Miksi tekisin yhtään mitään vain siksi, että muutkin tekevät niin?
Kumpi on tärkeämpää, kirjoittaminen vai se, että teksteillä on lukijoita, kysyy Helmi Kekkonen.
Sain päätoimittajalta viestin, ettei kolumnini ole tavoittanut lukijoita siten miten hän oli odottanut ja toivonut. Vitutus kesti muutaman minuutin, sitten alkoi hävettää. Miksen kirjoittanut paremmin, miksen keksinyt tarpeeksi kiinnostavia aiheita, miksi edes suostuin koko hommaan? Olin kolumnista ylpeä ja iloinen, nyt käteen jäisi pelkkä tietoisuus siitä, että epäonnistuin. Ja ennen kaikkea se tieto olisi nyt myös muilla. Kaikki saisivat tietää, etten osaa. Mietin usean päivän ajan miten kertoisin asiasta kenellekään. Miten sanoisin ääneen, että sain ihanan mahdollisuuden kirjoittaa kolumnia, mutta ketään ei kiinnostanut se mistä ja miten kirjoitin?
Tein sen mitä ei varmaan pitäisi tehdä: vertasin itseäni muihin, eli kävin katsomassa mitä sitten luettiin. Suosittuja aiheita olivat mm. deittisovellukset, ulkonäköpaineet, ilmavaivat, alkoholi ja avoimet suhteet. Itse olin kirjoittanut Joan Didionista, Gazan sodasta, flunssakierteestä ja seksuaalisesta häirinnästä. Jäin miettimään mistä koko jutussa oli kyse. Siitä, että alusta oli kaltaiselleni kirjoittajalle väärä vai siitä, että valitsemani aiheet eivät yksinkertaisesti olleet kovin kiinnostavia? Vai siitä, että elän jossain kuplassa enkä ole kartalla siitä mikä ihmisiä kiinnostaa? Vai: olen kartalla mutta en välitä?
”Miksi ylipäätään tekisin yhtään mitään vain sen vuoksi, että niin kaikki muutkin tekevät?”
Mietittyäni asiaa tovin kallistuin jälkimmäiseen. Tietenkin tiedän, että seksi ja nuoruus myyvät paremmin kuin sota ja Joan Didion, mutta jos ja kun itse uskon jälkimmäisillä olevan enemmän painoarvoa ja merkitystä, miksi valitsisin edeltävät vain ja ainoastaan sen vuoksi että niistä ”kaikki” haluavat lukea? Miksi ylipäätään tekisin yhtään mitään vain sen vuoksi, että niin kaikki muutkin tekevät?
Ympärillämme jylläävä kiljuva huomiotalous on tarpeeksi räikeää ja ahdistavaa ilman että vielä itsekin myöntyisin sen asettamiin ehtoihin. Tämä ei tietenkään poista sitä tosiasiaa, että asenteeni vei minulta pois mahdollisuuden saada teksteilleni yhtään lukijaa. Palasin siis lopulta siihen ainaiseen kysymykseen, jonka äärellä varmasti jokainen työkseen kirjoittava ihminen kamppailee: kumpi on lopulta tärkeämpää, itse kirjoittaminen (eli usko omaan tekstiin) vai että tekstit tulevat luetuksi? Koska seuraava kolumnini olisi viimeinen, leikin ajatuksella, että voisin kirjoittaa ihan mistä tahansa, enää ei olisi väliä lukisiko sitä kukaan vai ei. Dance like no one’s watching.
”En ole koskaan aiemmin menettänyt ystävää, en tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu.”
Kesken tanssin rakas ystäväni menehtyy äkillisesti. Musiikki vaimenee, valot sammuu. Suru on lamaannuttava, puristuu vanteeksi rinnan ja vatsan ympärille. On myös lapseni syntymäpäivä, hän on odottanut kuusivuotisjuhliaan viikkojen ajan, päätän kertoa tapahtuneesta myöhemmin. Levitän serpentiiniä, puhallan ilmapalloja, koristelen kakkua, pidättelen itkua. Neljän lapsen ilon ja riemun keskellä kaikki tuntuu hetkittäin normaalilta mutta todellisuus puskee pintaan – maailma ei ole enää ikinä sama.
Valvon myöhään yöhön, katson ystäväni valokuvia, kuulen hänen naurunsa, yritän ymmärtää tapahtunutta. Olen tuntenut hänet koko elämäni, enkä ole koskaan aiemmin menettänyt ystävää, en tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu.
Aamulla kaupunki on tiheän sumun peitossa, matkalla päiväkotiin lapsi kysyy aionko itkeä koko päivän. Sanon etten tiedä, täytyy myös kirjoittaa yksi kolumni valmiiksi.
