Onko ihme, ettei koulunkäynti kiinnosta nuoria? Ensin pitää sytyttää oppimisen halu
Tiedonjano on mainittu POPS:ssa vain kahdesti, älyllinen uteliaisuus kerran. Jos näiden herättäminen ei ole opetuksen keskeinen pyrkimys, onko ihmekään, ettei koulunkäynti kiinnosta nuoria? kysyy Silvia Hosseini.
Peruskoulun yhdeksäsluokkalaisten suhde koulunkäyntiin on aiempaa kielteisempi. Moni nuori ajattelee, ettei koulussa opi tärkeitä asioita. Yhä useampi myös uskoo koulumenestyksen olevan sattumasta kiinni. Tämä ilmenee Tampereen ja Helsingin yliopistojen valtakunnallisen arviointitutkimuksen ensi tuloksista.
Asenteiden syyksi on arveltu koronapandemiaa, Ukrainan sotaa ja ”maailman tapahtumia”, kuten yksi tutkimuksen tekijöistä, professori Mari-Pauliina Vainikainen muotoilee Ylen uutisessa.
Juurisyy lienee paljon lähempänä, yhteiskunnallisessa eriarvoistumiskehityksessä. Opinnoissa ja elämässä menestymistä ei tosiasiassa sanele sattuma, vaan kotoa peritty kulttuurinen pääoma.
Sosiologi Didier Eribon kutsuu teoksessaan Paluu Reimsiin (suom. Timo Torikka, 2024) yhteiskuntaluokkia toisistaan erillisiksi maailmoiksi. Niiden rajat määrittävät, voiko yksilö haaveilla vaikkapa akateemisista opinnoista. Työväenluokkaisena nuorena Eribon ei tuntenut itseään edes ulossuljetuksi, koska oli ”itsestään selvää, että minulla ei vain ole pääsyä näille kaukaisille yhteiskunnalliselle seuduille”.
”Opettajilla on liian vähän resursseja olennaiseen: oman työn kehittämiseen, opetuksen suunnitteluun ja oppilaiden kohtaamiseen.”
Suomalainen peruskoulu pystyi aiemmin avaamaan mahdollisuuksia lasten taustasta riippumatta. Enää sosioekonomiset erot eivät tasaannu koulussa. Se ei yllätä. Paisuvien opetusryhmien ja lisääntyneen byrokratian vuoksi opettajilla on liian vähän resursseja olennaiseen: oman työn kehittämiseen, opetuksen suunnitteluun ja oppilaiden kohtaamiseen.
Koulujen tärkein työkalu, POPS eli Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet, saattaa olla osa ongelmaa. Nopealla otannalla paljastuu, että POPS:ssa sana työelämä löytyy peräti 294 sivulta, kun taas sivistys tai yleissivistys on mainittu vain 16 kertaa.
Yksittäiset poiminnat eivät tietysti kerro opetussuunnitelmasta kaikkea, mutta ne antavat kuvan peruskoulusta laitoksena, jonka tarkoitus on tuottaa työvoimaa.
POPS:n myönteiset linjaukset, kuten lukuelämysten tarjoaminen oppilaille, eivät myöskään ole ongelmattomia. Suomalaisten lukemista tutkinut Riie Heikkilä kirjoittaa teoksessaan Miksi lakkasimme lukemasta? (2024), että lukemisen lähestyminen innostavuuden kautta perusrutiinien sijaan saattaa lannistaa heikosti lukevia lapsia. Elämyksellisyyden painottaminen voi siis haitata peruskoulun yleissivistävää tavoitetta ja oppilaiden välisten erojen tasaamista.
Rutiininomaisten taitojen harjaannuttamista ja innostavuutta ei ole kuitenkaan syytä asettaa vastakkain. Kun lukeminen sujuu teknisesti ja kertotaulun sekä kieliopin kaltaiset perusasiat ovat takaraivossa, aivokapasiteettia vapautuu ongelmanratkaisuun ja luovuuteen.
Ensin pitää kuitenkin sytyttää oppimisen halu. Tiedonjano on mainittu POPS:ssa vain kahdesti, älyllinen uteliaisuus kerran. Jos näiden herättäminen ei ole opetuksen keskeinen pyrkimys, onko ihmekään, ettei koulunkäynti kiinnosta nuoria?
