Image

Milja Sarkola, ujo aktivisti



Milja Sarkola, ujo aktivisti

Teatterintekijä Milja Sarkola on turhautunut  miesten maailman miehisiin tarinoihin.
Teksti Kaisa Saario
Kuvat Jussi Särkilahti

Palkittu Perheenjäsen-näytelmä nosti näytelmäkirjailija-ohjaaja Milja Sarkolan teatterimaailman keskiöön vuonna 2011. Homoseksuaalina ja naisena kokemus marginaalissa olemisesta on silti hänelle edelleen tuttu. Uudella Jotain toista – henkilökohtaisen halun näyttämö -teoksellaan hän haluaa puhua halusta.

Koetko, että Perheenjäsenen menestyksen jälkeen sinulla on enemmän paineita?

On ja tekemisiäni seurataan paljon tarkemmin, mutta se on aika pieni mittakaava vielä. Myös kokemus auttaa, olen kuitenkin tehnyt tätä työtä 20 vuotta.

Olet teatterinjohtaja Asko Sarkolan tytär. Miten paljon teatteriperheessä kasvamista ja isä-tytär-suhdetta käsitellyt Perheenjäsen oli suoraan omasta elämästäsi?

Teen todellisuudesta tarinaa, fiktiota, mutta käytän aika häikäilemättömästi itseäni materiaalina. Isä arvosti Perheenjäsentä, tosi ammatillisesti se katsoi sitä fiktiona. Ei se ollut mikään viesti hänelle.

Mitkä ovat viime vuosien merkittävimmät kotimaiset kantaesitykset?

Tykkäsin valtavasti Maaseudun tulevaisuudesta – usein innostun jostain, joka ei muistuta yhtään sitä, mitä itse teen. Kaspar Hauser oli toinen, se toi niin omanlaistaan kerrontaa.

Mikä sinua piiskaa teatterintekijänä?

Teatterin tekeminen on tietynlainen tilanraivaus, tehdä näkyväksi jotain, missä kokee olevansa vähän yksin tai marginaalissa, homoseksuaalina ja naisena. Haluan tehdä näkyväksi kokemuksia ja ihmisryhmiä, jotka eivät ole sitä päätarinaa. Turhaudun aika usein miesten maailmasta, miesten tarinoista, heteromaailmasta tai siitä, miten heterot kertovat homoseksuaalisuudesta. Voimakkaimmat tunnesyyt tulevat sieltä, syvästä ohituksen tunteesta. Onhan se järkyttävän provosoivaa, että esimerkiksi Kaspar Hauserissa on työryhmä, jossa on varmaan yhdeksän miestä ja yksi nainen, ja se on taas se merkkitapaus.

Seksuaalista halua käsittelevä Jotain toista – henkilökohtaisen halun näyttämö -näytelmäsi sai vastikään ensi-iltansa Q-teatterissa. Mitä haluat sillä sanoa?

Varmaan lähtökohta on ollut se, että en usein tunnista itseäni siitä, miten halua kuvataan. Halusin kirjoittaa siitä, millaista puhetta halu tuottaa, kun sitä ilmaistaan harvoin suoraan. Kirjoittaessa aiheeksi tarkentui estyneen ihmisen suhde haluun. Sieltä piirtyi oivallus, että mitä läheisempi toinen ihminen on, sitä vaikeampi halua on häneen kohdistaa. Toisaalta on ihmisen oma halu, joka voi kohdistua mihin ja miten vain, ja sitten toisaalta seksissä kohdataan toinen ihminen, ja nämä eivät ole sama asia.

Jotain toista kuvaa homoseksuaalista naista. Koen, että homoseksuaalisuuteen liittyy jotain estyneisyyttä. Homoseksuaalisuutta on pienestä asti oppinut peittämään tai kokemaan, että se ei ole normaali tai valtavirtainen asia. Suomessa se alkaa olla poliittisesti tosi hyväksyttyä, mutta henkilökohtaisella tasolla se voi silti tuntua ristiriitaiselta. Mulle saattaa olla lääkärissä vaikea vain sanoa se, kun kysytään että ’no mites sun mies’.

Kenen tai keiden halu on yhteiskunnassamme hegemonista?

Kyllä mä koen aika suuren paineen, että kuuluisi olla aika vapautunut. Se aihe on niin karnevalisoitu ja niin saatavilla, porno ja kaikki, se kuvasto tulee eteen halusi tai ei. Ajattelen, että ihmiset ovat ehkä estyneempiä kuin miltä tämä kuvasto näyttää. Sitä haluan puolustaa tällä esityksellä.

Mitä on elitismi?

Taiteessa koen, että se on sitä, jos tietoisesti kommunikoi vain valikoidulle porukalle. Olen itse suomenruotsalainen, teatteriperheessä kasvanut, ja koen välillä, että lähtökohtani ovat myös etuoikeutettuja. Perheenjäsenessä tuli tosi isona yllätyksenä, että se kommunikoi niin laajalle.

Millainen on teatterin tulevaisuus?

Tuntuu, että teatteri jakaantuu yhä enemmän isoihin spektaakkeleihin ja yhä tarkemmin kohdennettuihin esityksiin alakulttuureille tai erityisryhmille. Teatteri joutuu yhä enemmän perustelemaan itseään, ja siihen liittyen tulee yhä enemmän tehosteita, show’ta ja spektaakkelia, millä saadaan katsojat. On tosi vahvasti meidän ajassa oleva asia, että jokaisella työllä pitää lunastaa paikkansa uudestaan ja ylittää uutiskynnys. Siinä on jotain lamaannuttavaa ja masennukseen ihmisiä ajavaa.

Millä mielellä olet seurannut keskustelua tasa-arvoisesta avioliittolaista Suomessa?

Oli se aika tunteellinen hetki, kun äänestystulos tuli. Olin silloin treeneissä – vähän harmittaa, että ei keskeytetty treenejä ja menty torille. Olen kauhean onnellinen ja kiitollinen, että saan kokea näin suuren asennemuutoksen niin lyhyessä ajassa. Ehkä mä koen, että ne toisinajattelijat alkaa olla niin heikoilla, että mulla herää joku kummallinen sympatia tai empatia. Mua liikuttaa se vanhempi, uskonnollisempi, konservatiivisempi sukupolvi, joka on kasvanut tiettyyn maailmankuvaan, ja sitten ympäröivä maailma viestittää niille, että se mitä ajattelet asiasta, on väärin. ■

Julkaistu: 5.3.2015