Miksi lapsuuden harrastus ei jätä rauhaan? Viisi tarinaa

Henni Havas, 30, myyjä: Äiti kertoi, että naapurissamme asunut palomies Timo opetti minut ja isoveljeni luistelemaan Helsingin Konalassa. Äiti kertoi myös, että olimme aina jääkiekkokentällä. Se kenttä onkin ainoa asia, jonka muistan Konalasta, josta muutimme pois, kun olin vielä aivan pieni. Kivikosta jatkoimme Pikkuhuopalahteen, ja minä menin aina lähimmälle kentälle pelaamaan jääkiekkoa. Halusin palavasti pelata joukkueessa, mutta vanhemmillani ei ollut varaa siihen, että me kaikki sisarukset pelaisimme joukkueessa, joten tasapuolisuuden vuoksi kukaan ei päässyt jääkiekkoseuraan. Harrastimme judoa. Silti pönkesin joka talvipäivä lähikentälle. Kun valot illalla sammuivat, pojat ja muut pelikaverit lähtivät kotiin, mutta minä jäin. Luistelin pimeää kenttää päästä päähän. Lauoin kiekkoa hankeen. Mitä napakampi veto, sen syvempi reikä lumeen tuli. Kerran isoveli kantoi minut kentältä kotiin, sillä jalkani olivat hiertyneet niin kivuliaasti rakoille, etten pystynyt kävelemään. Uskoin, että joku vielä huomaa kykyni ja pyytää joukkueeseen, kunhan vain jaksan harjoitella ja luistella. Olenko tyttö, isät kysyivät kentällä. Ajattelin, että olen niin hyvä, että he luulevat minua pojaksi, ja vastasin ylpeästi, että joo enkä edes pelaa joukkueessa. En koskaan miettinyt, miksi halusin aina pelata, se kenttä vain veti puoleensa. Siinä oli joku vastustamaton imu. En ikinä kyseenalaistanut koko asiaa, jalkani vain veivät sinne. Luotin niin kovasti siihen, että joskus vielä pelaan joukkueessa! Judossa voitin Pohjoismaiden mestaruuskisoissa hopeaa, mutta se oli väärä laji. Judotatamillakin kuvittelin olevani kaukalossa. Kutsua joukkueeseen ei koskaan kuulunut. Kasvoin aikuiseksi ja päätin toimia. Sain Helsingin kaupungilta kesätöitä, ja kun ensimmäinen kunnon palkka tuli tilille, suuntasin heti Prismaan ja ostin kaikki jääkiekkovarusteet, jotta voisin vihdoin pelata kunnolla. Luistimeni olivat olleet monta numeroa liian isot, hankin vihdoin sopivat. Enää puuttui joukkue. Naisten harrastejääkiekkojoukkueet olivat kymmenen vuotta sitten harvinaisia, samoin helsinkiläiset asunnot itsenäistyvälle nuorelle. Muutin Lahteen ja pääsin Pelicans 2000 -joukkueeseen, joka pelasi suomisarjaa. Olin parikymppinen. Silloin moni lopettaa jääkiekon, mutta minä vasta aloitin. Ensimmäiset harjoitukset jännittivät, olivathan muut pelanneet joukkueessa lapsesta saakka. Ehkä jopa vähän sulkeuduin. Se oli unelmien täyttymys. Leijuin taivaissa. Ja leijun edelleen. Olen treenien jälkeen jonkinlaisessa transsissa, ja sen takia ajomatkalla kotiin vauhti saattaa lipsahtaa ylinopeudeksi. Jos treenit tai peli ovat menneet hyvin, sitä vain hymyilee tyhmänä ja käy tapahtunutta läpi. Kuin fiilistelisi hyvää musiikkikeikkaa. Aloitin laitahyökkääjänä, mutta viitisen vuotta sitten pääsin koittamaan maalivahtina. Tiesin heti, että se on juttuni. En olisi halunnut jäältä lainkaan pois, vaikka Zamboni oli jo kaukalossa. Maalivahtina olo on meditointia. Kun hyppään kaukaloon, ympäristö muuttuu, äänimaisemasta lähtien. Kuin ensilumi sataisi kaupunkiin, se rauhoittaa ja rentouttaa. Se on täydellistä omaa aikaa. En tiedä, mitä ainetta aivoissani vapautuu, mutta jokainen torjunta tuo mielihyvää. Kenttäpelaaja hengästyy ja kamppailee, kaikki tapahtuu nopeasti. Maalivahtina vain keskittyy rauhallisesti, miettii todennäköisyyksiä, analysoi menneitä ja tulevia tapahtumia. Se on tavallaan matemaattista. Otteluissa olen niin ajatuksissani, että erätauoilla en edes tiedä, paljonko peli on. Jokainen treeni on minulle erityinen, ja monesti stressaan liikaakin, että saan varmasti kaiken irti harjoituksesta. Ehkä se johtuu siitä, että olen sitä niin pitkään tavoitellut, enkä voi tietää, mikä treeni on elämäni viimeinen. Valmentajat ovat vähintään nanosekunnin hiljaa, kun kerron heille tavoitteeni: haluan olla voittava maalivahti liigassa ja päästä maajoukkueeseen. Sitoutumisesta se ei jää uupumaan. Saatan valita työpaikkani jääkiekon ehdoilla. En puhu vuosista vaan kausista. Jos haluan ottaa etäisyyttä jääkiekkoon, katson YouTubesta maalivahtivideoita. Avomieheni piti kovasti jääkiekosta, kun tapasimme, mutta hän on ehkä kyllästynyt lajiin jatkuvan vouhotukseni vuoksi. Pari vuotta sitten sairastuin harvinaiseen autoimmuunitautiin, myasteniaan, joka aiheuttaa lihasten väsymistä ja heikkoutta. Viime lokakuussa minut leikattiin. Jääkiekko auttoi valmistautumaan leikkaukseen ja kuntoutumaan sekä uskomaan tulevaan. Ilman jääkiekkoa olisin ehkä masentunut tai lamaantunut. Jääkiekko antoi tavoitteen, jonka takia en voinut pysähtyä tai murtua henkisesti. Halu pelata jääkiekkoa oli niin vahva, että sairastamaan jääminen ei ollut vaihtoehto. Mika Wickström, 57, kirjailija: Päätäni peitti sininen baretti, jaloissani olivat Niken nilkkasukat, feikit. Olin rauhanturvaajana Etelä-Libanonissa. Seisoin keskellä jalkapallokenttää. Näkymä oli lohduton, ja tunsin itseni nolon voimattomaksi. Vanha pellonpohja pölisi, kun paikalliset ottivat kiihkeästi yhteen. Joku oli kaatanut toisen pelaajan, mikä oli johtanut koston kierteeseen ja lopulta kaaokseen. Yhtäkkiä rähinä vaimeni. Pölypilvi laskeutui, ja pukarit palasivat omille puolilleen. Huokaisin huojentuneena, ojensin ruotoni, puhalsin erotuomarin pilliin ja näytin kädelläni: peli jatkuu vapaapotkulla tuohon suuntaan. Joku oli tiennyt jalkapallotaustastani, joten minua oli pyydetty erotuomariksi libanonilaisten kylien välillä käytyyn jalkapalloturnaukseen. Edellisenä vuonna turnaus oli keskeytynyt ja johtanut rajuun kahakkaan, jossa ilmeisesti oli kaivettu jo aseita esiin. Rauhanturvaajan hankkiminen erotuomariksi tuntui siis hyvältä idealta. Saavuin paikalle jeepillä kahden kollegan turvaamana. Kampituksesta lähtenyttä yhteenottoa lukuun ottamatta kaikki sujui kentällä hyvin. Olisin mielelläni jatkanut kyläturnauksen erotuomarina, mutta ottelun puoliajalla evääksi tarjottu eväsleipä teki minusta vuodepotilaan muutamaksi päiväksi. Myöhemmin esikunnassa näin turnauksen erotuomarille annetun palkinnon, valtavan pokaalin. Se ei olisi mahtunut matkalaukkuuni. Se olisi ollut suurin jalkapallosta saamani pokaali. En kuitenkaan valita, sillä itse asiassa voin sanoa, että jalkapallo on antanut minulle enemmän kuin paljon. Jalkapallon ansiosta olen päässyt mitä ihmeellisimpiin paikkoihin, tavannut upeita ja erikoisia ihmisiä. Olen saanut ystäviä, sisältöä kirjoihini ja oppinut myös elämän pelisääntöjä. Jopa urani kirjoittajana alkoi jalkapallokentältä. En kuusivuotiaana voinut ymmärtää, kuinka merkittävään tapatumaan olin matkalla, kun sain kyydin minua hieman vanhemman pojan polkupyörän tarakalla Peltolammin hiekkakentälle, ensimmäisiin jalkapalloharjoituksiini. Liityin Tampereen Pallo-Veikkojen joukkueeseen. Lapsena elämä pyöri jalkapallon ympärillä, mutta ennen lukioon menoa putosin silloisesta joukkueestani. Pituuskasvuni ei ollut vielä kunnolla alkanut enkä oikein pysynyt mukana. Kävin kuitenkin yksinäni potkimassa palloa Sääksjärven kentällä, josta minut värvättiin Sääksjärven Loiskeen A-junnuihin ja sitten kolmosdivarijoukkueeseen. Kasvoin sinä kesänä pituutta, ja lukiossa kiinnostuin kirjoista ja kirjoittamisesta. Raportoin huvikseni otteluistamme paikallislehteen. Kun olin täyttänyt 18, ajelin isän Ladalla treeneihin ja kuittasin seuralta kilometrikorvauksia. Kerran harjoituksissa pelikaveri kertoi, että Kansan Lehti etsi avustajaa kirjoittamaan raveista. Ensimmäinen varsinainen juttuni kertoi jalkapallo-ottelusta, Ilveksen ja Glasgow Rangersin kohtaamisesta. Nakutin sen kirjoituskoneella. Rahapalkkioita tärkeämpää oli saamani toimittajakortti, jolla livahdin ilmaiseksi jalkapallo-otteluihin. 22-vuotiana lähdin Turun yliopistoon opiskelemaan suomen kieltä. Pohdin jalkapalloa vielä tuolloin menestyksen kautta ja katkerana kirosin, että olin tuhlannut niin paljon aikaani moiseen. Muilla ikäisilläni oli jo kokemuksia opiskelusta, naisista, laulusta ja kitaransoitosta. Minä olin vain potkinut ja puskenut palloa alasarjoissa. Turussa innostuin salibandystä enkä pelannut jalkapalloa pariin vuoteen. Tein keikan rauhanturvaajana ja päädyin libanonilaisen kyläturnauksen erotuomariksi. Se onkin hienoimpia futiskokemuksiani. Lopulta minut maaniteltiin palaamaan viheriölle. Kupittaan kenttä oli kuhmurainen, ja pelästyin, kun koko vartaloani särki, vaikka olin nuori kloppi. Olinko todella niin huonossa kunnossa? Futislihakseni olivat koomassa pitkän tauon jäljiltä. Sen jälkeen en ole päästänyt lihaksiani enää nuukahtamaan. Ihastuin lajiin uudestaan. Parikymppisenä koetun välipettymyksen jälkeen tajusin vihdoin jalkapallon oikean arvon. Minulla on nykyisin neljä joukkuetta: Zoom, Soppa, Kova Kamppi ja FC Kynä. Ennen pandemiaa pelasin jalkapalloa jopa seitsemän kertaa viikossa, mutta nykyään kolme neljä tapahtumaa on hyvä viikkotahti. En koe tarvitsevani liikunnan vapauttamia endorfiineja. Pelaan, koska jalkapallo itsessään on niin hemmetin kivaa, samaan aikaa vaikeaa ja riemastuttavaa. Peliä ja leikkiä. Olin nuorena pikkunäppärä ja vikkelä pelaaja. Nyt olen jäykkä vanha ukko. Kiroan, kun en pääse kenestäkään pallon kanssa ohi, mutta pärjään vielä jollain lailla nuoremmilleni potkutekniikkani ja kokemuksen tuoman pelisilmäni ansiosta. Jalkapallo on minulle yhtä rakas kuin silloin kuusivuotiaana ensimmäisissä harjoituksissa. Niko Tynnilä, 49, yrittäjä Keihäs saatetaan matkaan karjahduksella, totta kai, eihän se keppi muuten mihinkään lennä. Itse tosin kiljahdin, matkin karjahdusta, kun lapsena tavoittelin keihäällä yli 30 metrin kaaria. Yleisurheilussa ja erityisesti keihäänheitossa on jotain kiehtovaa. Sen kyllä tuntee, kun keihäs lähtee kädestä oikein ja pitkälle. Sitä tunnetta en pysty enää kokemaan, sillä keihäänheitto on mielenvikaisen raju laji, jota ei voi tämän ikäisenä ja olkapääleikkauksen jälkeen enää harrastaa. Ihmistä ei ole luotu heittämään kilpaa keihästä. Kaikkien keihäänheittäjien keho on rikki. Aloitin yleisurheilun kuusivuotiaana Espoon Tapioiden yleisurheilukoulussa. Eniten lapsena kiinnosti juuri keihäänheitto, mutta lisäksi juoksin pikamatkoja, erityisesti 4 x 100 metrin viestejä, ja hyppäsin pituutta. Seura toi harjoituksiin paljon tähtiurheilijoita, kuten Arto Bryggaren ja Tiina Lillakin, jotka valmensivat meitä junnuja. Me lapset katsoimme heitä silmät ihailusta kiiluen, mikä paisutti laji-intoa entisestään. Se loi melkoista yleisurheilu-hypeä. Keihäänheiton vetovoimaa lisäsivät arvokisojen televisiolähetykset. Lillakin kulta 1983 Helsingin mm-kisoissa oli sykähdyttävä, mutta erityisesti verkkokalvoilleni paloi Tapio Korjuksen tv-tuuletus Soulin olympialaisista 1988, vaikka en enää silloin itse heittänytkään keihästä. Parimetrinen vaalea suomalainen voimistelunopettaja juoksi olympiakullan varmistuttua kädet ylhäällä ja pysähtyi välillä halaamaan ja kättelemään häntä huomattavasti lyhyempiä korealaisia toimitsijoita, joilla oli viininpunaiset pikkutakit. En muista koskaan kyllästyneeni yleisurheiluun, mutta jotenkin se vain hiipui pikku hiljaa pois kalenteristani yläasteen lähestyessä. Valmentaja soitteli perään, ja sanoin, että joo joo, tulen, mutta en kuitenkaan mennyt. Harrastin muitakin lajeja, mutta nekin jäivät, kun viikonloppujen menot ja tytöt veivät voiton. Tykkään yleisurheilusta erittäin paljon ja ihmettelen vieläkin, miksi oikein lopetin sen aikoinaan. Olen aina seurannut yleisurheilua aktiivisesti ja intohimoisesti penkkiurheilijana. Olin vaimon ja appivanhempien kanssa Olympiastadionilla, kun Tommi Evilä hyppäsi mm-pronssia. Se tunnelma oli mieletön. Palasin yleisurheilukentille kaksi vuotta sitten, kun vaimoni ehdotti yhteistä harrastusta, josta varmasti pitäisin. Hän oli oikeassa. Intohimo oli vielä tallella, 35 vuoden tauon jälkeen. Tyydyn yleisurheilukentällä keihäänheiton korvikkeisiin: pituushyppyyn, korkeushyppyyn, kuulantyöntöön ja kiekonheittoon. Hauskoja nekin ovat. Myönnän, että minua jäi kaivelemaan keihäänheiton jättäminen. Olisi ollut hauska tietää, kuinka pitkälle kykyni olisivat riittäneet. Olin siinä ihan hyvä. Mutta ehkä sen ajoissa lopettamisen ansiosta voin nyt terveenä harrastaa muita lajeja. Olen kokeillut jopa seiväshyppyä ja moukarinheittoa, mutta ne ovat liian vaativia. Varsinkin seiväshyppy vaatii rautaista kuntoa pelottomuuden lisäksi. Veteraanikisoissa voi kuitenkin seurata, kuinka 85-vuotiaat hyppäävät seivästä ja 90-vuotiaat pinkovat pika-aitoja. Se on aika mahtavaa. Lapsena lopetin lajin liian aikaisin, enkä päässyt kiertämään Suomen isoja kisoja, vaan kävin vain pääkaupunkiseudun piirinmestaruuskisoissa. Nyt veteraaniurheilijana saan kuitattua tuon epäkohdan. Olen ilmoittautunut ensi kesän maailmanmestaruuskisoihin Tampereelle. Siellä kilpailee muun muassa Mike Powell, pituushypyn hallitseva maailmanennätysmies, ei kuitenkaan minun sarjassani vaan pykälää vanhemmassa ikäluokassa, 55–60-vuotiaissa. Yleisurheilu mielletään usein totiseksi ja yksilökeskeiseksi kamppailuksi senteistä, sekunneista ja sijoituksista. Mutta aikuisyleisurheilun kilpailuissa upeinta ovat yhteisöllisyys ja kaikkialle säteilevä rakkaus lajia kohtaan. Viime kesänä Mikkelin sm-kisoissa kilpailin korkeushypyssä samassa sarjassa kuin Mika Polku, joka on hypännyt lajin Suomen ennätyksen, 231 senttiä. Polku oli aivan eri liigassa kuin me muut. Hän lämmitteli verkkarit jalassa samasta 150 sentin korkeudesta, joka jäi minun tuloksekseni ennen kuin reväytin pohkeeni ja menin jonottamaan jääpusseja. Silti meillä oli hauskaa yhdessä. se-mies Mika Polku opasti ja auttoi meitä muita eli kilpailijoitaan hyppytekniikassa kädestä pitäen. Se ikäihmisten urheilun riemu oli uskomatonta. Meitä oli yli tuhat yksilöurheilijaa, ja olimme yhtä suurta perhettä. Irene Aintio, 57, taloushallinnon asiantuntija Teininä haaveilin, että minusta tulee ammattiballerina. Tanssin viitenä kuutena päivänä viikossa, ja koko elämä pyöri baletin ympärillä. Yhtä tosissaan balettia harrastavien kavereiden kanssa ihailimme ja seurasimme Kansallisoopperan tanssijoita. Baletti vaatii kurinalaisuutta, joten monet niin sanotut nuorten riennot jätin useimmiten välistä. Baletin kauneusihanne on tietynlainen, ja painon sekä ruokailun liiallinen tarkkailu johti lopulta pitkäaikaisiin syömisen ongelmiin. Kesäleirillä kysyin ohjaajalta, olisiko minusta ammattitanssijaksi. Vastaus oli tyly: ei onnistu, sillä olin kuulemma jo liian vanha. Ohjaajan sanat musersivat. Ne sammuttivat alitajunnassani palaneen motivaation, vaikka jatkoin vielä tanssimista. Baletti on monella tapaa äärimmäinen ja vaativa laji, eikä huipun lähellekään ole asiaa ilman lahjakkuutta, lujaa uskoa ja motivaatiota. Oikeassahan ohjaaja oli. Olin aloittanut baletin vasta 12-vuotiaana, monta vuotta liian myöhään, eivätkä lahjani riittäneet kuromaan kiinni muiden etumatkaa. Lukiossa jätin baletin, mutta muutaman vuoden päästä aloitin sen uudelleen harrastuksena. Poikani syntymän ja muutaman ruuhkavuoden jälkeen tein toisen comebackin ja nyt olen harrastanut klassista balettia 20 vuotta ilman taukoja. Olen kokeillut muita lajeja ja liikuntamuotoja, kuten jazz- ja karaktääritanssia, aerobicia, joogaa, pilatesta, ryhmäliikuntaa ja kuntosalitreeniä, mutta mikään niistä ei vedä vertoja baletille. Baletti on kokonaisvaltaista. Se on paljon enemmän kuin vain liikuntaa, se on ilmaisua ja eläytymistä. On haastavaa, kun tanssiessa täytyy miettiä yhtä aikaa montaa asiaa – asentoa, liikettä, katsetta, käsiä, keskivartaloa, jalkoja, päätä – ja kaiken pitää näyttää kauniilta, helpolta ja vaivattomalta. Balettiharjoitus on erinomainen tapa nollata aivot, koska on koko ajan keskityttävä täydellisesti hetkeen. Baletissa ei voi ajatella mitään muuta, joten arkielämän huolet ja murheet unohtuvat. Baletissa haetaan omia rajoja, joten siinä voi kehittyä loputtomiin. Aina voi pyrkiä parempaan ja tavoitella täydellisyyttä, jota ei tietenkään koskaan saavuta. Baletti vaatii säännöllistä ja runsasta harjoittelua, kerran viikossa -tahti ei riitä. Liikkeiden koordinaatio ja se, miten liikkeet tuntuvat kehossa, koukuttivat minut jo lapsena. Ja se musiikki! Baletissa yhdistyvät taide, kulttuuri ja liikunta. Tärkeä osa harrastusta on nauttia koko balettikulttuurista. Käyn katsomassa näytöksiä ja kilpailuja. Erityisen hienoa on ollut päästä itse esiintymään esimerkiksi balettikoulujen syys- tai kevätnäytökseen. Leikkimään hetkeksi ballerinaa, kokemaan sen, mistä joskus on haaveillut. Ensin harjoitellaan koreografiaa koko lukukausi ja sitten jännitetään lavan kulisseissa ja odotetaan omaa esiintymisvuoroa. Meikit, puvustus, yleisö, valot... Ne ovat ikimuistoisia kokemuksia. Aplodien aikana saatoin murehtia jotain pientä virhettäni, mutta harmitus meni aina nopeasti ohi, kun opettaja lohdutti, ettei sitä kukaan huomannut. En ole enää esiintynyt muutamaan vuoteen, olen jättänyt sen nuoremmille. Korona-aikana tanssikoulut olivat pitkään kiinni, ja huomasin, kuinka tärkeää baletti on minulle. Se on osa identiteettiäni. En osaa olla ilman balettitunteja, jo muutaman päivän tauko aiheuttaa levottoman olon, sillä keho kaipaa niitä liikkeitä. Läheiset eivät aina ymmärrä, kun asetan balettitunnit muita menoja tärkeämmäksi. Baletti on myös armotonta. Vartaloni ei enää taivu ääriasentoihin. Vielä pari vuotta sitten ajattelin, että lopetan, koska en pysty enää samaan kuin nuorempana. Palautuminen on hitaampaa, notkeuden ylläpitäminen hankalampaa eivätkä piruetit ja hypyt suju vanhaan malliin. Varsinkin nuorena oli tärkeää, että sain itsestäni aivan kaiken irti, mutta nyt yritän hyväksyä muuttuvan kehon ja ikääntymisen tuomat haasteet. Opettelen siihen, että teen liikkeet niin hyvin kuin pystyn. Jalka nousee, mihin nousee ilman kipua, ja sillä selvä. Markku Lönnberg, 41, yrittäjä Olen synnynnäinen kusipää. Sellainen, joka saa kanssapelaajat muljauttelemaan silmiään. Myönnän sen. Urheilussa siis. Tai kilpailtaessa, jos tarkennetaan. Haluan voittaa ja vihaan häviötä. En todellakaan suostu häviämään taaperoille tahallaan lautapeleissä tai pihaleikeissä. Muksujen täytyy harjoitella tarpeeksi, jos he mielivät voittaa minut. Voin hymyillen kertoa tarinaani, mutta tappion jälkeen minua ei todellakaan naurata. Sormuksen menettänyt Klonkku on valoisa verrattuna minuun, jos olen hävinnyt tennisottelun. Olen luonteeltani yksilöurheilija, joka haluaa ennen kaikkea voittaa. Siihen nähden lapsuudessani ja nuoruudessani kaikki meni surkeasti, sillä pelasin joukkuelajeja ja hävisin paljon. Pidin urheilusta ja harrastin useita lajeja, sillä isäni kannusti monipuolisuuteen. Liikuin ja urheilin aamusta iltaan. En kuitenkaan ollut urheilussa kovin hyvä. Pelasin muun muassa yhdeksän vuotta jalkapalloa – vaihtopenkillä. Jalkapallossa olin ensimmäinen, joka otettiin kentältä, ja viimeinen, joka sinne pääsi. Olihan se julmaa ja tuntui pahalta, kun pelikaverit sanoivat, että vaihtakaa Make pois. Se oli vähän ristiriitaistakin, sillä ymmärsin, että niin piti tehdä, jos halusimme voittaa. Orastava voitonhimoni ja haluni pelata törmäsivät. Lukiossa innostuin salibandystä. Saatoin viettää kymmenen tuntia päivästä salibandysalissa. Pelasin pitkään kakkosdivarissa. Olin ihan hyvä maalintekijä ja agitaattori, joka yritti ärsyttää vastustajia kostoiskuihin ja sitä kautta jäähylle. Tappioiden jälkeen olin täysin myrtynyt. Yritin monta kertaa jäähdytellä ja pelata vielä alemmalla tasolla, mutta hermoni eivät kestäneet sitä, kun muille riitti, että he nauttivat itse pelistä ja sen jälkeen muutamasta mukillisesta pubissa. Minulle riitti vain voitto, mikä synnytti konflikteja. Koomisinta taitaa olla se, miltä voitto tuntuu. Ei oikein miltään. Tyhjältä. Harrastin 30 vuotta joukkuelajeja ennen kuin tajusin 35-vuotiaana, että yksilölajissa ei ole selityksiä. En voi syyttää muita tappioista tai asenteesta. Syyllinen näkyy aina peilistä. Tennikseen hurahdin vahingossa. Otin yhden tennistunnin valmentajalta, joka totesi kuin torikauppias, että sinulla on kilpapelaajan kämmen, laitetaanko vielä rysty kuntoon. Valmentajan sanat hivelivät sieluani. Nyt, 2 000 harjoitustuntia myöhemmin, olen kaikesta turhasta riisuttu, voittamaan ohjelmoitu tenniskone. Tammikuussa lopetin vihdoin salibandyn, jotta voin keskittyä kokonaan tennikseen. Minua on turha pyytää tenniskentälle pallottelemaan ja juomaan puolienvaihdossa lonkeron. Ei. Vihaan sellaista turhaa läpsyttelyä ja ajan tuhlaamista, niin sanottua hauskaa tennistä, jopa enemmän kuin häviötä. Ja nykyään vihaan häviämistä jopa enemmän kuin ennen. Kaikki tekemiseni tähtää voittamiseen. Tavoitteeni on olla viimeistään 50-vuotiaana ikäluokkani paras Suomessa. Strategiani on selkeä. Pahimmat vastustajani ovat minua parempia pelaajia, koska he ovat pelanneet tennistä 30 vuotta ja minä 5 vuotta. Mutta he käyvät kerran viikossa lyömässä vähän palloa, kun minä pelaan tosissani 350–400 tuntia vuodessa. Harjoittelen parikymppisten kilpapelaajien kanssa hampaat irvessä. Juoksen viivoja ja valmentajan heittämien pallojen perässä syke kahdessasadassa. Nelinpelin sm-finaalitappion jälkeen painuin suoraan treenaamaan syöttöäni. Aion kaataa mukavoituneet vastustajani fyysisellä kunnollani. Juoksen heidät hengiltä. Ellen itse kupsahda ensin. Kerran treeneissä rintaani puristi kuin sitä olisi kiristetty kuormaliinalla. Pumppu leikkaa kiinni, pelästyin. Pelasin silti pokerinaamalla loppuun. Kotona suihkussa rintakipu äityi sen verran pahaksi, että lähdin terveyskeskukseen. Lääkäri antoi nitron suuhun ja otti sydänfilmit. Onneksi rintakivun syyksi paljastuivat treenistä jumittuneet selkälihakset, jotka kiristivät rintarankaa. Lääkäri torui minua, sillä noilla oireilla minun olisi pitänyt saapua tennishallilta ambulanssilla. Sanoin, että en kehdannut, sillä pelkäsin muiden nauravan, että setä piiputtaa. Perheeni on sopeutunut tenniskeskeisyyteeni, ehkä. Sekopäisyyteni saattaa jopa periytyä. Minusta tulee dartsin maailmanmestari, poikani ilmoitti 12-vuotiaana. Hän asettaa herätyksen 5.30, jotta ehtii heittämään tikkaa kolme tuntia ennen koulua. Kun pyöritin päätäni, poika lainasi Phil Tayloria, lajin 16-kertaista maailmanmestaria. Kun muut nukkuvat, minä harjoittelen. Olin hieman ylpeä.