Vaikuttaja Jenni Rotonen luuli haluavansa lapsen, sitten seuraaja antoi poikkeuksellisen vinkin – Näin hän päätti, ettei lasta tulisi

Aivan kuin joku olisi räpsäyttänyt valot päälle ensimmäistä kertaa. Olin ehkä 25, kun reilu kolmekymppinen sinkkuystäväni pohti ääneen omaa tilannettaan. Hän kertoi pyrkineensä tekemään rauhan sen ajatuksen kanssa, että lapsihaaveet eivät kenties hänen kohdallaan koskaan toteutuisi.

Syvällä sisimmässäni olin shokissa: miksei kukaan ole kertonut, että noinkin voi käydä? Samaan aikaan tunsin häntä kohtaa suurta kunnioitusta ja sain mielenrauhaa katsellessani, miten mukavaa ja täyttä elämää hän eli ihan itsekseen. 

Nykyään ystäväni on aviossa ja yhden lapsen onnellinen äiti, mutta aikanaan käymämme keskustelut nakersivat normittuneita tulevaisuusnäkymiäni.

Olin alle kaksivuotias, kun pikkuveljeni syntyi. Hoidin ylpeänä omaa vauvanukkea samalla, kun äiti huolehti pikkuruisesta veljestäni. Tasapuolisuuden nimissä mainittakoon, että toinen suosikkileluni oli formula-auto – elettiinhän Keke Rosbergin kulta-aikaa.

Vaikka minulle annettu malli tyttöydestä oli leluineen ja leikkeineen jo pienenä monipuolinen ja salliva, ajatusta äitiydestä en kyseenalaistanut koskaan. Perinteisessä ydinperheessä kasvaneelle oli selvää, että avioliitto ja lapset kuuluivat onnellisen elämän rakennuskaavaan. Kaikilla aikuisilla ympärilläni oli lapsia, ja jos ei ollut, se oli tragedia, josta kuiskuteltiin hienotunteista myötätuntoa tavoitellen selän takana.

Mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän asian ympärillä leijui kysymysmerkkejä. Tuntisinko vauvakuumetta koskaan? Kohtaisinko lopulta sellaista ihmistä, jonka kanssa asiaa voisi yhdessä edes pohtia? Vai tulisiko ikä vastaan niin, että päätös ei lopulta olisi enää omani?

Lopulta löysin itseni tilanteesta, jossa minulla on tasapainoinen parisuhde ja lapsen saaminen sekä biologian että elämäntilanteen puolesta mahdollista, mutta en ollutkaan enää varma, halusinko sitä. En silti tunnista itseäni siitä vapaaehtoisen lapsettomuuden narratiivista, jossa lapsettomuus on selkeä ja kristallinkirkas päätös.

Todennäköisesti päällimmäinen syy, miksi lasta ei sylissäni jo ollut, oli yksinkertaisesti huono menestykseni parisuhdemarkkinoilla. Perheenlisäys ei ollut tuntunut millään tavalla ajankohtaiselta asialta tyngiksi jääneissä suhteissani. Nuorena on kuitenkin helppo luottaa siihen, että haparoinnista ja harha-askelista huolimatta kurssi lopulta vie kohti juuri niitä asioita, joita elämässä nyt vain kuuluu tavoitella.

Kun 35-vuotiaana keräilin itseäni taas yhden eron jäljiltä, tajusin viimeistään, ettei välttämättä tulisi olemaan pelkästään oma valintani, miten tässä käy. Tietoisuus oman hedelmällisyyden rajallisuudesta oli kuin harmaa pilvi, joka seurasi kaikkialle. Sen tiesin jo tuolloin, että itsellinen äitiys ei ole minua varten.

Päätin heti eron jälkimainingeissa lähestyä asiaa pragmaattisesti eli selvittää, missä biologisesti mennään. Marssin klinikalle tutkituttamaan hedelmällisyyteni. Sittenpä se selviäisi, kannattaisiko tässä jo (tai enää) stressailla. 35-vuotiaan munasolut eivät yleensä enää ole priimaa pakastettavaksi, ja 10 000 euron hinta siitä lystistä kannusti muutenkin harkitsemaan kahteen kertaan.

Tutkimustulosten saavuttua (ei mitään hälyttävää) päätin yhä jättää asian herran haltuun ja palata sormet ristissä deittailun pariin.

Enemmän kuin lasta olen aina kaivannut rinnalleni toista aikuista, jonka kanssa voisi jakaa arjen iloineen ja suruineen. Tämä toive määritteli myös prioriteettejani deittailumaailmassa. Halusin kuitenkin pitää myös portin äitiyteen avoinna. Niinpä huomasin passaavani kaikki, jotka selvästi tiesivät, etteivät halua lapsia. Samoin ruksia saivat ne, joille ajatus mahdollisesta lapsesta siinsi kaukana tulevaisuudessa – minun munasarjani kasvaisivat todennäköisesti siinä vaiheessa jo hämähäkinseittejä.

Tässä vaiheessa olin vielä enemmän kallellaan ajatukselle lapsesta, mutta ennen kaikkea toivoin, että päätös mahdollisesta jälkikasvusta tehtäisiin yhdessä toisen ihmisen kanssa.

Syksy 2019

Lopulta lykästää. Jo Tinder-profiili herättää vahvan tunteen, että tämä se nyt voisi olla. Spontaanien ensitreffien jälkeen intuitio värisee entistäkin voimakkaammin. Hattaraisten tuntemusten keskellä harmaa pilvi seuraa kuitenkin mukana.

En halua säikäyttää uutta ihmistä ja tukahduttaa nupullaan olevaa suhdetta lähtökuoppiinsa vakavilla puheenaiheilla liian aikaisin. Silti päätän olla järkevä aikuinen ja ottaa aiheen varovaisesti esiin jo toisilla treffeillä. Olisi turha pitkittää tätä ja tehdä kaikesta vain itselle vaikeampaa, jos osoittautuisi, että toisen toiveet ja suunnitelmat tulevaisuudelle ovat aivan erilaiset kuin minulla. Keskustelua vauhdittaa liki kymmenen vuoden ikäero: tuntuu tärkeältä, että minua nuorempi kumppani ymmärtää ikäni luomat raamit ja rajoitteet.

Onnekseni hän ei säikähdä. Lapsipohdinnat jatkuvat lopulta useammankin vuoden – yhdessä.

Kevät 2020

Jokin minussa muuttuu, kun maailma pysähtyy pandemian äärellä. Pakon edessä pysähdyn itsekin ja huomaan, että omat tarpeet ovat tulleet arjen kiivaassa pyörityksessä jo pitkään laiminlyödyiksi. En tunnista itseäni tuttua arkea ja sosiaalisia rientoja kaipaavien murheista vaan havahdun siihen, miten ihanaa onkaan olla ihan omassa rauhassa. Sosiaalisena introverttina olen unohtanut, miten paljon todellisuudessa kaipaan omaa aikaa ja palautumista sosiaalisista tilanteista.

Samaan aikaan ystäväpiirissäni on meneillään todellinen vauvabuumi, ja tajuan vähitellen olevani lapsettomana omassa kuplassani häviävän pientä vähemmistöä. Iloitsen ystävieni vauvauutisista, mutta vauvakuumemittarini ei värähdä vähääkään. Pikemminkin ajatus omasta lapsesta tuntuu hyvin etäiseltä. Kaiketi ensimmäistä kertaa kyseenalaistan, olisiko minusta sittenkään äidiksi. Haluanko sitä edes? Ajatus siitä, että olisin sidottu pieneen, minusta riippuvaiseen ihmiseen, tuntuu lähinnä ahdistavalta. Vaikka lapsella omassa tapauksessani olisi toinenkin vanhempi sekä muita turvallisia aikuisia ympärillään, ensimmäistä kertaa peilaan valintaa myös omiin voimavaroihini. Niin paljon hyvää kuin lapsi voisikin tuoda mukanaan, vanhemmuus väistämättä pitäisi sisällään myös sellaisia puolia, jotka eivät välttämättä tue omaa hyvinvoin­tiani. Tuntuu helpottavalta havahtua valinnan mahdollisuuteen: minulla tosiaan on myös mahdollisuus olla vapaaehtoisesti asettamatta itseäni siihen tilanteeseen.

Silti ajatus lapsesta ”sitten joskus” kytee edelleen mielessäni.

Loppukesä 2020

Seurustelua on takana vajaa vuosi, kun päädymme uudelleen lapsiaiheen äärelle. Kumppanini kysyy varovaisesti, onko ympärillä vellova vauvabuumi herättänyt minussa jonkinlaisia paineita. Ei ole, mutta totean olevani jatkuvasti tietoisempi ajankulusta. 37-vuotissyntymäpäiväni häämöttää enää kuukausien päässä. Ja se pirun harmaa pilvi ei jätä minua rauhaan.

Kertaamme puolison kanssa suhteen alkumetreillä hahmoteltua aikajanaa, ja kumppanini taitaa ensimmäistä kertaa kunnolla havahtua tilanteen realiteetteihin. Nähdessäni kauhun välähdyksen hänen silmissään ehdin jo miettiä tämän asian koituvan sitten kuitenkin suhteen kohtaloksi.

Muutaman päivän jälkeen kumppanini sanoo pitävänsä tärkeänä, että ehdimme elää yhteistä arkea kunnolla ennen näin valtavan päätöksen tekemistä. Pakoon pötkimisen sijaan hän ehdottaa, että alkaisimme ottaa konkreettisia askeleita eteenpäin ja muuttaisimme yhteen. Sillähän se selviäisi, miten yhteiselomme sujuu. Sovimme, että pohtisimme kumpikin tahollamme lapsiasiaa ja yrittäisimme päästä jonkinlaiseen selkeyteen edes omien ajatustemme kanssa uuteen vuoteen mennessä.

Talvi 2020–2021

Vuoden 2021 kynnyksellä löydämme itsemme googlaamasta: ”Kummat ovat onnellisempia elämässä: lapselliset vai lapsettomat?” Vastausten kysyminen internetiltä kertonee, miten hakoteillä yhä olemme koko homman suhteen. Googlailun tulos: tutkimukset ilmeisesti ovat lievästi enemmän kallellaan siihen suuntaan, että lapsettomat keskimäärin ovat elämässä onnellisempia. Uskoo, ken haluaa.

Yhteenmuutto on syventänyt yhteyttämme ja sujuva yhteis­elo tuonut varmuutta suhteeseen. Lapsipohdintoja se ei silti ole kirkastanut.

Olen sivunnut aihetta jossakin yhteydessä julkisesti, ja aivan tuntematon ihminen yhtäkkiä lähestyy minua somessa neuvon kera. Pyytämättä jaetut neuvot, varsinkaan näin henkilökohtaisissa asioissa ja täysin tuntemattomilta, ovat yleensä pikemminkin uhka kuin mahdollisuus, mutta tämä vinkki kuulostaa viisaalta.

Someseuraaja ehdottaa seuraavaa: ”Jos olet epävarma, haluatko lasta, tee se päätös. Päätä, että valintasi on ei, ja kokeile elää asian kanssa puoli vuotta. Puolen vuoden päästä todennäköisesti ajatus on kirkastunut, tuntuuko päätös oikealta vai ei.”

Teemme puolisoni kanssa pitkien keskusteluiden jälkeen hiukan yllättäen alustavan päätöksen, että meille ei tulisi lasta. Suhtaudumme päätökseen kuin koeaikana, joka antaisi tilaa vielä perääntyä.

Emme kerro sopimuksestamme ulkopuolisille tässä vaiheessa, mutta keskinäiset keskustelumme jatkuvat edelleen. Yritämme puntaroida asiaa kaikista mahdollisista ja mahdottomista näkökulmista.

Päällimmäisenä keskusteluissa toistuu kysymys, lisäisikö lapsi merkittävästi tyytyväisyyttämme elämään. Millä tavalla elämä lapsen myötä muuttuisi? Mitä hyvää vanhemmuus voisi tuoda mukanaan? Mistä mahdollisesti joutuisimme luopumaan? Miltä elämä voisi näyttää lapsen kanssa tai ilman sitten 15 vuoden päästä? Entä 30 vuoden päästä?

Meillä tuntuu olevan kaikki niin älyttömän hyvin. Ja lapsen saamisessa arveluttavinta on juuri se valtavan suuri muutos ja vauva-ajan sitovuus, uupumus ja kuormitus myös parisuhteelle. Yritämme tietoisesti ajatella asiaa vauva- ja taaperovuosia pidemmälle. Luopuisimme myös elämästä, johon kuuluisivat aikuiset lapset sekä mahdolliset lapsenlapset.

Myös puolison ikä tuo pohdintoihin oman mausteensa. Siinä, missä minun ystäväpiirissäni on paljon monen ikäisiä lapsia ja minä itse lapsettomana enää harvinainen poikkeus, puolisoni tilanne on toinen.

Uskon, että minulla on ystävieni ruuhkavuosiarkea sivusta seuranneena melko realistinen käsitys, millaista lapsiperheen elämä on – hyvässä ja pahassa. Puolisoni taas on oman kuplansa ensimmäisiä tällaisten päätösten äärellä, joten vertaistukea tai elämänkokemusta näiden teemojen parista ei läheltä oikein löydy.

Haluan puolisoni pohtivan myös tätä näkökulmaa pidemmälle tulevaisuuteen. Nuorten aikuisten tiiviissä ystävä­porukassa elämä ja ajanvietto tulisivat taatusti jonkin verran muuttumaan kymmenen vuoden sisällä, sillä moni hänenkin kavereistaan tulee suurella todennäköisyydellä vielä saamaan lapsia. Miltä tuntuisi ajatus olla oman ystäväpiirinsä ainoa lapseton?

Poden myös jonkin sortin maailmantuskaa. Uutiset ilmastokriisistä ja ääriliikkeiden kanssa flirttaileva poliittinen liikehdintä ympäri maailmaa eivät varsinaisesti lisää lapsensaantihaluja. On ainakin yksi huoli vähemmän, kun ei tarvitse maapallon lisäksi murehtia oman jälkeläisensä tulevaisuutta.

Alkusyksy 2021

Puoli vuotta on kulunut, eikä katumuksen tunne ole noussut pintaan kertaakaan. Se tuntuu merkiltä, että olemme oikeilla jäljillä.

Nimenomaan katumuksella lapsettomuuden vapaaehtoisesti valinneita usein pelotellaan: entä jos valinta alkaakin myöhemmin kaduttaa. Joskus tekisi mieli heittää vastapallo. Se on valtava tabu, mutta maailmassa on myös vanhempia, jotka katuvat lapsen saamista. Kärsijöitä on vain yksi, jos katumusta potee lapseton.

Moni vapaaehtoisen lapsettomuuden valinnut saa osakseen paljonkin tungettelevaa ja holhoavaa kyseenalaistamista. Puolitutut tai tuntemattomatkin saattavat pilke silmäkulmassaan tökkäistä käsivarteen vihjaillen, että viimeistään sopivan kumppanin rinnalla se mieli vielä lopulta sitten muuttuu.

Minulla mieli tosiaankin muuttui – mutta juuri toiseen suuntaan. Vasta nykyisen kumppanini rinnalla olen uskaltanut kyseenalaistaa normin ja kysyä itseltäni, haluanko todella lasta vai onko se enemmänkin asia, jota on vain aina ”kuulunut” haluta.

On olennaista, että tämä päätös on ollut nimenomaan minun ja puolisoni yhteinen – perinpohjaisten pohdintojemme tulos. Toisen kumppanin kanssa olisin saattanut päätyä tyystin toisenlaiseen ratkaisuun.

Kun kerron päätöksestämme exälleni, päädymme hetkeksi peilaamaan omaa mennyttä suhdettamme. Hän arvelee, että jos olisimme yhä yhdessä, meillä todennäköisesti olisi nyt lapsi. Niin luulen minäkin. Ajatus ei kuitenkaan nosta pintaan sen kummempia tunteita. Sellaista elämä vain on: kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Puolen vuoden koeajan jälkeen mieli on päätöksen äärellä vakaa. Silti päätämme tehdä vielä viimeisen testin: kävisin vielä kertaalleen tutkituttamassa hedelmällisyyteni. Millaisia tunteita saattaisi herätä, mikäli kokeet kertoisivat, että aikaikkuna olisi hedelmällisyyden osalta umpeutumassa? Voisiko siinä kohtaa kaikesta vakaudesta huolimatta iskeä viime hetken paniikki?

Testin tulos ei anna aihetta paniikkiin eikä kyllä herätä mitään muitakaan reaktioita. Päätämme pitäytyä jo tekemässämme päätöksessä. Juttelemme asiasta enenevässä määrin myös ystäviemme kanssa. Kukaan ei kyseenalaista valintaamme.

Silti menee vielä lähes puolitoista vuotta ennen kuin uskaltaudun puhumaan asiasta julkisesti suuremman yleisön edessä. Minulla on silti tarve puhua. Olen itse tuntenut jääväni näiden pohdintojen äärellä vaille kaipaamaani vertaistukea.

Talvi 2022–2023

Viimein hetki alkaa tuntua kypsältä puhua vapaaehtoisesta lapsettomuudesta julkisesti. Mieli on päätöksen suhteen rauhallinen, ja tunnen olevani valmis ottamaan vastaan kaiken, mitä vastassa mahdollisesti olisi. Ja uskon, että tällaiselle vähän mutkaisemman polun läpikäyneelle vela-tarinalle olisi keskustelussa tilaa.

Vapaaehtoisesta lapsettomuudesta puhuvat yleensä avoimimmin he, jotka ovat aina tienneet, etteivät halua lapsia, tai joille päätös on ollut helppo ja selkeä. Olen lukenut myös puheenvuoroja ihmisiltä, joiden mieli vapaaehtoisesta lapsettomuudesta on sittenkin matkan varrella muuttunut, ja lapsi onkin päätetty saattaa maailmaan. Puheenvuoroja, joissa toiveista huolimatta lasta ei ole siunaantunut. Tunnustuksia, kuinka itse valittu lapsettomuus onkin jäänyt kaduttamaan siinä vaiheessa, kun asialle on ollut liian myöhäistä enää tehdä mitään.

Mutta paljon on myös kaltaisiani, jotka eivät ole olleet ihan varmoja, mitä haluavat, eikä päätös ollut kevyt. Omassa kuplassani suurin osa heistä on kallistunut lopulta normatiivisempaan laitaan. Lapsi hankitaan epävarmuuksista huolimatta, koska ajatus siitä, että jäisi paitsi jostakin niin mullistavasta ja merkityksellisestä, tuntuu liian pelottavalta.

Mikä sitten on jarrutellut minua nostamasta itse kissaa pöydälle? Minulla on ollut tunne, että pitäisi olla aivan vuorenvarma asiastaan, jos aikoo koko maailman edessä ”julistautua” vapaaehtoisesti lapsettomaksi. Mutta jos päätös olisi voinut periaatteessa kallistua kumpaan suuntaan vain, voiko tuollaista absoluuttista varmuutta omasta valinnasta lopulta ollakaan.

Vaikka olen rauhallinen oman päätökseni suhteen, haluan pitää langat omissa käsissäni. Haluan pidättää oikeuden omaa elämääni koskeviin valintoihini, ja asian sanominen ääneen koko maailmalle tuntuu jotenkin eri tavalla ”lopulliselta”. Mitä jos tulisinkin vahingossa raskaaksi? Sen mahdollisuus on minimoitu liki olemattomaksi, mutta virhemarginaali on aina olemassa. En osaa sanoa, mitä tuollaisessa tilanteessa tekisin – toivottavasti ei koskaan tarvitse sitä miettiäkään.

Mielessäni siintävät myös kaikki näkemäni vähättelevät tai absurdilla tavalla jopa vihaiset reaktiot. Valinta on niin henkilökohtainen, että tuntuu todella epämukavalta, jos sitä pitää selitellä tai puolustella ulkopuolisille. Ja auta armias, jos joku on mennyt julistautumaan velaksi ja syystä tai toisesta onkin lopulta päätynyt pyörtämään päätöksensä. Somekeskusteluita lukiessa raivoisat reaktiot ”takinkääntöön” tuntuvat ahdistavilta, vaikka omalla kohdalla riski onkin olematon.

Kaikkea tätä puntaroidessani olen pysytellyt ”lapsettomuuskaapissa” melko kauan. Mutta on tullut aika avata se ovi. Vaikka tuskinpa asia mikään valtaisa shokki monellekaan enää tässä vaiheessa on. Matka normien mukaisista lapsihaaveista vapaaehtoisesti lapsettomaksi on ollut mielenkiintoinen, mutta niin on myös se kommenttien kirjo, jonka päätöksestä kertoessa kohtaa. Eniten vela-keskustelussa on yllättänyt nimenomaan se, miten vahvoja tunteita toisen lapsettomuus voi herättää muissa, tuntemattomissakin ihmisissä.

Ennen kuin kerron koko maailmalle, on kuitenkin kerrottava omille vanhemmille. Haluan heidän kuulevan asiasta suoraan minulta. Jostain syystä kertominen äidille ja isälle on tuntunut vaikealta – ehkä olen jossain syvällä sisimmässäni pelännyt heidän pettyvän? Se on kuitenkin turhaa: vanhempani ovat aina alleviivanneet, kuinka haluavat antaa meille lapsille tilaa tehdä juuri omannäköisiä valintoja elämässä. Tämäkään asia ei ole poikkeus. Uutiseni otetaan tyynesti vastaan.

Tiedän olevani onnekas, sillä moni joutuu kantamaan harteillaan vanhempiensa pettymystä. Mietin silti, että onneksi veljeni on ehtinyt saada lapsen, sillä näen, miten onnellisia vanhempani ovat rooleissaan ukkina ja mummina.

Helmikuu 2023

Viimein helmikuussa 2023 päätän kertoa Afterwork-podcastissa ja somessa valinneeni elää lapsettomana.

Somessa inboxini räjähtää. Palaute on lähes yksinomaan kiittävää. Saan viestejä kaikenlaisissa eri elämäntilanteissa olevilta: muilta vapaaehtoisesti lapsettomilta, lapsellisilta ja itse asiaa vielä pohtivilta. Yllättävän paljon tulee viestejä myös tahattomasti lapsettomilta. Suureksi yllätyksekseni moni heistä kokee pohdintani jollain tapaa samastuttavana, vaikka lähtökohdat lapsettomuudelle ovat erilaiset.

Ihmiselle, jolle oma lapsettomuus on suuri suru, ei perinteinen vela-narratiivi tunnu samaistuttavalta. Kuitenkin minun epäröintini asian äärellä tuntuu helpommin lähestyttävältä. Moni sanoo löytävänsä tarinastani lohdullisuutta: olen heille elävä esimerkki siitä, miten onnellista myös lapseton elämä voi olla. Moni samassa veneessä epävakailla vesillä seilaava tunnistaa itsensä ajatuksistani. Samaan lopputulemaan on saatettu päätyä suorempaa reittiä tai yhtä mutkitellen. Monilla prosessi on vielä kesken, ja he kokevat saavansa pohdinnoistani tukea.

Minulle jaetaan myös tarinoita siitä, millaisia ajattelemattomia kommentteja lapsettomat ovat ulkopuolisilta saaneet. Moni niistä kommenteista kuulostaa tutulta, vaikka olen säästynyt pahimmilta. Vastakkainasettelu on henkilökohtaisten elämänvalintojen kohdalla paitsi tarpeetonta, myös usein typerää ja loukkaavaa.

”Lapsettomuus on itsekäs valinta.”

On todella erikoista, miten usein lapsettomuudesta puhutaan yhä itsekkäänä valintana. Eivätkö kaikki omaa lisääntymistä koskevat päätökset lopulta kumpua yhtä henkilökohtaisista, ehkä itsekkäistäkin lähtökohdista: omista tarpeista ja toiveista omalle elämälle? Vai tiedätkö sinä jonkun, joka on tehnyt lapsen vain tuottaakseen tänne lisää veronmaksajia?

Tavallaan ymmärrän ajatuksen vanhemmuudesta epä­itsekkäänä valintana: pakottaahan se asettamaan jonkun toisen etusijalle elämässä. Mutta onhan ihmisillä elämässä muitakin tilanteita ja velvollisuuksia, joiden äärellä oma itse väistyy etusijalta.

Vanhemmuus ei automaattisesti myöskään tee ihmisestä epäitsekästä. Joskus lapsettomuus voi olla hyvinkin epäitsekäs valinta, jos itse tietää, että omat resurssit eivät siihen tehtävään riitä.

”Lapseton ei tiedä mitään todellisesta rakkaudesta.”

Lähes jokainen lapseton on joskus saanut kuulla julistuksia siitä, kuinka todellista rakkautta voi tuntea tai ymmärtää vasta saatuaan lapsen. On selvää, että omaa lasta kohtaan tunnettu rakkaus on takuulla erilaista kuin mikään muu, mitä koskaan tulee tuntemaan. On myös totta, että siitä tunteesta minulla ei ole käsitystä. On silti uskomattoman vähättelevää ja julmaa sanoa lapsettomalle, että tämä ei voisi tietää, mitä rakkaus on – oli lapsettomuus itse valittua tai ei. Eräs lapseton tuttavani totesi joskus, että pikemminkin hän on pahoillaan niiden puolesta, joille muut ihmissuhteet eivät ole tarjonneet syvää rakkautta ja välittämistä.

Samansuuntaisia, pohjimmiltaan melko vähätteleviä tölväisyjä kuulee joskus muillakin elämän osa-alueilla. Lapsettoman väsymys tai uniongelmat eivät ole mitään verrattuna pikkulapsiaikaan tai huolet eivät ole yhtä vakavia.

”Lapsetonta odottaa yksinäinen vanhuus.”

On totta, että lapset ovat perinteisesti olleet vanhuuden turva, mutta individualistisessa kulttuurissa harvalla on mahdollisuutta pitää huolta ikääntyvistä vanhemmistaan tai ainakaan olla läsnä jatkuvasti arjessa. Eri sukupolvet eivät enää asu saman katon alla, jos samassa kaupungissakaan. Ajatus yksin vanhenemisesta on lohduton, mutta lapsi ei takaa seuraa ja huolenpitoa vanhuuden päiviksi.

Toisaalta huolenpito ja läheisyys eivät myöskään vaadi sukulaisuussuhdetta. Olen esimerkiksi toiminut yli seitsemän vuoden ajan vapaaehtoistoiminnan kautta ystävänä yksinäiselle ikäihmiselle. Pienen lapsen vanhempana aikani tuskin riittäisi viikoittaisiin vierailuihin iäkkään ystävän luona. Vaikka en osallistukaan synnytystalkoisiin, ansiostani Suomessa on ainakin yksi yksinäinen mummo vähemmän. Ja toivon, että kenties joskus vanhana minullakin voisi olla nuori ystävä päivieni ilona.

Kaikkien arvottavien, tunkeilevien ja tietäväisinä esitettyjen näkemysten keskellä on vaikea uskoa, että vastaavia asioita sanottaisiin lapsettomalle miehelle. Kai sitä yhä ajatellaan, että äitiys on naisen luontainen kutsumus: on biologinen kello ja hoivavietti. Siksi lapsettomuuden itse vapaaehtoisesti valitseva nainen on yhä monen silmissä kummajainen.

Saan paljon viestejä myös äideiltä. Todella moni heistä ymmärtää valintaani. Osan silmät ovat vasta nyt avautuneet. Eräs äiti kertoo tunteneensa aina sääliä omasta tahdostaan lapsettomia kohtaan. Viimein minun mietteitäni kuunneltuaan hän kertoo tajunneensa oman ylimielisyytensä: miksi ihmeessä hän on kuvitellut tietävänsä toista paremmin, mikä tälle olisi parhaaksi.

Toisaalta toisen ihmisen lapsettomuus voi myös ärsyttää. Jotkut vanhemmista tuntuvat perustelevan lisääntymisen autuutta ennen kaikkea itselleen. Samainen äiti myöntää tunnistavansa itsensä kuvauksesta ja tuntevansa toisinaan kateutta niitä kohtaan, jotka ovat vapaita lapsen tuomista velvollisuuksista. Hän kertoo olevansa onnellinen lapsistaan mutta paljastaa, että sisintä silti jäytää se tosiasia, ettei hän itse aikanaan uskaltanut kyseenalaistaa normia ja tehdä niistä poikkeavaa päätöstä. Ihailen viestittelijän itsereflektiota ja pohdin, että jos olisin itse päätynyt vakaaseen parisuhteeseen huomattavasti nuorempana, olisinko välttämättä itsekään osannut kyseenalaistaa näin vankkaa normia. Tuskin.

Yksi rohkaistuu tunnustamaan, että vaikka rakastaa lapsiaan, olisi varmasti onnellinen ilmankin – ja kenties näillä tiedoilla tekisi tänä päivänä jopa toisenlaisen ratkaisun. Useampikin kertoo, ettei oikeastaan koskaan miettinyt päätöstä hankkia lapsia mitenkään kovin perusteellisesti. Se vain tuntui luontevalta askeleelta normittuneella polulla.

Juuri kukaan ei enää tässä vaiheessa kyseenalaista päätöstäni. Ehkä 39-vuotiaan elämänkokemukseen on jo sen verran luottamusta, että keski-ikää kolkuttelevan uskotaan osaavan itse päättää elämästään.

Puolisoni on joskus todennut: ”Elämämme voisi varmasti olla hyvää ja onnellista lapsen kanssa. Ja elämämme voisi varmasti olla hyvää ja onnellista ilman lasta.” Se kuvastaa täydellisesti suhtautumistamme elämään: vääriä valintoja ei ole.

Polveilevan prosessin jälkeen päällimmäisenä tunnen kiitollisuutta. Olen onnellinen siitä, että elämäni on kuljettanut minut juuri tähän. Voisin varmasti olla ihan hyvä äiti ja pystyisin näkemään itseni siinä roolissa, mutta toteutan itseäni ja intohimojani muilla tavoin. Annan aikaani tärkeiksi katsomilleni asioille ja olen oikein mielelläni läheisteni lapsille se hauska täti ja turvallinen aikuinen, jonka kanssa voi luottamuksella jutella.

Kaikista matkan varrella koetuista epävarmuuksista huolimatta lapsettomuus voi olla hyvä, vapauttava ja keveyden tunteen tuova valinta. Loppujen lopuksi helpottavimmalta on vain tuntunut tehdä jokin päätös ja asettua sen päätöksen taakse.

Yhtäkkiä kaikki se paine on poissa ja harmaa pilvi on haihtunut savuna ilmaan. Olen vapaa.