Tuulilasi

Miljoonan euron Dakar-Mini sukeltaa Berliinin betoniviidakkoon



Miljoonan euron Dakar-Mini sukeltaa Berliinin betoniviidakkoon

Tällä Minillä voitettiin vuoden 2012 Dakar-ralli, eli se on kova kaveri. Mutta mitä tapahtuu, kun miljoonan euron arvoisella prototyypillä cruisaillaan Berliinin läpi?
Teksti AMS, Claus Mühlberger
Kuvat AMS, Sabine Hofmann

Aito berliiniläinen ei hätkähdä vähästä eikä ainakaan auton vuoksi. Ei edes silloin, kun auto on teipattu kirjavasti ja kun se erottuu melkein kahden metrin korkuisena kuin huutomerkki liikennevilinästä. Sarjatuotantoserkkuihinsa verrattuna Dakar-Mini vaikuttaa siltä kuin koripalloilija kävelisi kääpiötapaamiseen.

Mutta cooleihin berliiniläisiin se ei tee vaikutusta. Myöskään poliisit eivät ole kiinnostuneita autosta. Jos on poliisina kaupungissa, jossa radikaalit heittävät joskus Molotowin cocktaileja liikennevaloissa seisovaan poliisiautoon, on muutakin ajateltavaa kuin kirjavan Minin asianmukaisuus tieliikennelain suhteen.

Toisin kuin monet SUV:t, joilla naiskuskit ajavat ensin lastentarhaan ja sitten maineikkaille kampaajille sekä muotitaloihin, tämä Countryman ei ole mikään poseerauslaite bulevardeille. Se on kovan työn tekijä. Siinä suhteessa Dakar-Mini sopiikin paremmin Kreuzbergin työläiskaupunginosaan kuin Kurfüstendammille, joka on turhamainen ostoskatu.

Ralli-Minin käyttökelpoisuus kuljetusvälineenä on olematon. Se on tietysti tehtykin vain kahden ihmisen mahdollisimman nopeaan viemiseen jopa 600 kuoppaisen kilometrin päähän.

Mini joutuu liikenteen panttivangiksi

Niinpä Dakar-Countrymanissa ei ole ilmastointia, nahkapenkkejä, radiota tai edes kunnollisia veivi-ikkunoita ovissa. Siellä missä oli joskus tavaratila, on nyt kolme varapyörää. 350 litran kokoinen bensatankki on takapenkin korkeudella.

Kannattaa tehdä venyttelyharjoituksensa kiltisti, jos ei halua nolata itseään perusteellisesti tähän ralliautoon sisään astuessaan. Kun on lopulta onnistunut tunkemaan itsensä ahtaaseen penkkiin, viisi turvavyön pätkää täytyy pujotella niiden lukkoihin. Siinä tarvitaan kärsivällisyyttä.

Korkean istuma-asennon ansiosta näkyvyys eteenpäin on mainio. Vinosti taaksepäin ei sen sijaan näe juuri mitään. Etupenkkien takana oleva väliseinä pilaa näkyvyyden, ja oikea sivupeili on enemmänkin koriste kuin apuväline. Tämä on painajaismaista Berliinin kaupunkiliikenteessä, jossa pyöräilijäryppäät suhauttavat yleensä kovaa vauhtia autokolonnojen ohi.

Kaupungissa Mini ei pääse oikeuksiinsa. Mihin tarvitaan urheiluautomaista kiihtyvyyttä (nollasta sataan kuudessa sekunnissa) ja monimutkaista nelivetoa? Mikään ei pysty pysäyttämään tätä Miniä aavikolla, mutta Berliinissä se joutuu liikenteen panttivangiksi.

Ruuhkat ovat Berliinissä ainaisia ja joka paikassa. Sadannen liikennevalon kohdalla mieleen tulee jo väkivaltaisia fantasioita. Mitä jos ajaisi yksinkertaisesti edessä olevan Boxsterin ylitse? Tai jos sladittelisi tyynesti Tiergartenin puiston soraväylillä? Huomaisivatko berliiniläiset silloin Minin?

Auton pakoäänet ovat miedot. Putkistosta ei kuulu kuin hillittyä pöhinää. Ajoäänet hukkuvat melkein täysin joka puolella olevien tietyökoneiden melun sekaan. Vain molempien turbojen vihellys erottuu mökän joukosta.

Sisällä Minissä on sen sijaan jo 30 km/h:n nopeudella niin meluisaa, että kännykkäpuheluista ei tarvitse haaveillakaan. Moottorin ääni muistuttaa vähän sahan soittamista. Kytkin alhaalla rullatessa koneen ääni muuttuu äkkinäisesti. Silloin suora kuutonen muistuttaa suihkumoottoria, jota ollaan juuri sammuttamassa. Alustasta kuuluu niin kovia naksauksia ja kolinoita, että komponenttien kestävyydestä voi alkaa jo huolestua. Eniten ääntä tulee kuitenkin vaihteistosta ja nelivedosta. Ykkösvaihde menee päälle äänekkäästi rutisten. Ja kun auto on liikkeellä, rattaat ulvovat kuin ympäriinsä juoksenteleva koiralauma.

Jos Minin jättää parkkiin, paikalle on syytä kutsua velvollisuudentuntoinen vahti, koska autossa ei ole virtalukkoa. Mutta Minin varastaminen ei olisi muutenkaan helppoa. Varkaan pitäisi päästä ensiksi sisään ohjaamoon ja painaa sitten oikeita kytkimiä ja nappeja. Se on kaikkea muuta kuin helppoa, koska Minin kojelauta kelpaisi hyvin avaruusalukseenkin.

Jos Mini kanssa tulee toimeen, pärjää myös Nasan testeissä

Autossa on kaksi hermostuneesti vilkkuvaa monitoiminäyttöä, kaksi trippimittaria, kaksi navigaattoria, kaksi digitaalinäyttöä kompassille ja vaihdenäyttö. Niiden välissä on sattumanvaraisen näköisessä järjestyksessä kolmisenkymmentä nappia. Jos niiden kanssa selviää, loistaa varmasti myös Nasan testeissä.

On kahvitauon aika hienossa ja perinteisessä Adlon-hotellissa. Hotellin harmaaseen frakkiin ja samanväriseen silinterihattuun pukeutunut autovastaava avaa Minin oven.

”Tervetuloa Adlon-hotelliin! Haluaisitteko huoneen?”

”Ei, haluaisin vain kahvin. Onko teillä pysäköintipalvelua?”

”Totta kai!”

Ovimies vilkaisee Minin kojelautaan, ja hänen silmissään näkyy isoja kysymysmerkkejä.

”Tällä voi varmaankin ajaa kuin normaalilla autolla, vai kuinka?”

”No jaa, on siinä muutamia eroja. Ehkä on parempi jättää auto vain hetkeksi oven eteen.”

Espressoa myöhemmin auton luokse tullut poika on nenä kiinni sivulasissa. 14-vuotias Hannes on tullut Baijerista luokkaretkelle Berliiniin. Hän haluaa tietää Dakar-Ministä kaiken. Kysymme, missä Hanneksen luokkakaverit ovat.

”Tuolla”, hän sanoo ja osoittaa suunnilleen kadunkulmassa seisovan koululaisten joukon suuntaan.

”Heitä eivät kiinnosta autot, vaan vain heidän kännykkänsä.”

Selvä homma. Ja sitten tankkaamaan autoa, mutta sitä ennen täytyy käydä pankin kautta. Minin täyteen tankkaaminen maksaa nimittäin hyvinkin 500 euroa. Silloin tankkiin tulee 350 litraa dieseliä, joka riittää 800 kilometrin matkaan huonossa maastossa tai 3000 kilometriin Berliinin kaupunkiliikenteessä.

Julkaistu: 11.10.2013