Suomi on selvinnyt Venäjän naapurissa osin siksi, että emme muistele pahalla ääriliikkeitä, jotka ovat osallistuneet maan rakentamiseen

Suomi on 1800-luvulta asti selvinnyt pienenä Venäjän rajamaana ällistyttävän hyvin, vaikka jo maan itsenäistymiseenkin liittyi raaka ja verinen sisällissota. Vieläpä sellainen, jossa Saksan keisarikunnalla oli merkittävä rooli. Neuvosto-Venäjänkin kanssa piti peräti tehdä rauha 1920.

Selviytymisen taustatekijöitä on epäilemättä paljon, mutta erääksi sopii epäillä kykyä antaa uhkaavien ääriliikkeiden sulautua yhteisen maan rakentamiseen muistelematta kovin pahalla menneitä. Tähän liittyen osalla kansalaisista aika kultaa muistot ja silottelee puuterilla piiloon suuriakin arpia.

1970-luvun neuvostokommunismia myötäillyt taistolaisuus kummittelee enää melko haaleana haamuna joidenkin siitä kärsineiden muistoissa. Vieläkin perusteellisemmin on unohdettu osaa edeltäneestä sukupolvesta ravistellut fasismin kummitus.

Olen kuullut korkeastikin koulutettujen sokeana uskomuksena, ettei Suomessa edes ollut fasisteja. Kun TV-sarjassa Pimeän puolella oli vuonna 2010 yhdessä jaksossa kuvattu pappi ja poliitikko Elias Simojoen elämäntarina, kuulin paheksuntaa siitä, että hänestä olisi ”koetettu tehdä joku ihme fasisti”.

Moneen eläessään ehtinyt Simojoki oli kuitenkin sekä aseellisia väkivaltaisuuksia organisoineen Lapuan liikkeen aktivisti että Isänmaallisen kansanliikkeen, IKL:n kansanedustaja. Puolue määritteli itse itsensä fasistiseksi, ja sen toimistossa työskenneltiin Italian sisarpuolueen johtajan, Il Ducen eli Benito Mussolinin rintakuvan varjossa. Puolue piti innolla yhteyttä myös Saksan natsipuolueeseen, ja ilmensi ohjelmassaan avoimesti lähes kaikkia fasismille ominaisiksi määriteltyjä arvo- ja. Simojoki itse tuki Viron fasistien valmistelutyötä Konstantin Pätsin hallituksen aseellista kumoamista varten.

Jotain kertoo sekin, että kokoomukseen kuulunut arkkipiispa ja pääministeri Ingman nimitteli Simojokea murhaprofeetaksi. Kun IKL:n kansanedustaja Paavo Susitaival oli rintamalle hakeutuneena upseerina haastattelussa talvisodan Raatteen tiellä, ihaileva ulkomainen lehdistö kyseli myös puoluekantaa. ”I am a fascist”, ilmoitti Susitaival luontevasti.

Onkin syytä ymmärtää, ettei termi vielä tuolloin mitenkään liittynyt mielikuviin kansanmurhista ja hävityksestä. Se oli puoluekanta muiden joukossa, ja itse Mussolini ilmaisi ihailunsa ruotsalaisen sosialidemokratian saavutuksille sen luotua 1930-luvulla hyvin yhtenäisen kansakunnan.

Sodista hengissä säilyneessä Suomen vähäisessä sivistyneistössä oli huomattava määrä saman hengen lapsia, joten heidät oli pakko sovittaa yhteiskunnan korkeisiin asemiin muun muassa piispoina, professoreina ja korkeina neuvoksina. Suomalaisessa SS-pataljoonassa palvellut toimi puolustusministerinä 1966–70. Miksi ei olisi?

Ehkäpä verisillä vallankumouspuheillaan uhonneiden taistolaisten hiljainen hyväksyminen osaksi koneistoa oli tämän luonnollista kertaamista.