En osaa enää kuvitella elämää ilman lapsia – Jos olisin nuorempi, olisin ehkä epäröinyt perheen perustamista, sillä ajan henki tarttuu

Tuttavapiirimme ensimmäiset lapset syntyivät kuutisentoista vuotta sitten. Muistan, miten vuosien 2006 ja 2007 aikana uutisia perheenlisäyksestä alkoi yhtäkkiä vain tupsahdella joka puolelta. Meille on tulossa vauva, meitä on syksyllä kolme, perheessämme on ollut orgaanista kasvua, meidänkin pitää ehkä pian etsiä isompi asunto. Tavat ilmoittaa asiasta vaihtelivat, mutta kaikissa oli sama sisältö. Ilmoitettiin tapahtuneesta, ei kertaakaan siitä, että mekin on käyty miettimään, pitäisikö hankkia lapsia vai ei, laskemaan plussia ja miinuksia. Varmasti asiaa oli perheissä harkittu perusteellisestikin, mutta pohdinta asian ympärillä oli yksityisempää kuin tänä päivänä.

Olimme tuolloin kolmekymppisiä, ja näin jälkikäteen on helppo ymmärtää, miksi ilmoittelimme toisillemme valtavasta elämänmuutoksesta, joka odotti kuukausien päässä, emmekä siitä, että asiaa on käyty miettimään mutta päätöstä ei ole vielä tehty. Yksi aikakausi loppui juuri vuoteen 2007, jo seuraava suisti Suomenkin taantumaan ja silppusi työurat ja -suhteet. Kultapossukerhomme ehti saada työt ja asunnot ennen kuin epävarmuudesta tuli normaali. Varmuudessa on helpompi tehdä isoja päätöksiä. Tai tehdä loppuelämään vaikuttavia ratkaisuja edes ilman sen kummempaa päätöksentekoa. Sukupolvi vaikutti tähänkin: vaikka suuret ikäluokat synnyttivät pieniä ikäluokkia, olimme heidän lapsinaan kiinni ikäpolvessa, joka ei varsinaisesti ollut tulosta puntaroinnista.

Kahden teinin vanhempana en tietenkään enää osaa kuvitella elämää ilman heitä, mutta jos olisin nuorempi, miettivämpi suhtautuminen lasten hankintaan olisi varmuudella uinut meidänkin keskusteluihin siinä vaiheessa, kun perheemme oli kaksihenkinen. Ajan henki tarttuu, vaivihkaakin, aivan samalla tavalla kuin lihansyönnin vähentäminen tai muoti, jota ei edes tarvitse seurata ennen kuin huomaakin halunneensa päälleen samanlaisia vaatteita kuin muillakin on.

En osaa sanoa, millaisiin lopputuloksiin keskusteluissa olisi päädytty. Mietin tätäkin asiaa, kun luin Kjell Westön tuoretta romaania Molly & Henry, joka kertoo näyttelijän ja toimittajan rakkaudesta välirauhan aikana. Päähenkilöt ovat voimakenttien välissä, on heidän suhteensa sekä tekijät sen ulkopuolella, ennen muuta intohimoinen suhde omaan työhön. Rakkaus ei voisi ikinä olla heidän ainoa elämänsisältönsä, siihen he olivat molemmat liian kunnianhimoisia, Westö kirjoittaa.

Lause jäi mieleen, sillä se aukesi laveasti. Rakkaus varmastikin tarkoitti heidän kahden välistä rakkautta, mutta olisiko tilanne ollut toinen, jos rakkaudella olisi ollut toinen, jaloissa pyörivä, kohde? Onko rakkauden rajoista, määrästä ja mahdollisuuksista kylliksi ymmärrystä, jos katse rajautuu vain jo olemassa olevaan suhteeseen. Olisiko kunnianhimo ollut liiallista sittenkin, jos he olisivat olleet perhe?

Lauseen toinen suunta on juuri kunnianhimossa, ja luulen, että juuri tämä suunta painoi lauseen mieleeni. Olenko ymmärtänyt oman kunnianhimoni olevan niin maltillista, että se on saanut perustamaan perheen? Onko aina ollut kokemus siitä, että ei ole olemassa suurta missiota, joka juuri minun on hoidettava, elämäntehtävää? Luultavasti on juuri näin, ei ole ollut sellaista voimaa, joka olisi vetänyt aina vain kotoa luokseen, intohimoa, jota kohti on mentävä. Luultavasti olen ajatellut, että yhden sijasta on monta hommaa, työt, perhe ja sähly. Näin ajattelen yhä.

Kaiken tämän jälkeen luin kiinnostuneena somevaikuttaja Jenni Rotosen artikkelin siitä, millaisen puntaroinnin hän on lapsen hankkimisesta käynyt, pitkin matkaa yksin ja viimeisimmäksi puolisonsa kanssa. Artikkeli näyttää lastenhankkimisnormin, joka oli nykyistä vahvempi vielä sukupolveni ollessa perheenperustamisiässä, kyseenalaistamattomuuden ja voiman. Yhtä lailla kuin normi on voimakas, on sen purkaminen hidasta ja henkilökohtaista, vaikka syntyvyystilastot näyttävät muutoksen. Samaan aikaan juuri se on asia, joka pelkkiä tilastoja katsoessa helposti unohtuu. Tilastot ovat vain koonti lukemattomista henkilökohtaisista päätöksistä.