanostamme. Ikävä kyllä arvostus ei näy työoloissamme tai palkkauksessa. Arvostuksen ja palkkauksen epäsuhdan kanssa välillä kamppailen itsekin. Toisaalta en ole edes lamavuosina valmistuessani kokenut varsinaista työttömyyden uhkaa. Koska koko ajan on ollut työvoimapula, aina on voinut valita missä ja kenen kanssa haluaa työskennellä.

Tärkeintä tässä työssä on silti se, että lapsilla on hyvä olla. Lapset myös arvostavat meidän työtämme. Tänä syksynä kysyin eskarilaisilta, onko minun työni tärkeää. Yksi heistä katsoi minua pitkään, kunnes vastasi: ’On tietenkin. Kuka meistä muuten kasvattaisi kunnon kansalaisia?’”

"Suomen historian isot tarinat eivät enää kulje samalla tavalla kaikkien suvussa"

Antti Koskinen, 38, historian ja yhteiskuntaopin lehtori, apulaisrehtori

”Minun arjessani Suomi näyttää olevan täynnä elämää. Meillä Espoon yhteislyseossa on noin kuusi ja puolisataa lukiolaista. Samassa kiinteistössä on lisäksi satoja yläkoululaisia. Kun talossa on vajaa tuhat teini-ikäistä nuorta, mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa. On paljon meteliä, iloa ja naurua, suuria tunteita laidasta laitaan.

Olen työskennellyt opettajana lähes 15 vuotta. Sinä aikana monikulttuurisuudessa ja monikielisyydessä on tapahtunut iso muutos. Lukiomme nykyisistä ykkösluokkalaisista neljännes opiskelee suomea toisena kielenä. Aloittaessani 11 vuotta sitten täällä ei ollut edes omaa suomi toisena kielenä -ryhmää.

Itse en oikein tunnista sitä, millä tavalla maahanmuutosta julkisuudessa usein puhutaan. Täällä se on niin arkista. Osa opiskelijoista on ollut Suomessa vasta vähän aikaa, osan vanhemmat ovat tulleet Suomeen 1990-luvulla esimerkiksi Balkanilta tai Somaliasta. Toiset taas voivat olla kolmannen sukupolven maahanmuuttajia, joiden isovanhemmat ovat 1970-luvun venepakolaisia Vietnamista. Heidät kaikki luokitellaan samaan vieraskielisten kategoriaan, mutta ryhmä on valtavan heterogeeninen. Ulkonäkö, sukunimi tai virallinen äidinkieli eivät kerro ihmisen taustasta tai kielitaidosta kovinkaan paljoa, eikä niiden pohjalta pidä tehdä isoja oletuksia. Historianopettajan työssä yhtenäiskulttuurin murtuminen näkyy tietysti siinä, että niin sanotut Suomen historian isot tarinat eivät enää kulje samalla tavalla kaikkien suvussa.

Nuorten pahoinvoinnista, koulupaineista ja stressistä puhutaan julkisuudessa paljon. Ongelmat ovat todellisia ja näen niitä arjessani. Toisaalta ne osataan myös tunnistaa ja niistä puhutaan paljon aiempaa avoimemmin myös luokkahuoneissa ja sosiaalisissa tilanteissa. Joskus voivotellaan sitä, että opettajien auktoriteetti ei ole enää sama kuin vaikkapa 60 vuotta sitten. Samalla opettajien ja oppilaiden välit ovat nykyään välittömämmät ja avoimemmat, minkä ansiosta myös ongelmiin on helpompi puuttua. Onneksi valtaosa nuorista voi edelleen mainiosti.

Lukion opettajan työ on todella mukavaa. Lehdissä kirjoitetaan aina niistä opiskelijoista, jotka kirjoittavat toistakymmentä laudaturia. He ovat sen kunnian ilman muuta ansainneet. Itselleni kaikkein palkitsevinta on kuitenkin se, kun on saanut oppimisen kipinän ja innostuksen sytytettyä. Sen seurauksena kovalla työllä saadusta cum laudesta tai magnasta voi opettajana olla jopa tyytyväisempi.”

"Tuntuu ihmeelliseltä, että asiat on päästetty tähän pisteeseen"

Ulla Ahtiainen, 43, sairaanhoitaja

”Valmistuin sairaanhoitajaksi Rovaniemellä jouluna 2003. Vuodesta 2005 lähtien olen työskennellyt anestesiahoitajana Meilahden sairaalassa. Palavaa kutsumusta hoitajan ammattiin en koskaan tuntenut. Äitini oli hoitaja, ja yläasteella ajattelin, että sairaanhoitajaa minusta ei ainakaan tule. Koko san ’kutsumus’ ärsyttää, sen varjolla alaamme on poljettu vuosia esimerkiksi palkkauksessa.

Sairaalan lattiatasolta katsottuna näyttää siltä, että jonkinlainen julkisen terveydenhuollon alasajo on pakostakin menossa. Tässä työssä on kylmäävää se, että aina puhutaan vain rahasta. Henkilökunta nähdään pelkkänä kulueränä, samoin potilaat. Myös sote-uudistus on tehty raha edellä, vaikka toisin väitettäisiin.

Alamäki alkoi varmasti jo 1990-luvun lamasta. Kaikki suuret puolueet ovat omalla vuorollaan siihen osallistuneet, kenenkään on turha väittää toisin. Sosiaali- ja terveydenhuollon lisäksi tuntuvat horjuvan myös muut hyvinvointiyhteiskunnan tukipilarit, kuten koululaitos ja varhaiskasvatus. Tuntuu ihmeelliseltä, että asiat on päästetty tähän pisteeseen. Enhän minäkään pysty tekemään omaa työtäni, jos meidän varhaiskasvatuksemme kaatuu.

Hoitajapulasta puhutaan nyt paljon, mutta se oli tiedossa jo opiskeluvuosinani 2000-luvun alussa. Asialle ei vain ole tehty mitään. Koko systeemi on lillunut ihmisten hyväntahtoisuuden ja syyllisyydentunnon varassa. Uusi sukupolvi ei kuitenkaan enää lähde raatamaan itseään hengiltä, ja hyvä niin. Teho-osastot ovat täynnä, vuodeosastot ovat täynnä eikä niitä paikkoja saada auki, koska ei ole hoitajia. Johtajien puheissahan tulijoita on aina ollut jonoksi asti, milloin Töölön tullille tai jopa Mäntsälään asti. Hoitajien lisäksi pulaa on myös esimerkiksi anestesialääkäreistä ja laitoshuollon henkilöstöstä.

Kyllähän se mietityttää, kuka minua hoitaa, kun itse olen vanha. Sama huoli pitäisi olla meillä kaikilla. Kaikki eivät tarvitse leikkaushoitoa, mutta muuta hoitoa ja hoivaa kyllä.

Sairaanhoitajan työssä itsessään ei ole mitään vikaa, vaan vika on rakenteissa. Anestesiahoitajan työ on esimerkiksi aivan mahtavaa. Se on tavallaan itsenäistä, mutta silti töitä tehdään tiiminä. Leikkaussalityön lisäksi siihen kuuluu myös heräämötyö, jossa tapaa ihania potilaita. Ja työkaverit ovat aivan mahtavia. He ovat iso syy, että tätä hullunmyllyä ylipäätään jaksaa. ”

”Olen aina kokenut, että suomalaiset ovat hyvin avuliaita”

Kumail Shakeel, 36, ravintolayrittäjä

”Muutin Suomeen Pakistanista 16 vuotta sitten opiskelemaan media-alaa Pohjois-Karjalaan. Suomi oli silloin ja on edelleen yksi parhaista maista maailmassa opiskella. Maa oli minulle entuudestaan tuttu, sillä olin viettänyt täällä kesälomia sukulaisteni luona. Tulin Suomeen lokakuun alussa ja odotin kovasti ensimmäistä talvea. Heräsin neljältä aamuyöllä katsomaan, kun ensilumi satoi. Pidin tunteesta, kun partani jäätyi talvella. Nykyään pysyttelen talvella mieluummin lämpimissä sisätiloissa.

Alkuperäinen suunnitelmani oli perustaa oma tuotantoyhtiö ja tehdä esimerkiksi musiikkivideoita, mutta tajusin, että se on parempi jättää harrastukseksi. Ravintola-ala on kulkenut meillä suvussa sukupolvien ajan. Setäni on ravintoloitsija ja liikekumppanini, veljeni on kokki ja niin edelleen. Meitä on laaja suku Suomessa ja kaikki ovat jollain tavalla mukana perheyrityksissä. Ensimmäinen oma ravintolani oli lounaskahvila, jonka perustimme vuonna 2014. Se oli menestys, joten vuotta myöhemmin avasimme oikean lounas- ja á la carte -ravintolan Tandoori Villan Metsälään. Sekin oli hitti. Niinpä toinen Tandoori Villa -ravintola avattiin Kalasatamaan 2019. Nyt suunnittelemme jo kolmannen ravintolan perustamista.

Ravintolayrittäjän työ on vaativa 24/7-ammatti, mutta nautin siitä kovasti. Rakastan sitä, että saan tarjota suomalaisille uudenlaisia makuelämyksiä ja tutustuttaa heidät omaan kulttuuriini. Tarjoilemme intialaisia ja pakistanilaisia ruokia suomalaisten makuun maustettuna. Vaikka keskitynkin pääasiassa ravintolan pyörittämiseen, ravintoloitsijana minun on aina oltava valmiina hyppäämään keittiön puolelle, jos kokki syystä tai toisesta puuttuu.

Suomi on rauhallinen ja turvallinen maa. Ihmiset ovat ystävällisiä. Olen aina kokenut, että suomalaiset ovat hyvin avuliaita. Opiskeluvuosinani unohdin kerran lompakkoni Helsinkiin. Minulla oli pelkkä bussikortti mukanani, mutta yhdeltätoista illalla Joensuusta Outokumpuun ei kulkenut enää busseja. Pakkasta oli 25 astetta. Eräs taksikuski vei minut 40 kilometrin matkan ja luotti lupaukseeni siitä, että maksan hänelle seuraavana päivänä. Siirsin rahat ja soitin hänelle. Hän oli niin iloinen, että kutsui minut vielä kahville. Olisin voinut muuttaa johonkin toiseen maahan, mutta näistä syistä päätin jäädä Suomeen. Tämä on minun kotimaani nyt ja tulevaisuudessa.”

"Suomessa arvostetaan virkamiesten ja insinöörien näkökulmaa ja ammattitaitoa"

Rainer Sirén, 40, diplomi-insinööri

”Valmistuin rakennusinsinööriksi 2007 ja tuotantotalouden diplomi-insinööriksi 2017. Keravan kaupungin infrajohtajana olen toiminut vajaat viisi vuotta. Sitä ennen johdin infratyömaita yksityisellä sektorilla. Kaupungilla työskennellessä pääsee vaikuttamaan infrahankkeisiin koko niiden elinkaaren ajan, kun yksityisellä vastasin vain yksittäisestä kohteesta. Oman kotikaupungin rakentaminen on yksi kannustin lisää tehdä priimaa.

Insinöörin näkökulmasta Suomessa asiat toimivat kohtuullisen hyvin. Meillä on huippuosaamista ja ammattitaitoa. Suomessa ollaan jämptejä, pedantteja ja rehellisiä. Globaalit turvallisuushuolet ja ilmastonmuutos näkyvät silti meidänkin työssämme. Lisääntyvät rankkasateet, tulvat ja yllätykselliset kelit vaikuttavat tekniikkaan ja katujen kunnossapitoon. Välillä ei ole tullut talvea lainkaan. Viime vuonna taas lumipenkat nousivat toista metriä korkeiksi. Se on kalustomme ja resurssien näkökulmasta iso haaste.

Suomessa myös paljon korjausvelkaa esimerkiksi vesihuollossa ja infrarakentamisessa. Siitä yritetään päästä eroon, mutta valitettavasti tavoite siirtyy jatkuvasti eteenpäin, kun koronakriisiä on seurannut energiakriisi ja niin edelleen. Tilanne voi vielä muodostua huolestuttavaksi, jos kriisistä kriisiin meneminen jatkuu.

Suurelle yleisölle me olemme vähän sellaisia maan hiljaisia. Katujen kunnossapidosta kuulee yleensä palautetta vain silloin, kun auraus ei toimi halutulla tavalla. Vesihuolto huomioidaan vain silloin, kun hanasta ei tule vettä. Suomalaiset voisivat olla vähän hanakampia antamaan myös positiivista palautetta, vaikka kyllä sitäkin välillä tulee.

Suomalaiset ovat myös hyvin sääntöorientoitunutta kansaa. Välillä jopa liiaksikin, vaikka insinöörinä tykkäänkin, että asiat ovat järjestyksessä ja rivit suorassa Excelissä. Ehkä se kuuluu protestanttiseen etiikkaan, että ylhäältä tulevia sääntöjä noudatetaan pilkuntarkasti ja lähipiirissä niistä sitten purnataan. Joissain asioissa byrokratian purkamistalkoot olisivat paikallaan, vaikka asioiden pitää tietysti olla selkeitä ja läpinäkyviä.

Suomessa arvostetaan virkamiesten ja insinöörien näkökulmaa ja ammattitaitoa. Kunnallishallinnossa päätökset määrärahoista ja hankkeista tekevät silti viime kädessä poliitikot. Terve kitka on hyväksi, mutta toisinaan jotkut hankkeet politisoituvat liiaksi, jolloin insinöörityön faktat voivat hukkua poliittisen ja somekeskustelun aaltoihin.”

Kommentoi »