Miksi mies ei vastaa viestiin, eikä ystävyys syvene? Syy on muualla kuin teknologiassa

The Atlanticin alkuperäisen, englanninkielisen jutun voit lukea tästä linkistä.

Ystäväni poikaystävä Joe Mullen on lämmin, suloinen ja huomaavainen mies, joka rakastaa koiria ja vauvoja. Näemme toisiamme ehkä kerran kuussa tai kahdessa. Tavatessamme hän kysyy aina minulta, mitä olen puuhaillut ja miten minulla menee.

Joe on suuri musiikin ystävä, ja rakastamme molemmat outojen brittiartistien tekemää musiikkia. Innostuin kerran niin yhdestä artistista, että halusin jakaa löytöni hänen kanssaan. Niinpä pyysin häneltä hänen puhelinnumeronsa ja lähetin hänelle myöhemmin albumin Spotify-linkin.

”Moi :) Schnipper tässä”, kirjoitin hänelle. ”Tykkäisit varmaan tämän tyypin musiikista.” Ajattelin, että tämä voisi olla ensimmäinen askel kohti läheisempää, kahdenkeskistä ystävyyssuhdetta. Miesten kesken. Näin ei kuitenkaan käynyt, sillä Joe ei koskaan vastannut viestiini.

Kenties 45 minuutin mittaisen levyn kuunteleminen ja siitä mielipiteen muodostaminen oli hänelle liikaa. Tai ehkä Joe kuunteli levyn, mutta ei pitänyt siitä eikä halunnut tuottaa minulle pettymystä. Tai ehkä hän ei oikeasti pidäkään minusta.

On olemassa lukemattomia syitä, jotka selittäisivät, miksi hän ei vastannut minulle, ja kuvittelin päässäni ne kaikki. Kuukausia myöhemmin kysyin häneltä, miksi hän ei vastannut viestiini, vaikka oli nähnyt sen. ”En tiedä”, Joe vastasi. ”Tuo on hyvä kysymys.”

Sitten Joe kertoi minulle tarinan. Hänen kollegansa oli hiljattain vaihtanut työpaikkaa, mutta hän toivoi, että he voisivat silti pysyä ystävinä Joen kanssa. Eräänä päivänä hän lähetti Joelle humoristisen viestin.

”Minusta tuntui, että minun pitäisi keksiä siihen jokin erityisen hyvä vastaus”, Joe sanoi. Sitten aikaa olikin ehtinyt kulua jo niin paljon, että hän vain luovutti asian suhteen. Tämä ei ollut ensimmäinen samankaltainen tilanne, jossa Joe ei tiennyt, mitä tehdä. Hän kertoo, että ajatus viesteihin vastaamisesta ”kummittelee takaraivossa”.

”Se rehellisesti sanottuna ahdistaa. Minulle tulee tunne, että en ole maksanut ’viestivelkojani’.” Niinpä tällaiset hoitamattomat ystävyyssuhteet eivät koskaan pääse kukoistamaan. Tämä johtuu siitä, että Joe ei monien miesten tavoin osaa viestitellä.

Stereotypia, jonka mukaan miesten on vaikea kommunikoida, on ikivanha. Mutta nykyaikaisten ystävyyssuhteiden riippuvuus tekstimuotoisista viesteistä osoittaa, miten suuri ongelma oikeasti on. Toimistot, baarit ja kirkot toimivat ennen paikkoina, joissa ihmiset muodostivat läheisiä suhteita toistensa kanssa, mutta näissä paikoissa käyminen ei ole enää pakollista.

”Viestittely muodostaa tänä päivänä suurimman osan sosiaalisesta kokemuksestamme”, sanoo Nick Brody, Puget Soundin yliopiston viestinnän tutkimuksen professori. Tämä viestinnän muoto voi olla epäedullinen miehille, jotka ovat tottuneet viettämään aikaa keskenään ”rinnakkain” – esimerkiksi urheilun harrastamisen tai seuraamisen merkeissä. Naiset sen sijaan viettävät aikaa usein keskenään keskustelun merkeissä, joka on hyvin samankaltaista kuin viestittely.

”Jos vietämme aikaa ystäviemme kanssa enenevässä määrin puhelimiemme välityksellä, miesten suosimat ihmissuhteiden ylläpitotavat eivät välttämättä sovi yhteen sen kanssa”, Brody toteaa.

Poikkeuksia on tietenkin olemassa. Olen itsekin mies, mutta rakastan viestittelyä. Ja monia naisia voitaisiin pitää ”huonoina viestittelijöinä”. Miesten viestittelyyn liittyvät ongelmat ovat kuitenkin todellisia. Eräs mies kertoi poistuneensa urheilun ympärille keskittyneestä ryhmäkeskustelusta sen jälkeen, kun hänen ystävänsä eivät reagoineet hänen äitinsä kuolemaan.

Toinen mies puolestaan kertoi, että hän viestittelee jatkuvasti kahden muun isän kanssa, mutta heillä kesti kymmenen vuotta keksiä, kuinka viettää aikaa keskenään kasvotusten ilman perheitään. Pelkkä ehdotus keskustelun siirtämisestä viestimuodosta tosielämään voi osoittautua haastavaksi.

Ystäväni ehdotti ryhmäkeskustelussa, että kävisimme yhdessä syömässä ryhmän jäsenten – miesten – kesken. Vastasin viestiin kertomalla, mitkä kaksi päivää sopisivat minulle. Eräs toinen ryhmän jäsen vastasi myös viestiin, mutta hän sanoi olevansa huono asioiden suunnittelussa. Muut eivät vastanneet mitään. Emme koskaan käyneet yhdessä syömässä.

Tällaiset tilanteet ovat ongelmallisia – eivätkä vain sen takia, että ne ovat ärsyttäviä. Asiantuntijoiden mukaan monien miesten huonot viestittelytaidot saattavat itse asiassa tehdä heistä yksinäisempiä. Jos miehet haluavat solmia merkityksellisiä ja intiimejä ystävyyssuhteita, jonkin on muututtava: heidän on totuttava viestittelyyn.

Tunneälyttömät miehet ovat läsnä kaikkialla kulttuurissamme. Ei ole harvinaista nähdä sketsejä aiheesta Saturday Night Livessa tai vastaavassa TV-ohjelmassa: ”Miespuisto”, koirapuiston kaltainen tila, jossa miehet pakotetaan seurustelemaan keskenään; tai isät, jotka käyttävät jalkapalloa ja autonrassausta vertauskuvina puhuessaan omista peloistaan.

Yksinäisistä, tunneilmaisun kanssa kamppailevista miehistä kertovat elokuvat voittavat Oscar-palkintoja (Manchester by the Sea) ja voivat saavuttaa jopa kulttisuosikin aseman (I Love You, Man). TikTok on täynnä asiaa käsitteleviä itsetietoisia stand up -videoita.

”Miesten lähettämät viestit koostuvat yleensä vain muutamasta sanasta”, koomikko Tim Hawkins kertoo stand up -setissään. ”Ei minulla ole muuta sanottavaa. Pääni vain humisee tyhjyyttään.” Tämän jälkeen Hawkins lukee hänen ja vaimonsa välisen viestinvaihdon, jossa hän nojaa vahvasti ”miehet ovat Marsista, naiset Venuksesta” -ajattelutapaan.

”Hei kulta, mitä kuuluu?” hän kysyy vaimoltaan. Sitten hän vetää syvään henkeä ja lukee vaimonsa järjettömän pitkän vastauksen pikakelauksella. Hawkins esittää tilanteen niin, että vastaus vaikuttaa valtavalta vuodatukselta tavallisen jutustelun sijaan.

”Eikö vaimo vain vastannut hänen kysymykseensä?” mietin mielessäni.

Eivät miehet ole täysin kykenemättömiä keskustelemaan viestien välityksellä; kaikki riippuu kontekstista. Evan Schleutter on hiljainen ja mukava iowalaismies, jonka löysin tämän netissä julkaisemien kirjoitusten kautta. Niissä hän kertoo viestittelyyn liittyvistä vaikeuksistaan.

Schleutter kertoo viestitelleensä ahkerasti opiskeluaikoinaan, sillä silloin puuhasta tuntui voivan saada jotakin irti. Viestittely auttoi muodostamaan parisuhteita ja uusia ystäväporukoita. Nyt 29-vuotias Schleutter näkee viestittelyn enemmänkin taakkana. ”Huomasin sen olevan minulle sosiaalisesti hyvin kuluttavaa”, hän sanoo.

Joillekin miehille viestittely voi olla helpompaa, jos se tapahtuu ryhmäkeskustelun välityksellä. Tällaiset ryhmächatit voivatkin korvata tosielämän sosiaalista kanssakäymistä.

Ryhmäkeskustelut ovat kuitenkin usein vain ohimenevien ajatusten roskakori. Kaverini Joe kuvailee aktiivisinta ryhmäkeskusteluaan paikaksi, jossa hän voi kahden vanhan ystävänsä kanssa suoltaa kaikenlaista hölynpölyä. Ryhmä on päiväkirjamainen ajatusten kaatopaikka, joka avataan esimerkiksi kahvilajonossa odotellessa. (Ryhmäkeskustelun nimi oli yhdessä vaiheessa ”Kakkakeisarit”.)

Keskustelun tyyli ei muistuta niinkään puhelimessa puhumista, vaan enemmänkin sosiaalista mediaa, kuten Redditiä tai X:ää, joiden molempien käyttäjäkunta koostuu pääasiassa miehistä.

Jos miehet kaipaavat aitoa emotionaalista yhteyttä, tämänkaltainen viestintä voi olla yhtä tyhjän kanssa. Psykologi Niobe Way on kirjoittanut kirjan nimeltään Rebels With a Cause: Reimagining Boys, Ourselves, and Our Culture. Hän on tutkinut poikia ja nuoria miehiä pitkään, ja hän kutsuu ryhmäkeskusteluille ominaista keskustelutyyliä ”rinnakkaisleikiksi”.

”Teknologia on tehnyt kulttuuristamme entistäkin yksilökeskeisempää”, hän sanoo. ”Käsityksemme ystävästä on ihminen, joka paljastaa jotakin itsestään ja tykkää julkaisuistamme. Kyse ei ole koskaan vuoropuhelusta.”

Tämä asenne on hiipinyt sosiaalisesta mediasta viesteihin: myös viesteistä voi nykyään ”tykätä” aidosti merkityksellisen vuorovaikutuksen sijaan.

Jos ryhmäkeskustelun jäsenellä on aitoja ongelmia tai huolia, ryhmän dynamiikka ei usein anna tilaa niistä puhumiselle. Ryhmäkeskustelujen rento ja helposti unohdettava keskustelutyyli tekee vakavampaan sävyyn siirtymisestä hankalaa.

Niinä harvoina hetkinä, kun Joen ryhmäkeskustelu muuttuu vakavaksi (esimerkiksi ystävän kaivatessa tukea), Joe sanoo toisinaan ”kavahtavansa sitä”. Hän vastaa jotakuinkin empaattisesti, odottaa tietyn aikaa ja alkaa taas suoltaa tavanomaista hölynpölyään. Ryhmäkeskustelu ei ole hänen mielestään oikea alusta aidoista asioista ja ongelmista puhumiselle.

Viesti voi toimia kipinänä keskustelulle tai kutsuna viettää aikaa tosielämässä. Mutta se voi ilmeisesti myös aiheuttaa monille miehille niin paljon paineita, että he eivät edes reagoi siihen.

Schleutter kertoo, että hän tuntee hukkuvansa ystäviensä tekstiviesteihin tämän tästä. Joen tavoin hän haluaa sanoa jotakin aidosti merkityksellistä, minkä vuoksi hän lykkää viestin kirjoittamista myöhemmäksi.

”Myöhemmin muuttuu huomiseksi, ja huominen muuttuu ylihuomiseksi, ja sitten unohdankin asian, koska eteeni tulee jotakin tärkeämpää”, hän kertoo. ”Joudun tällaiseen kierteeseen.” Usein hän ei lopulta vastaakaan mitään.

Niobe Way sanoo törmänneensä usein tällaiseen käytökseen: miehet joutuvat henkiseen pattitilanteeseen, kun heidän pitäisi kommunikoida. Hänen mukaansa oletus siitä, että vain miehillä on vaikeuksia haavoittuvuuden kanssa – joka on keskeinen tunne kestävien ystävyyssuhteiden solmimisen kannalta – ei pidä paikkaansa. Se on vaikeaa kaikille.

Miehillä on hänen mukaansa kuitenkin vielä ylimääräinen este voitettavanaan: kulttuurinen ”klisee miehestä, joka tarpeensa ilmaistessaan vaikuttaa takertuvalta, säälittävältä ja yliherkältä.” Ihmisten luontainen tarve luoda yhteyksiä toisten ihmisten kanssa hukkuu sosiaalisen normin alle, jonka mukaan tämä tarve on ”nolo, outo eikä lainkaan miehekäs.”

Tämän seurauksena miehet eivät ota kanssaihmisiinsä yhteyttä tai vastaa heille. Ja tietoisuus siitä, että he ovat olleet hiljaa, johtaa ”alakuloisuuteen”, Way sanoo.

Kysyin Waylta, miten viestittely liittyy tähän. Ovatko miehet yleensä siinä huonoja? Lisääkö se heidän yksinäisyyttään? Hän vastasi selkeästi: kyllä ja kyllä. Wayn mukaan useiden miesten huonot viestittelytaidot johtuvat siitä, että he ovat huonoja kaikessa toiminnassa, jossa yhteys on etusijalla.

Teknologia ja moderni elämä ovat pahentaneet ongelmaa entisestään. Viestittelyn helppous luo valheellisen mielikuvan siitä, että ystävät ovat aina lähellä keskustelua varten, tai että vastauksen laatimiseen tai suunnitelmien tekemiseen voi käyttää vielä yhden päivän. ”Ainasta” tulee kuitenkin helposti ”ei koskaan”.

Kun elämästä on tullut kitkattomampaa, siitä on tullut myös eristäytyneempää – voimme tavoittaa hetkessä kenet tahansa, missä päin maailmaa tahansa, mutta meillä ei ole rohkeutta tai kykyä tehdä niin. Olisin voinut pyytää Joeta suoraan viettämään aikaa kanssani, mutta oli mukavampi kuvitella, että satunnainen keskustelu tekstimuodossa johtaisi luontaisesti ystävyyteen. Ehkä olin naiivi kuvitellessani, että se olisi niin helppoa.

Wayn tutkimukset ovat kerta toisensa jälkeen osoittaneet, että nuoret pojat osoittavat suurta tarvetta ja rakkautta ystäviään kohtaan, kunnes he tulevat murrosikään, jolloin yhteiskunnallinen paine pakottaa heidät luopumaan läheisistä ystävyyssuhteistaan. Tämä ei välttämättä päde tyttöihin. Niinkin perustavanlaatuinen asia kuin ystävien kanssa keskustelu on usein mielletty naisille ominaiseksi käytökseksi.

Monet kulttuuriset seikat ovat vahvistaneet tätä käsitystä, kuten Yhdysvalloissa 80- ja 90-luvulla suosittu Girl Talk -lautapeli, joka kannustaa pelaajia ”paljastamaan suurimmat salaisuutensa”. Tyttöjen kasvaessa naisiksi ja solmiessaan heteroseksuaalisia parisuhteita he joutuvat usein tekemään raskaimman työn pariskunnan sosiaalisten suhteiden ylläpitämisessä.

”Kulttuurimme on luonut maailman, jossa naiset tekevät suuren osan näkymättömästä sosiaalisesta työstä parisuhteissa”, Brody sanoo. ”Tämä johtuu kulttuurimme normeista ja oletuksista.” Yhteiskunnassa miehet usein ”päästetään pälkähästä niin, että heidän ei tarvitse opetella näitä taitoja”.

Panokset kulttuurin muuttamisen suhteen ovat korkeat. Tutkimukset ovat osoittaneet kerta toisensa jälkeen, että ystävien harvalukuisuus vaikuttaa negatiivisesti mielenterveyteen. Tutkimuksissa on havaittu yhteys yksinäisyyden ja itsetuhoisuuden – myös itsemurhan – välillä, ja Way huomauttaakin, että miesten itsemurhakuolleisuus on naisia suurempi.

Teknologian vaihtaminen ei auta: viestit ovat vain osa samaa ongelmien vyyhtiä, joka on vaivannut miehiä vuosikymmeniä. Viestintävälineen vaihtamisen sijaan miehille pitäisikin Wayn mukaan opettaa, kuinka olla empaattisia, haavoittuvia ja uteliaita toisia ihmisiä kohtaan. Tämä tarkoittaa, että niin isien, setien, Hollywoodin käsikirjoittajien kuin podcastien pitäjienkin on kaikkien kannettava kortensa kekoon.

Jos näin ei tapahdu, miehet eivät osaa toimia läheisissä suhteissa tulevaisuudessakaan, oli viestintävälineenä sitten virtuaalitodellisuus, telepatia tai mikä tahansa muu tulevaisuuden keksintö.

Pidän yleensä itseäni huomaavaisena ihmisenä, joka tunnistaa omat tarpeensa ja on avoin muiden tarpeille. Siksi yllätyinkin hiljattain huomatessani, että haavoittuvuuden näyttäminen sai myös minut tuntemaan oloni epämukavaksi. Löysin siis itseni Wayn kuvaamasta kulttuurisesta ansasta.

Minulla on ystävä, jota näen harvoin ja jonka kanssa toivoisin olevani läheisempi. Vaikka olen tuntenut hänet lähes kaksikymmentä vuotta, olemme viettäneet aikaa kahden ehkä noin viisi kertaa. Hänen isänsä kuoli muutama kuukausi sitten. Vaihdoimme viestejä aiheesta lyhyesti, mutta emme koskaan keskustelleet kasvotusten siitä, miltä hänestä tuntuu.

Keskusteltuani Wayn kanssa tunsin, että uskallan olla haavoittuvainen. Kutsuinkin ystäväni vihdoin luokseni kylään. Hän hyväksyi kutsuni, ja sovimme päivämäärän tapaamiselle.

Pian sen jälkeen tajusin, että eräs kauempana asuva yhteinen ystävämme oli tulossa kaupunkiin. Ajattelin, että olisi kiva kutsua myös hänet mukaan. Se olisi kuitenkin muuttanut keskinäistä dynamiikkaamme. Kuulumisten vaihtaminen on eri asia kuin kahdenkeskinen luottamuksellinen keskustelu.

Kaipasin jälkimmäistä ystäväni kanssa, ja halusin myös tarjota hänelle mahdollisuuden siihen. En kuitenkaan kertonut tätä hänelle, koska minua nolotti liikaa.

Sen sijaan sysäsin vastuun hänen harteilleen. Minun oli vaikea myöntää, että halusin viettää aikaa kahdestaan hänen kanssaan, joten kysyin häneltä epämääräisesti, haluaisiko hän ”nähdä kahdestaan vai mitä”. Huomasin, kuinka vähättelin omaa läheisyyden tarvettani. Niinpä lähetin hänelle liudan lyhyitä viestejä, joissa selostin hänelle koko tarinan ja kuinka olin miettinyt avoimuuden ja haavoittuvuuden vaikeutta sekä sitä, miten on ”noloa edes ehdottaa, että kaksi miestä voisi nauttia ja hyötyä toistensa seurasta.”

Vastauksena hän löi asian leikiksi ja nauroi minulle. Ehdotin, että voisimme viettää aikaa kolmistaan ystävämme kanssa ja tavata kahdestaan hieman myöhemmin. Hän suostui siihen.

Meillä oli todella hauskaa kolmistaan. Kerroin ystävälleni tämän seuraavana päivänä viestin välityksellä ja kysyin, haluaisiko hän lähteä kanssani konserttiin ensi kuussa. Hän ei ole vielä vastannut minulle.

Hänellä on varmasti kiire. Ehkä minun pitäisi lähettää hänelle uusi viesti.

©2025 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.

Käännös: Apropos lingua.