Lauta! huudettiin Anu Kankarjärvelle koulussa eikä se unohdu – Miksi pieniä rintoja yhä pidetään huonompina kulttuurissamme?
Anu Kankarjärvi suri ja häpesi vuosia pieniä rintojaan, vaikka kuinka yritti ajatella, ettei rintojen koolla ole väliä. Tutkimusten mukaan moni nainen tahtoisi isommat rinnat.
Yksiön nurkassa Anu Kankarjärvi veti paidan päänsä yli. Hän riisui myös rintaliivit ja asetteli vaatteet tuolille. Anu tiesi olevansa altis yllytyksille. Tänään piirre oli vienyt hänet mukavan taiteilijan työhuoneena toimivaan yksiöön.
Taiteilija aikoi tehdä Anun rintakehälle maalauksen ja ikuistaa sen portfolioonsa. Pyyntö ilmoittautua malliksi tuli vastaan sosiaalisessa mediassa. Anu hihkaisi viestillä nopeasti, että minä, vaikka ei ennestään tuntenut taiteilijaa.
Ennen työhön ryhtymistä taiteilija oli tarjonnut jään rikkomiseksi teetä ja jutustelua. Siveltimeen tartuttuaan hän vaikutti etenevän määrätietoisesti. Anun iholle alkoi syntyä siipensä levittäneen linnun ääriviivat.
Sen sijaan mallin mielessä käväisi epävarmuus. Anu huomasi katselevansa itseään ulkopuolelta, kuten romaanien päähenkilöt eteensä ilmaantuvissa vaikeissa tilanteissa. Seisoiko tässä todella hän itse, taiteilijan mallina ylävartalo paljaana?
Asiaa oli vaikea uskoa, niin paljon pahaa Anu oli ajatellut rinnoistaan varhaisesta teini-iästä saakka. Vuosia, oikeastaan vuosikymmeniä, kului murheelliseen pyörittelyyn, suruun ja jopa vihaan siitä, miksi omat rinnat eivät olleet isommat.
Ensimmäisen kerran Anu Kankarjärvi, 44, muistaa ajatelleensa rintojaan, tai niiden puutetta, pukuhuoneessa liikuntatunnin jälkeen. Mustasaaren pienessä koulussa Vaasan kupeessa luokkia oli yhdistetty toisiinsa. Anun luokalla koulua kävivät yhdessä vitoset ja kutoset. Eräänä päivänä hän kiinnitti huomiota luokkatoverille kasvaneisiin rintoihin.
Kaveri oli viidennellä. Hänellä oli rinnat.
Anu oli kuudennella, eikä hänellä ollut rintoja. Se tuntui pahalta.
Erityisen pahalta tuntui se, kun yläkoulussa, isommassa oppilaitoksessa Vaasan puolella, pojat alkoivat huudella hänelle, että lauta.
– Jos poikien kanssa tuli erimielisyyttä, lauta oli viimeinen heitto, jolla he kai kokivat saavansa toisen nujerrettua, Anu sanoo.
Huudot saivat Anun kulkemaan hartiat kumarassa, jotta rintakehä ei olisi esillä.
Anu hamstrasi tymäkästi topattuja aleliivejä ketjuliikkeiden rekeistä ja haaveili, että viimeistään parikymppisenä tilillä olisi riittävästi rahaa rintaleikkausta ja silikoni-implantteja varten.
– Ajattelin, että silikonit ovat minulle ainut ratkaisu.
Parikymppisenä haave jäi kuitenkin toteuttamatta pitkälti rahanpuutteen takia, mutta muitakin syitä oli. Anu oli 18-vuotias, kun hänen siskonsa sai lapsen. Anusta tuli vauvan kummi.
– Siitä lähtien halusin lasta. Ajattelin, että imetys ehkä onnistuisi paremmin luonnollisilla rinnoilla.
”Kaikki eivät halua olla puolisonkaan edessä ilman rintaliivejä.”
Suurempien rintojen lisäksi Anulla oli vuosikausia toinenkin toive: kunpa kukaan ei huomaisi hänen rintojaan.
– Olen jollakin tavalla ymmärtänyt ajatella, että mitä väliä rintojen koolla on. Onhan se myös herranjestas näkynyt, ettei minulla ole isoja rintoja. Silti häpeilin asiaa myös kavereiden seurassa.
Kolmekymppisenä kahden lapsen äitinä hän käänsi edelleen muille selän riisuutuessaan saunan pukuhuoneessa ystävien illanvietossa. Ja jos puhe kavereiden kanssa kääntyi imettämiseen, parhaisiin urheiluliiveihin tai hyvään asiakaspalveluun alusvaateliikkeessä, Anu pysytteli hiljaa ja toivoi, että aihe vaihtuisi.
Anu on kokenut, että omien pienten rintojen hyväksyminen on vaatinut henkistä työtä vuosien ajan. Eikä se ole mikään ihme, sillä erikokoisiin rintoihin liittyy ulkonäkönormeja, jotka aiheuttavat monille paineita.
Aloitetaan perusasioista. Ulkonäkönormit ovat helpommin sanottuna ulkonäkösääntöjä, jotka vallitsevat yhteiskunnassamme ja jotka pitäisi kyetä täyttämään.
– On paljon erilaisia ulkonäkösääntöjä, joihin erityisesti naisten pitää mukautua. Ja vaikka sanon, että naisten, se ei tietenkään poissulje miesten ulkonäköpaineita, sanoo taloussosiologian väitöskirjatutkija Anna Grahn Turun yliopistosta.
Hän on perehtynyt ulkonäkönormeihin, erityisesti urheilun maailmassa.
Tutkimuksissa on todettu, että ulkonäköön liittyvää työtä, eli erilaista laittautumista tai vaikka kauneusleikkauksia, odotetaan juuri naisilta. Miehet saavat ulkonäkötyöstään erityishuomiota, mutta he eivät naisten tavoin synnytä sosiaalista paheksuntaa, jos tämä työ on jäänyt tekemättä.
Eräs naisia koskevista ulkonäkönormeista on feminiinisyyden eli naisellisuuden ihanne, Grahn sanoo.
Tuskin lieneekään erityinen sattuma, että suomalaisista naisista vähän yli puolet on tyytymättömiä rintoihinsa. 41 prosenttia tahtoisi kookkaammat rinnat kuin itsellä on. Luku kävi ilmi psykologian tohtorin Monica Ålgarsin väitöstutkimuksessa vuonna 2012.
Samankaltainen tulos saatiin hiljattain kansainvälisesti. Brittiläisen Anglia Ruskin -yliopiston johtamassa tutkimuksessa selvitettiin vuonna 2020 ihmisten tyytyväisyyttä rintoihinsa. Se yhdisti tuloksia eri tutkimuksista, joissa vastaajia oli kaikkiaan suomalaisen kunnan verran, 18 000 naista 40 eri maasta.
Naisista 71 prosenttia kertoi olevansa tyytymättömiä rintoihinsa. Jälleen suuri osa, 48 prosenttia, toivoi nimenomaan isompia rintoja.
– Feminiinisyyden ihanne on ollut olemassa pitkään. Ihmisestä pitää ikään kuin pystyä tunnistamaan, että kyseessä on naisoletettu henkilö, Grahn selittää.
Ihanne pilkahtelee näkyviin siellä täällä – esimerkiksi kauppojen valikoimissa, yhteiskunnassa ja kulttuurissa.
Anu Kankarjärvi kasvoi Mustasaaressa Vaasan kupeessa. Edes teinivuosinaan 1990-luvulla hänellä ei ollut vaikeuksia löytää vaasalaisten kauppojen valikoimista topattuja rintaliivejä.
Edelleen tilanne on itse asiassa päinvastainen: jos haluaisi kokonaan toppaamattomat liivit, joutuu rekkejä monesti plaraamaan huolella. Ne kun on täytetty lukuisilla topatuilla liiveillä.
Teininä Anu katsoi televisiosta 1990-luvun hittisarjaa Baywatchia. Sen tähti oli ”povipommin” tittelin suomalaisissakin lehdissä saanut Pamela Anderson. Mukana tarinassa oli myös fiktiivinen hahmo Stephanie, jonka näyttelijällä oli muita sarjan näyttelijöitä pienemmät rinnat. Roolitus oli selkeä, teinikin sen huomasi.
– Hän ei ollut miesten keskuudessa niin suosittu kuin muut, Anu muistaa.
Rintojen koko ja muoto määräytyvät pitkälti geenien ohjaamana.
Viime aikoina normit ovat muuttuneet esimerkiksi siltä osin, että laihuuden ihanteen rinnalle on noussut lihaksikkuuden ihanne. Se ei silti ole tyystin pyyhkinyt tieltä pois muita ihanteita. Fitnessurheilun maailma on esimerkki siitä, kuinka ristiriitaisia monet yhtäaikaiset normit voivat olla keskenään.
– Fitnesskilpailuja järjestävän kansainvälisen lajiliiton IFBB:n säännöissä sanotaan, että naiskehonrakentajien täytyy näyttää feminiinisiltä. Yleensä se realisoituu paitsi hiuksilla ja vahvalla meikillä myös rinnoilla. He hankkivat silikonit, koska treenaamisen vuoksi kehosta lähtee rasvamassaa, ja rinnat ovat osittain rasvaa, tutkija Anna Grahn sanoo.
Jos tutkitusti 71 prosenttia naisista on tyytymättömiä rintoihinsa, niin plastiikkakirurgian erikoislääkärin Elena Surcellin vastaanotolla käyvistä rintapotilaista tyytymättömiä on karusti sanottuna sata prosenttia.
Surcel tekee Helsingin yliopistoon väitöstutkimusta rintojen kehityshäiriön kirurgisesta hoidosta ja sen vaikutuksesta elämänlaatuun. Lisäksi hän tekee rintojen leikkauksia yksityisellä puolella – muillekin kuin heille, joilla on rintojen kehityshäiriö.
Itsensä pienirintaisiksi kokevat kertovat Surcellille, että tuntevat olevansa ennen kaikkea vähemmän naisellisia kuin muut. Se tuottaa sosiaalisia paineita ja häpeää.
– Saunailloissa ei haluta näyttäytyä ilman vaatteita. Kaikki eivät halua olla puolisonkaan edessä ilman rintaliivejä. Omaa kehoa vertaillaan toisten kehoihin, Surcel kertoo.
Kookkaat rinnat ovat kuvastaneet kulttuurihistoriassa hedelmällisyyttä. Näin on siitä huolimatta, ettei luotettavaa tutkimustietoa ole rintojen todellisesta yhteydestä hedelmällisyyteen, Surcel kertoo.
– Tällaiset primitiivireaktiot voivat edelleen olla taustalla, jos kookkaat rinnat koetaan jollain lailla pienempiä paremmiksi. Eri kulttuureissa tosin on keskenään erilaiset esteettiset näkemykset tästäkin asiasta.
Rintojen koko ja muoto määräytyvät pitkälti geenien ohjaamana. Ihmisen paino vaikuttaa niihin jonkin verran. Rinnan rakenteesta osa on rasvaa. Mitä enemmän kehossa on rasvaa, sitä kookkaampi rinta saattaa olla. Rintojen kehitykseen voivat vaikuttaa myös lapsuuden ja nuoruuden hormonihäiriöt.
Rintojen koko vaikuttaa terveyteen sekä välillisesti että suoraan. Tyytymättömyys rintoihin saattaa aiheuttaa paitsi henkilökohtaista kärsimystä myös terveyseroja: Mikäli ihminen ei ole tyytyväinen rintoihinsa, niihin koskeminen voi tuntua vaikealta. Silloin ei välttämättä tutki rintojaan säännöllisesti, eikä havaitse niissä tapahtuneita muutoksia.
Tuoreen kansainvälisen tutkimuksen mukaan rintojaan tutkivatkin vähiten todennäköisesti he, jotka olivat niiden kokoon tyytymättömiä.
Toisaalta suuremmat rinnat voivat tuoda elämään enemmän terveyshaittoja kuin pienet. Voi tulla kipuja, tai liikunta voi tuntua ikävältä. Suurissa rinnoissa on myös enemmän kudosta, johon rintasyöpä saattaa kehittyä.
Elena Surcellin vastaanotolla käy myös suuririntaisia ihmisiä, jotka toivovat rintojen pienennystä.
– He kertovat fyysisistä haitoista, kuten niska- ja selkäkivuista, päänsäryistä, ihon hiertymistä ja hankaumista. Mutta he puhuvat myös siitä ei-toivotusta huomiosta, jota kookkaista rinnoista helposti saa. Kumpi nyt on parempi tilanne, pienet vai isot? Vaikea sanoa.
Ulkonäkönormeissa ei olekaan kyse yksittäisten sääntöjen noudattamisesta vaan pitkästä listasta normeja, jotka tulisi täyttää kaikki tyynni.
Vaikka ihmisellä esimerkiksi olisikin isot rinnat, keho ei normien mukaan saisi olla muutoin iso, tutkija Anna Grahn huomauttaa.
– Toisin sanoen vyötärö-lantiosuhteen tulisi olla tietynlainen.
Rinnat eivät myöskään saisi olla ”liian isot”. Tässä vaiheessa Grahn huokaisee.
Ulkonäöstä tulee jatkuvasti sekä sanallista että sanatonta palautetta erilaisen vuorovaikutuksen ja vertailun kautta. Moni käyttää päivistään ison osan miettimällä, miltä pitäisi näyttää. Vastausta etsitään katsomalla vertaisia ja toisaalta julkista kuvastoa.
– Sosiaalipsykologiassa on peiliminän käsite: peilaamme itseämme jatkuvasti toisiin ja katsomme, millaisia reaktioita saamme, kun vaikkapa näytämme tietynlaiselta, Grahn sanoo.
Ulkonäöstä saatu palaute vaikuttaa pitkään. Ja vaikka palaute olisi kehu kivalta näyttämisestä, vie se ajatukset ulkonäköön.
– Äkkiseltään voisi ajatella, että kielteisen palautteen väheneminen olisi hyvä asia kaikkien hyvinvoinnin kannalta. Mutta itse asiassa kaikki ulkonäöstä annettu palaute ohjaa meitä miettimään ulkonäköä.
Epäsuhtainen. Vääränlainen. Liian pieni ylhäältä, liian leveä alhaalta. Kuva omasta kehosta ei ollut vuosikymmeniin mairitteleva, Anu Kankarjärvi myöntää. On vaikea silti sanoa, mistä se tarkalleen johtui.
– Kyllähän se lähti mielikuvasta, että miehet tykkäävät isommista rinnoista. Mutta mitä hittoa? Itsehän minun pitäisi tykätä kehostani, eikä ajatella sen kelpaamista muille.
Anu tapasi miehensä ja lastensa isän 20-vuotiaana. Pari on ollut yhdessä siitä lähtien. Viime juhannuksena tuli täyteen 23 yhteistä vuotta.
– Varmasti yksi eheyttävä tekijä minulle on ollut se, että hän ei ole koskaan moittinut rintojani. Mutta tällainen asia on enemmän oman pään sisällä. Ihminen itse arvottaa itseään.
”Oli käännekohta uskaltautua toisen silmien alle.”
Vartalomaalaus oli Anulle tärkeä käännekohta. Sitä ei ehkä olisi koskaan tapahtunut, ellei Anu olisi pikkuhiljaa vuosien varrella alkanut kiinnittää huomiota mielensä uskomuksiin.
Ensin hän huomasi työnsä kautta, että ihmisillä on erilaisia rahaan liittyviä uskomuksia, joista monet syntyvät jo lapsuudessa. Sitten Anu heräsi myös kehoon liittyviin uskomuksiin. Hän ymmärsi, kuinka syvälle ajatuksiin koululaisena kuullut lauta-huutelut olivat imeytyneet, ja alkoi kiinnostuneena lukea tunnelukoista kertovia tietokirjoja.
Myös julkinen keskustelu kehojen moninaisuudesta on auttanut Anua ymmärtämään, ettei ole olemassa yhtä normaalia, josta hän niin pitkään koki poikkeavansa. Nykyään hän kokee olevansa sinut kehonsa kanssa.
– Hyväksyn itseni tällaisena kuin olen.
Omille teini-ikäisille pojilleen hän on painottanut, ettei kenenkään toisen ulkonäköä välttämättä tarvitse kommentoida millään tavalla. Tai ainakin on parempi olla hiljaa, ellei ole mitään hyvää sanottavaa.
Vartalomaalaus oli ensimmäisiä kertoja, kun Anu koki uskaltavansa tulla oikeasti näkyväksi kehonsa kanssa. Maalaus oli Anusta kaunis, ja taiteilijan tekemä lintu sopi vapautumisen teemaan.
– Mutta rehellisesti sanottuna muistan toivoneeni siipien peittävän rintani, jotta ne olisivat olleet vähemmän näkyvillä. Lopulta oli sitten iloinen olo, että sen tein, ja tyytyväinen, että pystyin. Oli käännekohta uskaltautua toisen silmien alle. Mietin heti, että julkaisen maalauksesta someen kuvan.
Hän julkaisi kuvan sosiaalisen median kanavissaan viime keväänä.
Anu naurahtaa.
– Siinä tosiaan kesti vielä kuusi vuotta, että uskalsin tehdä sen.
